Elämäni on kuin Täydellisistä naisista - kaunis asuinalue, kaunis perhe, taloudellinen hyvinvointi ja kaikki avaimet onnelliseen elämään. Esikoisen kanssa vietetty reilu kolme kuukautta kotona ja tunnen olevani etuoikeutettu tehdäkseni töitä kotona lapseni kanssa.
Tuttavani ja ystäväni kehuvat kuinka raskauskiloni ovat kadonneet, kuinka tyylikkäältä näytän ja kuinka kaunis kotimme on. Sisälläni olen kuitenkin Bree VanDerCamp: ahdistaa, kaikki on sumuista ja elotonta. Kehut eivät tunnu miltään, haluan aina vain enemmän ja enemmän. En näe rakasta koiraamme, vaan hoitamattoman turkin. Järki kertoo mitä pitää tehdä, mutta sydän ei puhu sanaakaan. Alan purkaa olemistani tekemiseen - teen, teen, teen ja teen. Syön viimeisenä, kun ensin katan pöydän kaikille muille. En pysty istumaan alas ennen kuin edellisetkin jäljet on siivottu, en uskalla enää rentoutua, kun välittömästi olemiseni keskeytetään. Lapsemme on kiltti kuin pieni enkeli, mutta pelkään jo valmiiksi hänen seuraavaa kutsuhuutoaan: en uskalla keskittyä mihinkään, kun pian minut kuitenkin keskeytetään, en uskalla aloittaa mitään, lepäämisestä puhumattakaan. On helpompaa siivota, järjestellä ja touhuta, kun istua alas ja tunnustaa kuinka paljon minua väsyttää. Olen mielummin hereillä, kun herään vauvani kutsuun.
Tekemisestä onkin tullut minulle pakkomielle: siivoan, siivoan, laitan, teen. Samalla oravanpyörä luistaa toisesta päästä: olen opettanut itseni ja mieheni elämään sotkuisesti. Ei se mitään, jätä vaan astiat pöytään, minä siivoan! Kävelen itseni ja mieheni perässä, enkä ikinä saa häntää kiinni. Ahdistaa.
Olen aina tottunut pärjäämään. Pusken vaikka läpi harmaan kiven enkä pysähdy ennen kuin jalat pettävät alta. Sittenkin kokoan itseni hyvin nopeasti. Lapsen ja kodin hoitaminen on minulle kuin laihduttaminen anorektikolle - raskasta, kuluttavaa mutta jollain sairaalla tavalla mielihyvää tuottavaa. Tuntuu hyvältä puskea kun on väsynyt, tuntuu hyvältä juosta kun on jälkä. Oikeastaan se on ainoa asia mitä enää tunnen. Olen turta.
Kaikki kulissimme ovat kunnossa. Mikä minua vaivaa?
Tuttavani ja ystäväni kehuvat kuinka raskauskiloni ovat kadonneet, kuinka tyylikkäältä näytän ja kuinka kaunis kotimme on. Sisälläni olen kuitenkin Bree VanDerCamp: ahdistaa, kaikki on sumuista ja elotonta. Kehut eivät tunnu miltään, haluan aina vain enemmän ja enemmän. En näe rakasta koiraamme, vaan hoitamattoman turkin. Järki kertoo mitä pitää tehdä, mutta sydän ei puhu sanaakaan. Alan purkaa olemistani tekemiseen - teen, teen, teen ja teen. Syön viimeisenä, kun ensin katan pöydän kaikille muille. En pysty istumaan alas ennen kuin edellisetkin jäljet on siivottu, en uskalla enää rentoutua, kun välittömästi olemiseni keskeytetään. Lapsemme on kiltti kuin pieni enkeli, mutta pelkään jo valmiiksi hänen seuraavaa kutsuhuutoaan: en uskalla keskittyä mihinkään, kun pian minut kuitenkin keskeytetään, en uskalla aloittaa mitään, lepäämisestä puhumattakaan. On helpompaa siivota, järjestellä ja touhuta, kun istua alas ja tunnustaa kuinka paljon minua väsyttää. Olen mielummin hereillä, kun herään vauvani kutsuun.
Tekemisestä onkin tullut minulle pakkomielle: siivoan, siivoan, laitan, teen. Samalla oravanpyörä luistaa toisesta päästä: olen opettanut itseni ja mieheni elämään sotkuisesti. Ei se mitään, jätä vaan astiat pöytään, minä siivoan! Kävelen itseni ja mieheni perässä, enkä ikinä saa häntää kiinni. Ahdistaa.
Olen aina tottunut pärjäämään. Pusken vaikka läpi harmaan kiven enkä pysähdy ennen kuin jalat pettävät alta. Sittenkin kokoan itseni hyvin nopeasti. Lapsen ja kodin hoitaminen on minulle kuin laihduttaminen anorektikolle - raskasta, kuluttavaa mutta jollain sairaalla tavalla mielihyvää tuottavaa. Tuntuu hyvältä puskea kun on väsynyt, tuntuu hyvältä juosta kun on jälkä. Oikeastaan se on ainoa asia mitä enää tunnen. Olen turta.
Kaikki kulissimme ovat kunnossa. Mikä minua vaivaa?
