Kaikki tai ei mitään

[Kuumeilija]

Kuvitelkaa tilanne:
Saatte odotetun ja rakkaan lapsen jolla jo 3pv ikäisenä todetaan vamma/sairaus joka vaatii vanhemmilta paljon uuden opettelua,lääkärikäyntejä,tutkimuksia ja leikkauksia,vuosien terapiaa ym lapsen kanssa.
Perinnöllisyyspolilla annetaan vamman/sairauden siirtymiseen toisille lapsille 50% riski

Teette silti kaikki tai ei mitään asenteella kaksi toivottua lasta,vaikka riski on olemassa.He ovat terveitä ja hyvä niin.

MUTTA vieläkö 1 erityilapsen ja 2 terveen jälkeen uskaltaisit tehdä lapsen,kun riskinä on että kaikki se mitä on vuosien aikaa koettu,alkaa uudelleen ja tiedät ettei se ole helppoa?

Itselläni juuri tällainen tilanne,esikoisella on vamma jonka periytyvyys ennuste on 50% ja kaksi tervettälasta on hänen jälkeensä saanut,mutta nyt pelottaa enää ottaa riskiä :ashamed: Isoin kysymys on omassa jaksamisessa.

Lisätään vielä että missään seulassa tai tutkimuksessa tätä ei voi todeta raskausaikana,vasta syntymän jälkeen.

 

[vieras]

Itse en alkaisi enään jos valmiiksi jo pelottaa oma jaksaminen, sitten vasta jos olisin täysin varma että jaksan kasvattaa oli sitten terve tai ei.

 

[vieras]

Minusta vastauksesi löytyy omasta tekstistäsi.

 

[Kuumeilija]

Kiitos kahdelle vieraalle.Olette oikeassa,mutta silti tämä vauvakuume ja se tunne että kun ei tuossa esikoisessakaan mitään vikaa ole,mut vaatii paljon enemmän....Järki vastaan tunteet kamppailua

 

[Miili]

En ottais riskiä et laps on sairas. Vaikka se kuinka olis rakas niin mun voimat ei riittäis.

 

[vieras]

Siskolla oli sama tilanne. Ensimmäinen lapsi oli vakavasti sairas, elisiirtoja ja leikkauksia. Lääkitystä koko loppuelämän... Toinen lapsi oli terve. Kolmannen kohdalla todettiin heti aluksi, että sillä olisi sama sairaus kuin ensimmäisellä, luultavasti vielä pahempana. Teki abortin ja sain vielä kolmannen lapsen joka oli terve. Masentui abortin jälkeen, mutta nykyään on sitä mieltä, että oman jaksamisen takia oli järkevä ratkaisu.
Itse sen parhaiten tiedät, uskallatko yrittää vai et.

 

[vieras]

En tosiaan edes miettisi. Yhteiskunnallekin tulee tosi kalliiksi, jos noita leikkauksia ym. on.

Eikö mikään riitä?

 

[vieras]

En tosiaan edes miettisi. Yhteiskunnallekin tulee tosi kalliiksi, jos noita leikkauksia ym. on.

Eikö mikään riitä?

Tuon ois voinu jättää kirjoitamatakin.

 

[HuliHumppanpuli]

En uskaltas, :hug:

 

[tuutilulla]

paljon varmaan riippuisi siitäkin kuinka on sen ensimmäisen lapsen kanssa elämä sujunut. Ja juuri tuo oma jaksaminen ratkaisee.

 

[Surkea Noita]

En tahtoisi sairaan ja vammaisen lapsen kärsivän kaikkea vaan sen takia että vanhemmat hänet välttämättä halusi. Tässä en tuomitse sinun valintojasi.

 

[Kuumeilija]

Niin...esikoisen jälkeen haluttiin lapsi,no matter what,ja toisen jälkeen sama,tuli mitä tuli...mut nyt tosiaan alkaa olla tiukkapaikka,loppuuko tuuri ja jos loppuu niin miksi se mua nyt näin jo hirvittää,koska tiedän ettei maailma kaadu siihen.

Uskon kyllä että jos olisi kaksi peräkkäistä tapausta tullut,niin tuota kolmosta ei ehkä olisi


Sepostan omia sekavia tunteita,mut ihan mielenkiinnosta haluan tietää mitä muut tekisi.

 

[vieras]

Minusta vastauksesi löytyy omasta tekstistäsi.

Komppaan.

Nämä on tosi vaikeita juttuja. Ulkopuolisilta voi saada ajatuksia, mutta ei siitä tiedä mitään ennen kuin kohdalle sattuu. Silloin ajatukset saattavat muuttua. Kovatsi myös riippuu, minkälainen sairaus on ja mitkä sen pahimmat seuraukset voivat olla.

Minulla on paljon pienempi riski sairaaseen lapseen ja ensimmäinen syntyi ilman sairautta, mutta kuinka ollakaan oli muulla tavoin sairas. Elämä on niin arvaamatonta eikä katso prosentteja. Vaikka riski on minimaalinen ja esikoinen opetti, ettei etukäteen voi mitään ennustaa, olen miettinyt toisen lapsen hankintaa jo kolme vuotta enkä vieläkään ole varma.

Sinulla ei varmasti ole siitä kyse, mutta omalla kohdallani olen miettinyt johtuuko vauvakuume osittain siitä, että haluaisin kokea normaalin vauva-ajan ilman sitä valtavaa taakkaa, mikä esikoisen kanssa oli.

 

[Heili Karjalasta]

Mie oon miehen kuoleman jälkeen ajatellut niin, että tässä uudessakin suhteessa teen asioita niin, että JOS JOTAIN TAPAHTUISI, niin pärjäisin yksinkin. Tällä hetkellä kolme tervettä (tai no kaksi pahasti allergista) lasta on ja tiedän, että selviytyisin yksinkin. En tiedä mikä tilanne olisi, jos olisi erityislapsi perheessä. Mut kantsii miettiä.

 

[Kuumeilija]

Kerrotaan nyt vielä että lapsi ei ole mikään vaikeavammainen vaan hän on kuulovammainen,kuuro,alunperin viittomakielinen,hänelle on laitettu sisäkorvaistute ja nyt hän kuulee,puhuu ja on kaikilla tavoilla ikäisensä tasolla.

Mutta sairaalat on tuttuja,se implanttileikkaus oli vaikea päätös,puheterapiaa oli 6 vuotta 2 kertaa viikossa ja erialojen asiantuntijoita on istunut meidänkin sohvalla kymmenittäin.
Tällä hetkellä tilanne on hyvä,mutta ne ensimmäiset vuodet olivat raskaita.

Nyt varmasti toiset alkaa vähättelemään kuulovamman rasitusastetta,mutta minulle tuo aika ei todellakaan ole ollut helppoa,enemmänkin ahdistavaa. :ashamed: