Dignitas itsemurhaklinikka Sveitsissä

[vierailija]

En minäkään, mutta jotenkin ajattelen, että toisi voimaa ja lohtua tilanteessasi.
Eikö kannattaisi kääntää uusia kiviä - tiedä vaikka se voima ja halu jatkaa löytyisi asiasta jota et ole osannut ajatella vaihtoehtona?

Kun ei ole enää voimia alkaa kääntämään niitä uusia kiviä. Eikä kyllä rohkeuttakaan. Eikä edes halua. Ne unelmat, mitä olen kokeillut toteuttaa elämässäni, ovat epävakauden vuoksi aina sortuneet. Joka ikinen kerta. Kun on yksinäinen, elämässäni ei ole ystäviä sukulaisia, tuttavia joihin tukeutua. Ei ole kellekään kelle soittaa tai kukaan ei kaipaa minua. Enää en uskalla edes etsiä uusia ihmissuhteita koska tähän mennessä kaikki kaverisuhteet ovat menneet poikki, minun takiani. Epävakauteen kuuluu vaikeus ihmissuhteissa, tulen mm.herkästi hyvin kateelliseksi toisen onnesta mitä en itse pysty saavuttamaan. Ainoastaan on aviomies johon olen hyvin tarrautunut koska yksin olemista en kestäisi. Toki rakastan häntä mutta luulen että hänelläkin elämä helpottuisi kun ei olisi enää minua taakkana vaikean sairauteni vuoksi. Varmasti hän jäisi minua kaipaamaan mutta samalla hän vapautuisi siitä kahleesta mikä sitoo minuun, hänkin tietää etten pärjää yksin joten ei voi ottaa eroa. Ajatuskin puolison kuolemasta tai siitä että hän jättäsii minut, aiheuttaa suunnatonta tuskaa ja paniikkia,s iitä en selviäisi. Jo senkin vuoski haluaisin lähteä etten vaanjoutuiso kokemaan avioeroa tai hänen kuolemaa, niitä en kestä.

 

[vierailija]

Minusta siinä ei ole mitään kamalaa. Kun elämä ei anna enää mitään ja tietää ettei se siitä enää tule paremmaksi muuttumaan, miksi täällä pitäisi kärsiä. Minusta se on ihan selvä ettei kaikilla yksinkertaisesti ole halua katsoa elämää loppuun asti. Suvussamme on useita itsemurhan tehneitä ja lähteneet vähemmän kauniilla tavalla ja heidän läytäneille on jäänyt traumat siitä näystä. Itseäni tuo nyt ei erityisemmin kiinnosta vaikka löytäjilleni jäisikin traumat, mutta tappavien lääkkeiden saanti on äärimmäisen vaikeaa. En tiedä mistä lähtisin niitä etsimään, raha ei ongelma. Omassakin tapauksessa tätä kärsimystä on ollut jo teini-iästä saakka eli yli 20v, varsinaisesti hoidon piiriin pääsin 21 vuotiaana ja tässä on nyt kärsitty ja kärvistelty 17v, lukuisia lääkityksiä, terapioita, sairaalajaksoja, itsemurhayrityksiä jotka johtaneet sairaalaan (ne ovat olleet huimatkaa minuta hätähuuto, iso ero nykyiseen mikä on taas pitkän tähtäimen suunnittelua jossa päämäärä), kärsimystä, työkyvyttömyyttä. Nyt minä olen työtön koska olen liian terve työkyvyttömyyseläkkeelle. Saurauteni ns.vauhtijaksojen aikana olen pilannut elämäni ja viimeisimmät teot johti nyt siihen että kaikelta lähti pohja. En oikein nää syytä miksii hakisin ulkomailta apua. Tosiasiassa en halua edes yrittää enää parantua koska lähes kaikki on kokeiltu. Minun on vain pakko ottaa kaikki tarjottu apu vastaan että pääsen tavoitteessani eteenpäin eli pääsen ns.toivottomana tapauksena klinikalle ja heidän avulla viimeiselle matkalle.

Yhdityksen sivuilta luin, että pitää olla parantumattomasti sairas tai vaikeasvammainen.

Et taida olla parantumattomasti sairas, koska et ole päässyt työkyvyttömyyseläkkeelle.
Esim. kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä potilaat usein itse lopettavat lääkityksensä, koska vauhti/maniajaksolla ovat energisiä eivät halua tasata itse mielialaansa rauhalliseksi ja tylsäksi.
Kuinka monta hoitojaksolääkitysyritystä olet itse lopettanut ja tyrinyt ja mikset ota vastuuta omasta parantumisestasi? Eikö ole enää kivaa kun lääkitys vetää tasapainoon pään ja haluat joka kerta lyödä päätä seinään odottaen syvää depressio pudotusta?

 

[vierailija]

Jos tunget itseesi mitä tahansa niin pahimmassa tapauksessa koet erittäin tuskallisen kuoleman tai jäät hengaamaan vajakkina tänne parhaasta yrityksestäsi huolimatta…

Tämä. Kun haluaa lähteä, se pitää tehdä niin ettei varmasti jää henkiin ja makaa loppuelämää muiden armoilla kuset ja paskat housussa. Olen tehnyt töitä aikoinaan tämän kokeneiden ihmisten parissa ja sellaista elämää ei halua kukaan! En edes halua tietää mitä he kuvittelevat siellä päässään kun poislähtö ei onnistunutkaan ja loppuelämä kaulasta alaspäin halvaantuneena pyörätuolissa ruuat rinnuksilla muiden armoilla ja kukaan ei käy edes katsomassa hoivakodissa. Tai koe sitä kivuliasta tuskaisaa loppua. Sen takia elämäni ainoa tavoite on tuo klinikalle pääsy jossain vaiheessa, siellä se lähtö tulee nopeasti ja kivuttomasti. paljonhan noita videoita löytyy netistä ja hyvin rauhallinen niissä on se lähtö. Ja minulle käy hyvin avustettu itsemurha eli otan itse ne tappavat lääkkeet, ei minua lääkärin tarvitse tappaa vaan hyvin voin itse päättää sen hetken kun koen sen oikeaksi.

 

[vierailija]

Yhdityksen sivuilta luin, että pitää olla parantumattomasti sairas tai vaikeasvammainen.

Et taida olla parantumattomasti sairas, koska et ole päässyt työkyvyttömyyseläkkeelle.
Esim. kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä potilaat usein itse lopettavat lääkityksensä, koska vauhti/maniajaksolla ovat energisiä eivät halua tasata itse mielialaansa rauhalliseksi ja tylsäksi.
Kuinka monta hoitojaksolääkitysyritystä olet itse lopettanut ja tyrinyt ja mikset ota vastuuta omasta parantumisestasi? Eikö ole enää kivaa kun lääkitys vetää tasapainoon pään ja haluat joka kerta lyödä päätä seinään odottaen syvää depressio pudotusta?

Tämähän se ongelma on tällä hetkellä, tilannehan voi olla toinen kahden tai viiden vuoden päästä kun nyt otan kaiken avun vastaan mitä tarjotaan. En olekaan tällä hetkellä klinikan kriteerit täyttävä asiakas ja se minulle jo kerrotiinkin heidän toimesta. Vaatii todella paljon nyt minulta aktiivisuutta tästä eteenpäin. ja kyllä on taustalla keskeytettyjä hoitoja, lääkityksiä jne. Mutta nyt aijon sitoutua kaikkeen mitä tarjotaan, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Toki jos ihme käy että tämä jo yli 20v kestänyt kärsimys loppuu ja halu kuolla poistuu, se olisi hienoa. Mutta en usko, niin kauan on yritetty. Toki on myös hoitoja keskeytynytkin.

 

[Lispetti]

Kyllä äidilläni on varmasti mielenterveyshäiriöitä mutta kuten sanoin, on kyse sota-ajan lapsesta ja tunteista ei puhuta. Hyvin tilanteeni voi johtua myös siitä että äitini on saanut minut hyvin iäkkäänä ja iäkkäänä saatu lapsi on alttiimpi mielenterveysongelmille. olen pitkään jo etsinyt syitä tälle tuskalle ja aina päädyn toteamanaa että tasapainoisemmassa perheessä, jossa olisi tuettu ja kasvuympäristö olisi ollut normaali, olisi minusta varmasti kasvanut ihan erilainen itsevarma eteenpäin pyrkivä ihminen. Minähän olen arka, en uskalla aloittaa mitään uutta koska uskon etten osaa kuitenkaan tai pärjää tai mokaan, ei ole itseluottamusta toteuttaa asioita elämässä. Viimeksi eilen äitini sanoi että miksen opiskellut niinkuin sisarukseni, niin pärjää elämässä kun ottaa siitä vastuun. Hienoa toki että tämä minua huomattavasti vanhempi sisarus on tähän pystynyt erinomaisuudellaan, minä en ole. Ja kyllä, en ole missään väleissä ollut koskaan sisarukseeni ja tätäkään ei äitini ymmärrä että hän on itse aiheuttanut tämän tilanteen kohtelemalla eriarvoisesti lapsiaan. Hyvin normaali tapa tuon ikäluokan ihmisille varmasti mutta tuhoisaa heidän jälkeläisilleen. Moitti vaan eilen minua siitä että ei minun sisarukseni hauku häntä eikä hänen kanssaan ole koskaan ollut koskaan ongelmia. Minullehan ei koskaan kerrottu kuukautisista, ei murrosiästä, ei seksuaalielämästä, kaikesta on täytynyt selvitä itse. Kun olen kysynyt, miksi näin, niin ei ole äitini asia kuulemma, niistä asioista huolehtii koulu. Eli ulkoistanut nämäkin normaalisti äidille opetettavaksi kuuluvat asiat muille koska itse ei ole saanut niihin opetusta, ei hänkään niitä sitten kykene antamaan omalle lapselleen. Eli varmaan selkeästi huomaa kirjoituksistani missä on ongelma eli äitisuhteessa mikä ajanut minut umpikujaan nyt keski-ikään mennessä. Vai etsinkö turhaan syytä lapsuudesta ja syy onkin ihan jossain muualla. Näin ainakin äitini mielestä, minä olen viallinen. Se tunne, mikä oli pari kuukautta sitten, kun katsoin ja kuuntelin äitiäni metrin päästä hänen vähätellessä sairauttani, kädet alkoi tärisemään ja näin jo mielessäni miten tartun hänen kurkkuunsa kiinni ja kuristan hänet hengiltä. Siinä vaiheessa vain lähdin pois, kävelin kotiin ja hakeuduin seuraavana aamuna päivystykseen jossa sitten ensi avuksi määrättiin rauhoittavia koska väkivaltaisia agressiivisia ajatuksia jo tätä ennen oli ollut ja on ollut myös sen jälkeen, myös muita ihmisiä kohtaan.

Nuo väkivaltaiset ajatukset ovat ns. normaaleja. Aika monella on niitä. Kun ne eivät johda tekoihin niin kaikki hyvin. Täytyy vain osata luottaa, että ne eivät johda tekoihin.

Ymmärrän tilanteesi. Minun isäni oli myös sota-ajan lapsi ja hän oli yksinhuoltaja, 20 vuotta äitiäni vanhempi. Äitini lähti kun olin 2v. Molemmilla vanhemmillani oli päihdeongelma (he kuolivat minun ollessa nuori aikuinen), enkä ole juuri koskaan saanut heiltä mitään tukea tai huolenpitoa (isäni jaksoi huolehtia osittain n. 5 ensimmäistä vuottani josta osan ajasta olin tarhassa jossa pystyi olla viikonkin putkeen kun isäni oli työssä). Mutta, helvetti pääsi täysin irti vasta kun työnarkomaani isäni jäi selkänsä vuoksi sairaseläkkeelle, alkoholi virtasi ja juhlia oli vähän joka päivälle. Karsastin oloa normaaleissa perheissä mutta samalla olin erittäin katkera ja surullinen, että minulla ei ollut normaalia perhettä. Häpeä oli kova kun teini-ikäisenä kantelin sammunutta isääni ties mistä ja hän oli usein ulostanut housuunsa jne. Joskus kiltit poliisisedät toivat meidät kotiin ja he katselivat minua säälivästi. Sitten isäni sai ison perinnön ja hänellä oli toki iso eläkekin, kävimme usein ulkomailla, joissa olin aina yksin kun isäni kustantamansa jengin kanssa ryyppäsi. Tutustuin paikallisiin lapsiin ja olin heidän kanssa aina ulkomaanlomani. Kun perintö hupeni nopeasti hyväksikäyttäjien johdosta isäni otti velkaa koska yritti pitää yllä totuttua elintasoa. Jouduin usein puolustamaan isääni väkivalloin kun ihmiset tulivat perimään velkojaan. Vahingoitin siis ihmisiä fyysisesti jo nuorena. Yhtä tuikkasin ruuvimeisselillä kylkeen, jotta sain hänet kaatumaan portaisiin ja vierimään alas. Meillä kotona ammuskeltiin myös käsiaseilla sen lisäksi, että koin fyysistä väkivaltaa. Luoti meni läheltä päätäni, oli pakko soittaa poliisit ja aseet vietiin pois, samoin kuin isäni, mutta siitä seurasi se että sain turpiini ja se, että sakot olivat pois minun ruoasta. Äitini kävi joskus meillä ryyppäämässä, toivoin että he olisivat palanneet yhteen, jotta olisin saanut edes jollain tapaa normaalin perheen. Vierailut päättyivät riitaan, ikkunat/huonekaluja rikottiin ja tavarat lentelivät. Aikaa kului ja sain peruskouluni suoritettua kaikesta huolimatta ja hyvin arvosanoin (ka. vaille ysi), tiukasti mielessä se, että on pakko päästä elämässä eteen päin saamalla esim. hyvä opiskelupaikka! Tein koko ajan myös töitä (aloitin 14-vuotiaana) jotta sain syödäkseni/jotakin itselleni. Säälivien naapureiden ruokapöytä ei aina innostanut vaikka he apuaan tarjosivatkin. Minulla oli myös lastensuojelusta ja sosiaalihuollosta hyvä tuki, he antoivat rahaa ja välillä tukiperheen viikonlopuksi. Olen ollut pienestä asti vapaa kuin taivaan lintu. Kukaan ei kysellyt perääni tai vaatinut hyviä numeroita koulusta yms. Joskus kävin lastenkodissa pienen pätkän, mutta ei se ollut minun juttu.
Onneksi pokasin itselleni venäläisen poikaystävän jonka lämmin perhe otti minut hellään huomaansa. Opin sieltä kaiken mitä nykyään olen ja miten ajattelen. Koen, että olen hyvin menestynyt hyvä ihminen ja loistava äiti.
En koe vihaa tai katkeruutta biologisia vanhempiani kohtaan, he olivat sairaita! Enkä myöskään vieritä vastuuta vastoinkäymisistä heidän niskaan vaan rakensin itse itseni ja oman elämäni poikaystäväni perheen ja kokemuksieni perusteella ja olen täysin itse vastuussa itsestäni.

 

[vierailija]

Epävakaapersoonallisuus ja masennus. En osaa sanoa miksi ei ole löytynyt sopivia lääkkeitä, lukuisia lääkekokeiluja on ollut tässä 17v aikana. Keväällä aloitan DKT terapian ja ilmeisesti myös psykoterapian. Sähköhoitoa en ole saanut pyynnöistä huolimatta, ilmeisesti ei palvele minua.

Epävakaapersoonallisuus ei ole sairaus, joten siihen ei lääkkeet eikä sähköhoito auta vaan terapian kautta pääset ymmärtämään itseäsi ja miksi käyttäydyt kuten käyttäydyt.

 

[vierailija]

Tämähän se ongelma on tällä hetkellä, tilannehan voi olla toinen kahden tai viiden vuoden päästä kun nyt otan kaiken avun vastaan mitä tarjotaan. En olekaan tällä hetkellä klinikan kriteerit täyttävä asiakas ja se minulle jo kerrotiinkin heidän toimesta. Vaatii todella paljon nyt minulta aktiivisuutta tästä eteenpäin. ja kyllä on taustalla keskeytettyjä hoitoja, lääkityksiä jne. Mutta nyt aijon sitoutua kaikkeen mitä tarjotaan, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Toki jos ihme käy että tämä jo yli 20v kestänyt kärsimys loppuu ja halu kuolla poistuu, se olisi hienoa. Mutta en usko, niin kauan on yritetty. Toki on myös hoitoja keskeytynytkin.

Erittäin hieno lukea , että nyt aiot sitoutua ja kuntoutua!
Hoitojen keskeytyminen ja hoitohenkilökunnan vaihtuvuus on myös ikävää, joudut ikään kuin aina kertomaan samat asiat uudelleen toistaen eikä kukaa tiedä mitä on jo kokeiltu vuosien aikana.
Siihen varmasti turhautuu.
Ja hoitohenkilökunnan vaihtuvuus ja sen vähentäminen, hoitoihin pääsyn nopeutuminen/hidastuminen ovat poliittisia päätöksiä.

Ja pakko on myös valitettavasti kuitenkin tähän lisätä esim. kaksisuuntaista mielialahäiriöpotilaan tai epävakaata persoonallisuutta tms puolisolla, perheellä, lähiomaisilla on myös aikamoinen homma pitää sukulaisen päätä pinnalla ja siihen he väsyvät myös vuosien saatossa.
Ehkä puoliso ja perhe ovat taloudellisesti nesteessä potilaan tekemien päähänpistokauppojen takia, kärsivät ihan yhtä paljon kuin potilas itse. Kokevat häpeää. Eivät pysty pysäyttämään potilasta vaikka haluaisivat. Ovat täysin kädettömiä, haluaisivat auttaa.
Potilas on aina toistuvasti valokiilassa itsekkäästi omien ongelmiensa kanssa imemässä itseensä energiaa muilta läheisiltään mm uhkailemalla itsemurhalla.

 

[vierailija]

Kyllä äidilläni on varmasti mielenterveyshäiriöitä mutta kuten sanoin, on kyse sota-ajan lapsesta ja tunteista ei puhuta. Hyvin tilanteeni voi johtua myös siitä että äitini on saanut minut hyvin iäkkäänä ja iäkkäänä saatu lapsi on alttiimpi mielenterveysongelmille. olen pitkään jo etsinyt syitä tälle tuskalle ja aina päädyn toteamanaa että tasapainoisemmassa perheessä, jossa olisi tuettu ja kasvuympäristö olisi ollut normaali, olisi minusta varmasti kasvanut ihan erilainen itsevarma eteenpäin pyrkivä ihminen. Minähän olen arka, en uskalla aloittaa mitään uutta koska uskon etten osaa kuitenkaan tai pärjää tai mokaan, ei ole itseluottamusta toteuttaa asioita elämässä. Viimeksi eilen äitini sanoi että miksen opiskellut niinkuin sisarukseni, niin pärjää elämässä kun ottaa siitä vastuun. Hienoa toki että tämä minua huomattavasti vanhempi sisarus on tähän pystynyt erinomaisuudellaan, minä en ole. Ja kyllä, en ole missään väleissä ollut koskaan sisarukseeni ja tätäkään ei äitini ymmärrä että hän on itse aiheuttanut tämän tilanteen kohtelemalla eriarvoisesti lapsiaan. Hyvin normaali tapa tuon ikäluokan ihmisille varmasti mutta tuhoisaa heidän jälkeläisilleen. Moitti vaan eilen minua siitä että ei minun sisarukseni hauku häntä eikä hänen kanssaan ole koskaan ollut koskaan ongelmia. Minullehan ei koskaan kerrottu kuukautisista, ei murrosiästä, ei seksuaalielämästä, kaikesta on täytynyt selvitä itse. Kun olen kysynyt, miksi näin, niin ei ole äitini asia kuulemma, niistä asioista huolehtii koulu. Eli ulkoistanut nämäkin normaalisti äidille opetettavaksi kuuluvat asiat muille koska itse ei ole saanut niihin opetusta, ei hänkään niitä sitten kykene antamaan omalle lapselleen. Eli varmaan selkeästi huomaa kirjoituksistani missä on ongelma eli äitisuhteessa mikä ajanut minut umpikujaan nyt keski-ikään mennessä. Vai etsinkö turhaan syytä lapsuudesta ja syy onkin ihan jossain muualla. Näin ainakin äitini mielestä, minä olen viallinen. Se tunne, mikä oli pari kuukautta sitten, kun katsoin ja kuuntelin äitiäni metrin päästä hänen vähätellessä sairauttani, kädet alkoi tärisemään ja näin jo mielessäni miten tartun hänen kurkkuunsa kiinni ja kuristan hänet hengiltä. Siinä vaiheessa vain lähdin pois, kävelin kotiin ja hakeuduin seuraavana aamuna päivystykseen jossa sitten ensi avuksi määrättiin rauhoittavia koska väkivaltaisia agressiivisia ajatuksia jo tätä ennen oli ollut ja on ollut myös sen jälkeen, myös muita ihmisiä kohtaan.

Mitä pahaa siinä sit on, et olet arka, etkä ole eteenpäin pyrkivä? Miks pitäis olla, antaisko sellainen sulle jotain? Se mitä mä tarkotin, et ei ole sisältöä elämässä, ei tarkottanu, et pitäis olla näitä ulkoapäin määriteltyjä juttuja, niinku työ, perhe tai raha. Ei noi muuten suurelle osalle tuo elämään lisäarvoa, tosin ne ehkä pitää ihmisiä elämänsyrjässä kiinni. Koska ihmiset suorittaa elämää tekemällä ja sit ne odottaa kuolemaa.
Toi on ilkee tilanne, et äitis vertaa sua sisarukseen, mut täytyyks sun sit osallistua siihen vertailuun. Et olisko sul kuitenkin syytä funtsii elämääs omanasi. Mieti, mitä sun keho sanoo, jos mieli on hauras. Musta vaan olis tympeetä lopettaa elämä jonkun toisen ihmisen takia.
Ei meidänkään vanhemmat muuten antanu mitään seksuaalikasvatusta, ne asiat piti hoitaa itse. En mä usko, et noi asiat sun tilanteessa ihan noin pinnallisiksi jää, vaan sul täytyy olla sellaista tunnetta, ettet ole saanu rakkautta ja arvostusta, ehkä hellyyttä. Sä tunnut kaipaavan hoivaa. Sano jos oon väärässä.
Et sä ny tän perusteella mitenkään vialliselta vielä vaikuta. Me oltais kaikki osastolla, jos kerrottaisiin äänen ajatuksemme. Mä ajattelin viime kämpässä, et olis kiva katkoa yläkerran lapsilta sääret pesäpallomailalla, koska ne hyppi melkeen joka päivä. Ihmiset on yksiä mt-pesiä, jos keksit siihen ratkasun, saat nobelin palkinnon. Luin joskus psykologilta jutun, jossa se sano, et kyse ei ole väkivaltaisista ajatuksista, vaan jostain triggeröinnistä, et koska ajatus muuttuu toiminnaksi. Useimmat ihmiset jää siihen ajatukseen.
Ehkä sun nk elämän tarkotus on hiihtää tää homma läpi napsien rauhottavia ja pohtia synkkiä ajatuksia, entä sitten. Useet taiteilijathan on ollu tollasia. Onks sussa taiteilijaverta? Kokeile piirtää tai kirjottaa ittelles juttuja.

Mä mietin myös noit sun lääke/myrkkyjuttuja, halusit semmoisen rauhallisen poismenon. Lääkkeet ja myrkyt pistää sut oksentaan, ripuloimaan, kuolaamaan ja örveltään pahimmillaan useeks tunniksi. Täriset, oot sekava ja sul on paha olo. Sun elimistö menee ylitilaan, kun se yrittää pitää sut hengissä ja ohjaa kaiken toiminnallisuuden tärkeille elimille. Sul ei oo sit mitään hallintaa siinä.

 

[vierailija]

Kaikista pahimpana näen, että olet vielä tiiviissä tekemisissä äitisi kanssa. Mikä puolestaan vain ruokkii pahaa oloasi ja takerruttaa menneeseen vaikuttaen tähän hetkeen. Katkaise napanuora. Muutoin muutosta ei tapahdu.
Ota kaikki apu vastaan ja sitoudu siihen. Puhu paha olo pois tai jalosta se muuhun toimintaan, esimtaideterapia dkt:n rinnalla voisi olla kokeilemisen arvoista. Keskity itseesi ja hyvinvointiisi. Yhdessä yössä ei maailma muutu mutta se mahdollistaa muutoksen.

 

[vierailija]

Onpas kallista kuolemista! Niiden hommaan käyttämät mömmöt maksaa ehkä 10 euroa! Ne on ihan peruskamaa, kyllä sellaset pystyy itsekin hankkimaan!

Deevitamiinia,kyllä lähtee!

 

[vierailija]

Nuo väkivaltaiset ajatukset ovat ns. normaaleja. Aika monella on niitä. Kun ne eivät johda tekoihin niin kaikki hyvin. Täytyy vain osata luottaa, että ne eivät johda tekoihin.

Ymmärrän tilanteesi. Minun isäni oli myös sota-ajan lapsi ja hän oli yksinhuoltaja, 20 vuotta äitiäni vanhempi. Äitini lähti kun olin 2v. Molemmilla vanhemmillani oli päihdeongelma (he kuolivat minun ollessa nuori aikuinen), enkä ole juuri koskaan saanut heiltä mitään tukea tai huolenpitoa (isäni jaksoi huolehtia osittain n. 5 ensimmäistä vuottani josta osan ajasta olin tarhassa jossa pystyi olla viikonkin putkeen kun isäni oli työssä). Mutta, helvetti pääsi täysin irti vasta kun työnarkomaani isäni jäi selkänsä vuoksi sairaseläkkeelle, alkoholi virtasi ja juhlia oli vähän joka päivälle. Karsastin oloa normaaleissa perheissä mutta samalla olin erittäin katkera ja surullinen, että minulla ei ollut normaalia perhettä. Häpeä oli kova kun teini-ikäisenä kantelin sammunutta isääni ties mistä ja hän oli usein ulostanut housuunsa jne. Joskus kiltit poliisisedät toivat meidät kotiin ja he katselivat minua säälivästi. Sitten isäni sai ison perinnön ja hänellä oli toki iso eläkekin, kävimme usein ulkomailla, joissa olin aina yksin kun isäni kustantamansa jengin kanssa ryyppäsi. Tutustuin paikallisiin lapsiin ja olin heidän kanssa aina ulkomaanlomani. Kun perintö hupeni nopeasti hyväksikäyttäjien johdosta isäni otti velkaa koska yritti pitää yllä totuttua elintasoa. Jouduin usein puolustamaan isääni väkivalloin kun ihmiset tulivat perimään velkojaan. Vahingoitin siis ihmisiä fyysisesti jo nuorena. Yhtä tuikkasin ruuvimeisselillä kylkeen, jotta sain hänet kaatumaan portaisiin ja vierimään alas. Meillä kotona ammuskeltiin myös käsiaseilla sen lisäksi, että koin fyysistä väkivaltaa. Luoti meni läheltä päätäni, oli pakko soittaa poliisit ja aseet vietiin pois, samoin kuin isäni, mutta siitä seurasi se että sain turpiini ja se, että sakot olivat pois minun ruoasta. Äitini kävi joskus meillä ryyppäämässä, toivoin että he olisivat palanneet yhteen, jotta olisin saanut edes jollain tapaa normaalin perheen. Vierailut päättyivät riitaan, ikkunat/huonekaluja rikottiin ja tavarat lentelivät. Aikaa kului ja sain peruskouluni suoritettua kaikesta huolimatta ja hyvin arvosanoin (ka. vaille ysi), tiukasti mielessä se, että on pakko päästä elämässä eteen päin saamalla esim. hyvä opiskelupaikka! Tein koko ajan myös töitä (aloitin 14-vuotiaana) jotta sain syödäkseni/jotakin itselleni. Säälivien naapureiden ruokapöytä ei aina innostanut vaikka he apuaan tarjosivatkin. Minulla oli myös lastensuojelusta ja sosiaalihuollosta hyvä tuki, he antoivat rahaa ja välillä tukiperheen viikonlopuksi. Olen ollut pienestä asti vapaa kuin taivaan lintu. Kukaan ei kysellyt perääni tai vaatinut hyviä numeroita koulusta yms. Joskus kävin lastenkodissa pienen pätkän, mutta ei se ollut minun juttu.
Onneksi pokasin itselleni venäläisen poikaystävän jonka lämmin perhe otti minut hellään huomaansa. Opin sieltä kaiken mitä nykyään olen ja miten ajattelen. Koen, että olen hyvin menestynyt hyvä ihminen ja loistava äiti.
En koe vihaa tai katkeruutta biologisia vanhempiani kohtaan, he olivat sairaita! Enkä myöskään vieritä vastuuta vastoinkäymisistä heidän niskaan vaan rakensin itse itseni ja oman elämäni poikaystäväni perheen ja kokemuksieni perusteella ja olen täysin itse vastuussa itsestäni.

On sinulle kovin paljon menneisyydessä tapahtunut. Sinä tulet aina olemaan pärjääjäluonne.
Olet oikeassa, itse me rakennamme nykyhetken ja tulevaisuuden.

Sen aina tässä itsekin unohtaa ja esim. jään jotenkin itse liikaa märehtimään vanhoja juttua. Olen alkoholistiperheestä, jossa edesmennyt isäni joi. Oli aggressiivinen lähinnä sanallisesti ja tulikin harjoiteltua sanallisen säilän heittoa.
vaikka olen esikoinen ja otin perheen pään huolehtijan roolia ei tullut mieleenkään huolehtia siitä alkoholistista mitenkään. Kai toivoin, että kuolisi vaan nopeasti ettei tarvitse kuunnella eikä katsella.
Äiti oli/on heikko alistuvaluonetinen, on nyt itse sitten alkanut juopotella. Ei kiinnosta, ihan oma valinta jos on niin tyhmä vaikka näki mitä alkoholismi teki isälle. Sisko on kiltti positiivinen sopija. Vien isän haudalle kynttilän, en häntä varten vaan ehkä lähinnä muita sukulaisiani. Sisko on antanut anteeksi, minulta ei ole vielä oikein luonnistunut ja tiedän että viha syö minua sisältä päin.

 

[vierailija]

Jos tunget itseesi mitä tahansa niin pahimmassa tapauksessa koet erittäin tuskallisen kuoleman tai jäät hengaamaan vajakkina tänne parhaasta yrityksestäsi huolimatta…

Siksi ei ole enää vanhainkoteja vaan hoivakoteja
Ne ihmiset ei ole edes vanhoja siellä.

 

[vierailija]

Jos tunget itseesi mitä tahansa niin pahimmassa tapauksessa koet erittäin tuskallisen kuoleman tai jäät hengaamaan vajakkina tänne parhaasta yrityksestäsi huolimatta…

Teho-osastolla nuoret koronapotilaat taistelevat hengestään: ”Tuntuu aika kovalta opetukselta”

Koronapotilaat saavat intensiivistä, joskus viikkoja kestävää hoitoa. Välillä potilaiden tilanne on herättänyt tehohoitolääkärissä epätoivoa.

www.iltalehti.fi

 

[vierailija]

Vuosimaksu? Täh? Kuinka kauan se tappaminen kestää?

Kaikki on businessta ja potinjakajia riittää.

 

[vierailija]

Se mihin puolisosi suostuu, tai ei suostu, ei ole prioriteetti.
Sinun henkesi tulee ensin! SINÄ olet tärkeä - raha ei koskaan ole ihmishengen veroista!

Niin just!

 

[vierailija]

Vuosimaksu? Täh? Kuinka kauan se tappaminen kestää?

Voi valita lähdön pitkän tai lyhyen kaavan mukaan

 

[vierailija]

Oletko kuulunut johonkin Kat. .. ryhmään ja tiedustellut sieltä lääkinnästä/hoidoista?

Kuulutko johonkin vertaistukiryhmään?
Oletko koko ajan kuitenkin käynyt terapiassa/psykiatrilla?

Ne ovat lääketehtaiden myyntitykkejä joten ei useinkaan auta muita kuin niitä tehtailijoitq

 

[vierailija]

Kyllä äidilläni on varmasti mielenterveyshäiriöitä mutta kuten sanoin, on kyse sota-ajan lapsesta ja tunteista ei puhuta. Hyvin tilanteeni voi johtua myös siitä että äitini on saanut minut hyvin iäkkäänä ja iäkkäänä saatu lapsi on alttiimpi mielenterveysongelmille. olen pitkään jo etsinyt syitä tälle tuskalle ja aina päädyn toteamanaa että tasapainoisemmassa perheessä, jossa olisi tuettu ja kasvuympäristö olisi ollut normaali, olisi minusta varmasti kasvanut ihan erilainen itsevarma eteenpäin pyrkivä ihminen. Minähän olen arka, en uskalla aloittaa mitään uutta koska uskon etten osaa kuitenkaan tai pärjää tai mokaan, ei ole itseluottamusta toteuttaa asioita elämässä. Viimeksi eilen äitini sanoi että miksen opiskellut niinkuin sisarukseni, niin pärjää elämässä kun ottaa siitä vastuun. Hienoa toki että tämä minua huomattavasti vanhempi sisarus on tähän pystynyt erinomaisuudellaan, minä en ole. Ja kyllä, en ole missään väleissä ollut koskaan sisarukseeni ja tätäkään ei äitini ymmärrä että hän on itse aiheuttanut tämän tilanteen kohtelemalla eriarvoisesti lapsiaan. Hyvin normaali tapa tuon ikäluokan ihmisille varmasti mutta tuhoisaa heidän jälkeläisilleen. Moitti vaan eilen minua siitä että ei minun sisarukseni hauku häntä eikä hänen kanssaan ole koskaan ollut koskaan ongelmia. Minullehan ei koskaan kerrottu kuukautisista, ei murrosiästä, ei seksuaalielämästä, kaikesta on täytynyt selvitä itse. Kun olen kysynyt, miksi näin, niin ei ole äitini asia kuulemma, niistä asioista huolehtii koulu. Eli ulkoistanut nämäkin normaalisti äidille opetettavaksi kuuluvat asiat muille koska itse ei ole saanut niihin opetusta, ei hänkään niitä sitten kykene antamaan omalle lapselleen. Eli varmaan selkeästi huomaa kirjoituksistani missä on ongelma eli äitisuhteessa mikä ajanut minut umpikujaan nyt keski-ikään mennessä. Vai etsinkö turhaan syytä lapsuudesta ja syy onkin ihan jossain muualla. Näin ainakin äitini mielestä, minä olen viallinen. Se tunne, mikä oli pari kuukautta sitten, kun katsoin ja kuuntelin äitiäni metrin päästä hänen vähätellessä sairauttani, kädet alkoi tärisemään ja näin jo mielessäni miten tartun hänen kurkkuunsa kiinni ja kuristan hänet hengiltä. Siinä vaiheessa vain lähdin pois, kävelin kotiin ja hakeuduin seuraavana aamuna päivystykseen jossa sitten ensi avuksi määrättiin rauhoittavia koska väkivaltaisia agressiivisia ajatuksia jo tätä ennen oli ollut ja on ollut myös sen jälkeen, myös muita ihmisiä kohtaan.

Eilen?
Sun sisko vois ottaa äitisi hoidettavaksi. Hän voi tarvita apuanne milloin tahansa.

 

[vierailija]

Ei se läheisten tilanne ole välttämättä ollenkaan helppo sairastuneen kanssa, eikä tarkoita sitä, että olisi epäempaattinen. Kun esim, bipoloaarisella tulee päihteet kuvioihin, niin tilanne voi olla todella raskas. Suvussa tätä ollut ja itsemurhiakin tehty, valitettavasti.

 

[vierailija]

Ei se läheisten tilanne ole välttämättä ollenkaan helppo sairastuneen kanssa, eikä tarkoita sitä, että olisi epäempaattinen. Kun esim, bipoloaarisella tulee päihteet kuvioihin, niin tilanne voi olla todella raskas. Suvussa tätä ollut ja itsemurhiakin tehty, valitettavasti.

Lisään tähän, että en tarkoita sinun tilannettasi aloittaja, vaan yleisesti, ja varsinkaan nyt kun luin tuon tilanteen äitisi kanssa.

Omat vanhempani olivat sota-ajan lapsia ja saivat minut myöhemmällä iällä viimeisenä, ja varmasti kaikista asioista ei puhuttu niin avoimesti kuin esim puhun omieni kanssa, mutta rakastava koti oli silti.

Voisi tehdä hyvää irtautua kokonaan äidistäsi, hän ei tee sinulle selvästikään hyvää. Toivon sinulle valoa elämään <3

 

[Echo]

Onko sulle määrätty koskaan litiumia? Siitä on ollu monille apuja bipolaarisuuden hoidossa.

Toisekseen, katkaise välit äitiisi, koska hän vie sua alaspäin. Äitisi on kamala ihminen, mutta yritä vaikka viimeisillä voimillasi ajatella että se mitä hän sanoo, ei ole totta. Sä ansaitset parempaa.

Kolmanneksi, tuo "mieheni olisi tyytyväinen jos kuolisin" on masennuspuhetta tai pitkittynyttä, vuosikausien itsetuntovajetta jossa ihminen rääkkää itseään arvottomilla lauseilla.
Tuo lause ei pidä paikkaansa. Sun miehesi ei ole ottanut eroa susta, joten hän todennäköisesti surisi poismenoasi, ja syyllistäisi itseään.
Bipolaarisuus ei ole maailmanloppu, tunnen sitä sairastavia ihmisiä.

Neljänneksi. Kannattaa ihan oikeasti käydä seurakunnassa, esim.vapaakirkko on tosi armollinen paikka, voit jutella vaikka pastorille. Vaikka mä olisin neliraajahalvaantunut, niin Jeesuksen rakkaus olisi suurempi. Jumala rakastaa sua hyvin, hyvin paljon. ❤
Sä olet mittaamattoman arvokas, ja tämä ei ole diibadaaba-lässytystä, vaan totuus.

 

[Echo]

Ja siis, on tutkittu että jos suvussa/vanhemmilla on itsemurhaa tai siihen alttiutta, se ajattelu periytyy lapselle myös. Sen ajattelemisen kynnys madaltuu.

 

[vierailija]

Eikä ole. Se on erittäin tehokas bipolaarisuuden hoidossa, ja mt-puolella tehokas lääke voi pelastaa ihmisen.

Enkä mä lääkkeitä vastaan ole koskaan ollut.

No aloita vaikka syömällä kännykkäsi akku!

 

[Echo]

No aloita vaikka syömällä kännykkäsi akku!

Hohhoijjaa. NE MÄÄRÄT. Käytetäänhän digoksiiniakin, joka on myrkky, rytmihäiriöiden hoitamiseen. Tai nitroglyseriiniä angina pectoriksen hoitoon. Sä varmaan olisit antamatta nitroja sydänkohtauksessa olevalle vanhukselle?

 

[Echo]

Mutta ap...

Joudutko hoitamaan äitiäsi? Jos joudut, niin nyt irtaudut hänestä. Sitten joko siskosi ottaa vastuuta tai jos sisko ei ehdi, niin äipälle kotihoidon palvelut kehiin. Sota-ajan kasvatti saa olla, mäkin olen sota-ajan vanhempien lapsi, mutta ei saa olla ilkeilevä tai sadistinen.

Tää ei liity paranemiseen, mutta millaiset välit sulla on siskoosi? Pystytkö ajattelemaan hänen kanssaan lähentymistä - kevyttä kahvittelua, tms?

 

[vierailija]

Kannattaa kokeilla tuota uudelleen alusta aloittamista kokonaan uudessa ympäristössä. Ei siinä mitään menetäkään. Menolippu jonnekin kokonaan uuteen ympäristöön. Aivot saa uusia virikkeitä jne.

Todellakin - ja äiti kyllä pärjää nyt