Avovaimokkeen ihmettelyä

[QUOTE="vieras";23166124]Siis onko se sulkemista pois, jos haluaa ilahduttaa lasta ja sitten huomaakin, että täytyy lähteä vähän pidemmälle reissulle, kun ei sinne ajetakaan niin nopeasti. Ei aikuiselle ihmiselle kaksi päivää ole paha juttu ja joskus olisi hyvä perääntyä myös omissa toiveissaan. Näinhän se menee, että välillä tulee pettymyksiä. Ja kyllä perusperheissäkin näin käy, eivätkä lapset ihmettele, jos keskenään isänsä kanssa lähtevät johonkin. Lähinnä se mitä yritin sanoa on, että ap:n tulisi yrittää hillitä sitä puolta itsessään, joka ei kestä sitä, että on yksin ja että he eivät vielä ole perhe. Ap:n ja miehen täytyy yrittää hakea enemmän omaa aikaa silloin kun ovat kaksistaan. Mieskin voi kaivata pientä hengähdystaukoa välillä.[/QUOTE]

Siis pitääkö tämä taas vääntää rautalangasta? Niillä lähtötiedoilla, että matka kestää tunnin suuntaansa ja että päiväreissu olisi mahdollinen, mies päätti että lähteekin jo perjantaina. Kysymättä, keskustelematta. Jos olisi edes kysynyt, että onko ok, jos he lähtisivät silti yöreissulle, vaikka en silloin pääse mukaan, olisin luultavasti ollut myöntyvä ehdotukselle. Mutta ei. Päättää tuosta noin vain itsekseen asiasta, välittämättä mitä mieltä minä olen siitä.

Juurihan olimme yli kaksi viikkoa ihan itseksemme. En tiedä, kuinka kauan pitäisi hengähtää?? Yksin olen ihan mielelläni ja tekemistä riittää ihan ilman miestäkin. On minulla sentään elämä, jestas sentään! Kysymys onkin, miten yhdistän omaan elämääni miehen muksuineen, jos en pääse viettämään laatuaikaa heidän kanssaan nyt kun sitä nimenomaan pitäisi yrittää?

 

Niin oikein kaksi viikkoa peräti! Kaksi viikkoa sitten mies oli sinun mielestäsi erittäin masentunut ja masennuksen vuoksi kykenemätön itsekontrolliin. Nyt oletat, että on tässä ajassa parantunut täysikuntoiseksi ja jaksaa huomioida arjen ja päiväloman merkeissä sekä sinua että tyttöä. Ja nimen omaan sinä olit se, joka miehen masennukseen vuoren varmasti uskoit. Sen perusteella laitat ihan liikaa odotuksia miehen kuntoon, kun hänen pitäisi nyt jo "kohteliasuudesta" pyytää lupa sinulta lähteä pariksi päiväksi pois.

 

Kuulemma ei ole enää masentunut, vaan pitkästä masennuksesta aiheutunut serotoniinituotannon loppuminen ja tuotantoa ylläpitävien pillereiden äkillinen lopetus aiheutti aikaisemman käytöksen. Pitääkö olla mieleltään pirtsakka tajutakseen, ettei voi päättää toistakin koskevista asioista yksin ja että se saattaa olla loukkaavaa? Aika kummallinen näkökanta.

Itse mies käskee minun "painaa resettiä" kaiken aikaa, että tuosta noin vain unohtaisin kaiken. Siinä kohtaa minulla on oikeus olettaa, että kaikenmaailman kusipäisyydet loppuvat. On mies kunnossa tai ei.

 

no ketkä lähtee reissuun ja ketkä ei?

 

Itse asiassa ketään ei lähtenyt. Mies päätti, että onkin liian kylmä. Tänään tehdään siis päiväreissu yhdessä. Ihme ailahtelija tuokin. Ärsyttää taas painaa villaisella, kun jo taas kerran huusi, että lähtee tytön kanssa kahdestaan, vaikka koirat saataisiinkin hoitoon... Tekisi mieli sanoa, että menkää nyt sitten keskenänne saatana en tule, mutta pakko kai sitä on päästä asian yläpuolelle Mikä siinä on, että ei kiukustuneena kykene hillitsemään kieltään? Tiedän kyllä useampiakin sellaisia, mutta mikähän siinä on? Sitten saavat katua jälkeenpäin sanomisiaan (toivottavasti).

 

Joo. Huomaatko miten sulla on ääni muuttunu kellossa viikkojen saatossa?? Siitä alun itsevarmasta ihmisestä on tullut myötäilijä, sopeutuja. Kaikki vaan painetaan villaisella, mies saa karjua ja raivota, tehä päätökset :/ Riidan välttämiseks annat olla ja sopeudut. Se on saanu sut koukkuun... Ja nyt sä sanot että ei oo vielä mitää päätöksii tehty.. hei haloo! siellähän sä oot ja meet just sen mielen mukaan. Onko sulla yleensä tuossa vaiheessa suhdetta jo noin arkimeininki, pitäs vissiii olla tulisesti rakastunu....

 

Niin no koska sä uskot, että sen miehen kanssa ei ole tulevaisuutta??? Typerämpikin sen jo tajuaa.. Ja aivokemiaahan tuo vain oli, juuuh...

 

[QUOTE="Vieras";23209789]Niin no koska sä uskot, että sen miehen kanssa ei ole tulevaisuutta??? Typerämpikin sen jo tajuaa.. Ja aivokemiaahan tuo vain oli, juuuh...[/QUOTE]

En tiedä, milloin uskon. En ehkä koskaan. Jää nähtäväksi, korjaantuuko arkemme vai ei. Kohtaako elämämme enää vai ei. On mies jo myöntänyt, että kaikki ei ole aivokemioista kiinni. Sanoo, että on astetta tulisempi persoona. No niin olen minäkin. Talossa kun on kaksi tulisielua niin johan roiskuu heh heh Moitin kyllä itsehillinnän puutteesta. Hän otti kommentin vastaan, ja toivottavasti kehittää itseään. Jo ihan itsensä ja tytönkin vuoksi. Sen verran pitäisi jokaisella olla itsekontrollia, ettei lasten nähden aleta riidellä ja huudella. Kovin yleistä tuntuu sekin vain olevan.

Minun ongelmani on se, että suojaudun sulkemalla tunteeni. En uskalla rakastaa satuttamisen pelosta. Ehkä pitäisi itsekin mennä jonnekin psykologille vähän juttelemaan omista muureista.

 

Eikö se ole fiksuakin, että kun on kyse miehestä, jolla on isompiakin puutteita, ettei pysty kunnolla heittäytymään suhteeseen? Jospa se vika sinussa onkin pikemminkin se, ettet osaa luovuttaa, vaikka tiedät sen järkeväksi. Toki pitää yleensä pystyä rakastamaan, mutta miksi pitäisi sammuttaa soivat herätyskellot, jos soivat ihan aiheesta? Ei rakkaudella ratkaista luonneongelmia. Se ajatus on itsensä pettämistä ja jos mies vielä itse sellaista väittää, niin käyttää sitä manipulointikeinona.

 

ylös

 

Elämä on kuin kämppiksillä. Lapsen nähden ei voi olla mitään hellyydenosoituksia, kun ipana on niin perhanan mustasukkainen. Ilman lasta olemme silti yhtä paljon avopuolisoita kuin kämppäkaverit, jotka huikkaa pusun ehkä kerran päivässä. Kuukauden aikana olemme harrastaneet seksiä tasan kerran. Tästä on jo kaksi-kolme viikkoa. Ei mene hyvin ei. Seksi on minulle tärkeä asia ja tarvitsen sitä useamman kerran viikossa. Noin normaalisti.

 

. Jospa miehen hiljattain aloitetulla lääkityksellä on osuutta asiaan ja tilanne tasaantuu vielä myöhemmin. Onko henkinen puoli missä kunnossa?

 

"Tulisielu"? eli myöntää olevansa aggressiivinen luonteeltaan. En kyllä katselisi enää, eiköhän tuo ole jo nähty!

 

[QUOTE="vieras";23298857]. Jospa miehen hiljattain aloitetulla lääkityksellä on osuutta asiaan ja tilanne tasaantuu vielä myöhemmin. Onko henkinen puoli missä kunnossa?[/QUOTE]

Eiköhän se henkinen puoli ole aika hyvässä kunnossa. Riidellessä en ole saanut väkivaltauhkauksia enää. Vieläkin kyllä tahtoo joka kerta erota, kun riidellään. On kuulemma tämän oppinut eksältään, kun tällä oli sellainen tyyli. Aika omituista mielestäni kierrättää aiemmin joltain toiselta saamaansa lokaa uudelle kumppanille. En tosin enää ota tosissani näitä heittoja, mutta miehen arvostus vähenee joka kerta entisestään. Todella teinimäistä huudella erohaluja riidoissa. Samaten tämä vie "pesänrakennushaluni" kokonaan, kun en uskalla hankkia mitään uutta, koska jos sittenkin erotaan....eroihin kuluu aina paljon rahaa ja mitä teen ylimitoitetulla kotiteatterilla tms yksinäni?

Mitä seksiin tulee, niin kyllä mies välillä kinuaa suihinottoa. Ehkä se on jäänyt päälle, kun olen hänelle kertonut, etten ota poskeen, jos asiat eivät ole kunnossa. Koen sen vastenmielisenä ja miehen haluna alistaa. Niinpä en siihen ole ollut valmis. Seksiä voi kyllä harrastaa ilman suuseksiäkin. En minäkään kummoisia esileikkejä tarvitse, enkä mieheltä kommervenkkejä vaadi, kun olen jo valmis. Enpä minäkään kyllä kovin eroottisesti ole enää jaksanut ehdotella. Muutaman kerran, kun on facebookin sovellukset tms kiinnostanut enemmän kuin lähentelyt kanssani, makuhan siinä on lähtenyt.

Tulisielu tarkoittanee enemmänkin temperamenttista luonnetta kuin aggressiivisuutta.

 

no miten kauan sä vielä venailet odotellen niitä parempia päiviä?? eihän tuos mitää järkee ole..

 

[QUOTE="nii";23310011]no miten kauan sä vielä venailet odotellen niitä parempia päiviä?? eihän tuos mitää järkee ole..[/QUOTE]

Niin ja yhdessäoloa on vasta kuukausia. Turha tuossa vaiheessa on yrittää antaa tekohengitystä noin epätoivoisesti, eri asia olisi jos olisi yhteisiä lapsia ja vuosikausien (hyvä) yhdessäolo takana.

 

[QUOTE="vieras";23313952]Niin ja yhdessäoloa on vasta kuukausia. Turha tuossa vaiheessa on yrittää antaa tekohengitystä noin epätoivoisesti, eri asia olisi jos olisi yhteisiä lapsia ja vuosikausien (hyvä) yhdessäolo takana.[/QUOTE]

Samaa mieltä. Ei todellakaan alku kuulu olla tuollaista. Siis joo joillakin voi olla alkusuhdekin hankalaa olosuhteiden takia joihin osapuolet eivät voi itse vaikuttaa mutta tässä suhteessa ne ongelmat on ihan itse kehitettyjä.

 

Onhan niitä hyviäkin päiviä ja hauskoja hetkiä siellä väleissä. Ne vain "katoavat" mielestä, kun taas riidellään jostain asiasta ja mies uhkailee erolla tms. Huvittuneena laskin, että paluuni jälkeen mies uhkasi erolla tai erosikin kerran viikossa. Nyt on ollut pitempi putki ilman eroamisia, mutta odottelen tässä vain seuraavaa kertaa. Toivoisin, että meillä olisi vain surkea alku tässä suhteessa ja kaikki kääntyisi vielä hyväksi. En millään jaksaisi enää pakata ja muuttaa Toisaalta en millään jaksaisi myöskään laittaa tätä paikkaa mihinkään kuntoon, kun en tiedä, kuinka kauan tässä paikassa asun.

 

Ei toi nyt kyllä miltään auvoiselta onnelta kuulosta
Onko niitä hyviä hetkiä kuitenkin enemmän kuin huonoja?
Ootko lähentynyt lapsen kanssa yhtään?

 

Ei toi nyt kyllä miltään auvoiselta onnelta kuulosta
Onko niitä hyviä hetkiä kuitenkin enemmän kuin huonoja?
Ootko lähentynyt lapsen kanssa yhtään?

Sanotaan, että neutraaleja on enimmäkseen. Olemme kuin huonoja kämppäkavereita. Hyviä hetkiä lienee yhtä paljon kuin huonoja. Lapsen kanssa emme pahemmin ole lähentyneet. Tällä on alkamassa uhmaikä ja on viimeisen 1,5 kk, vai mitä siitä on aikaa, ollut hyvin negatiivinen minua kohtaan. Nyttemmin eijettely on laajentunut muihinkin, enkä ole yksinään silmätikku. Jotain "hyvää" siis.

Olen niin kauhean huolissani meidän erimielisyyksistä mitä tulee lasten kasvatukseen. Itse olen "vanhanaikainen", tai miehen sanoin viiskylukulainen tylsä natsi, enkä antaisi esim ruokapöytään tuoda leluja. Joka päivä ei ole karkkipäivä. Karkkipäivä kerran viikossa kun on myös hirveen vanhanaikaista... Puhumattakaan kaikista muista, mistä olen täällä jo avautunut. Minulle on aivan se ja sama, kuinka pellossa antaa tämän muksunsa kasvaa, mutta omalleni haluan enemmän rajoja ja terveellisemmät elämäntavat. Ja silti voi pitää hauskaa ja leikkiä mielin määrin. Pahinta kaikessa, emme voi miehen kanssa keskustella aiheesta, emmekä voi edes yrittää tehdä minkäänlaisia kompromisseja. Miehen pillin mukaan pitäisi pomppia. Minun ajatukseni ovat kaikki aaaivan älyttömiä ja kuulemma kiukuttelen ja vingun turhasta. Ei ole kovinkaan hedelmällistä maaperää millekään rakentavalle. Ajattelin varata meille perheneuvolasta ajan, jos saisivat siellä minulle kerrottua, että kaikki kasvatusajatukseni ovat turhia, älyttömiä tai muuten vaan vanhanaikaisia ja huonoja.

 

Ihan älytöntä, ei tuossa ole aineksia mihinkään pysyvään, todellakaan. Avaa nyt jo silmäsi, turhaan tuhlaat aikaa tuollaisessa suhteessa. ei pysty käsittämään...

 

Luin sitte koko ketjun tässä putkeen ku oli sen verran mielenkiintosia käänteitä

Mielestäni oot fiksuntuntunen, mut liian sokee tossa tilanteessa.
Mun mielestä myös kuulostat sellaselta, että susta tulee hyvä äiti sit joskus omille lapsilles!
Toivon vaan, ettet tee niitä tohon suhteeseen..

Mies vaikuttaa todella epäkypsältä puolisoksi ja isäksi...enkä itse olisi tuollaisessa suhteessa enää. Tarkoituksenasihan oli palata katsastamaan tilanne, eli onko mies muuttunut. Ei ollut.. Vieläkin vähättelee- se henkinen väkivaltahan sua eniten siinä häiristikin.. Silti vielä olet sielä. En kanssa ymmärrä. Arvostus mitä mieheltä saat on olematonta.

Onnea tulevaisuuteen, toivottavasti löydät arvoisesi ihmisen sun kanssas kulkemaan!

 

Kyllä sitä fiksukin ihminen osaa olla tyhmä! Olen itseäni onnitellut jo moneen otteeseen, kun olen niin hemmetin hienosti tällä kertaa onnistunut. Onneksi tällä on ollut edes jonkinlaista viihdearvoa

Harmittaa, kun tästä lähteminen tarkottaisi joka tapauksessa n. 20 000e tappioita, jolle olisi kieltämättä käyttöä muuhunkin. Summasta puolet löytyy säästöistä ja puolet siis jäisi velkaa. Talommekin on niin upea ja seudulla viihdyn todella hyvin elikoineni. Rahan ja materian takia en tässä pelkästään sinnittele, mutta en voi kieltää sen vaikutusta. Jospa sittenkin. Jospa kuitenkin asiat olisi vielä korjattavissa, eikä tarvitsisi myydä tuota ihanaa paikkaa...eikä tarvitsisi jäädä velkoihin huonojen valintojen takia. Olen laskelmoinut, että yrittämällä en menetä niin paljoa. Yrittämättä jättäminen tarkoittaa kodin ja rahan menetystä.

Alkaa tulla kieltämättä seinä vastaan. Mies kokee, että ongelmat ovat minulla korvien välissä. Hänen tavoissaan ei ole mitään vikaa. Ja asiaahan hän ei näin kauniisti esitä, vaan sanoo esim että hiekkaa vaginassa ja kaikkea muuta vastaavaa Sitä vaan, että jos mies ei kohta opi keskustelemaan ja oikeasti pohtimaan ratkaisuja ongelmiiMME ja kyseenalaistamaan omia kasvatusmenetelmiä, on tämä viritelmä tuhoon tuomittu. Tuntuu, että miehen käsitys sovinnosta on sellainen, että minun pitäisi olla hiljaa ja niellä hänen päätöksensä. Mikään ei muutu sovinnon jälkeen. Asiat rullaavat ennallaan. Missä kohtaa tehdään niitä kompromisseja?

 

Luin sitte koko ketjun tässä putkeen ku oli sen verran mielenkiintosia käänteitä

Mielestäni oot fiksuntuntunen, mut liian sokee tossa tilanteessa.
Mun mielestä myös kuulostat sellaselta, että susta tulee hyvä äiti sit joskus omille lapsilles!
Toivon vaan, ettet tee niitä tohon suhteeseen..

Mies vaikuttaa todella epäkypsältä puolisoksi ja isäksi...enkä itse olisi tuollaisessa suhteessa enää. Tarkoituksenasihan oli palata katsastamaan tilanne, eli onko mies muuttunut. Ei ollut.. Vieläkin vähättelee- se henkinen väkivaltahan sua eniten siinä häiristikin.. Silti vielä olet sielä. En kanssa ymmärrä. Arvostus mitä mieheltä saat on olematonta.

Onnea tulevaisuuteen, toivottavasti löydät arvoisesi ihmisen sun kanssas kulkemaan!

Kiitos rohkaisusta Joskus tulee epäiltyä omia mielipiteitä aika rankasti, kunnes taas pohdinnan jälkeen päädyn uudestaan samoihin ratkaisuihin. Uskon, että tulen olemaan uutena äitinä yhtä hukassa kuin moni muukin ensikertalainen, mutta johdonmukainen osaan olla, kohtuullinen ja huolehtiva. En pidä niitä asioita, joista palstalla kerron, natsimaisina ollenkaan, kun vastapainona on kuitenkin reilusti ihan tervettä kanssakäymistä ja leikkiä.

 

Arvostan sitä, että osaat, ap, löytää ihmisestä hyvät puolet, vaikka toinen osapuoli ei sitä helpoksi teekään. Jotkut elävät koko elämänsä epätyydyttävään suhteeseen mukautuen, koska pystyvät aina löytämään tilanteesta toivoa muutokseen ja parempaan, jolloin tuo alkujaan jalo ominaisuus kääntyy kyllä kantajaansa vastaan.

Mulle tulee fyysisesti paha olo, oksetus, tuosta sun tilanteestasi. Ihmiset tekevät ulkopuolisesta hulluilta näyttäviä ratkaisuja, koska asiat eivät ole niin yksinkertaisia kuin joku voisi ulkopuolelta olettaa. Mulle tulee kuitenkin vaikutelma äärimmäisen epäkypsästä, joustamattomasta, itsekeskeisestä ja vihamielisestäkin miehestä, jonka pieniin hyviin puoliin fiksu ja jämäkkä nuori nainen on takertunut ja yrittää nyt parhaansa mukaan peittää silmät ja korvat, jottei joudu karmeaa tilannettaan kohtaamaan. 20 000 euron ja mukavan majapaikan menetys on todella pientä siihen nähden, että elinvuodet menee hukkaan. Ja entä jos siinä sinnitellessään vahingossa tottuukin tilanteeseen ja jää siihen, vaikkei mikään muu muutu kuin oma toiminta, periaatteet ja itsekunnioitus?

Tää voi olla huonokin idea, mutta... Oletko koskaan jutellut lapsen äidin eli miehen entisen kanssa? Jos mies valittaa tästä entisestä suhteesta, kaikista niistä vioista jne., niin mikähän on toisen osapuolen näkökanta? Onko miehen entinen ollut samanlaisessa tilanteessa kuin sinä? Joissain tilanteissa tuollainen vertaistuki voi toimia, toki ihmisistä ja tilanteesta riippuen moinen keskustelu voi olla mahdotontakin.

Mäkin toivon, että ihmiset oppisivat, kehittyisivät, arvostaisivat toisiaan enemmän ja olisivat seesteisempiä. Valitettavasti sitä kehitystä on vaikeaa ennustaa tai hoputtaa. Joskus on parempi ottaa etäisyyttä ja lakata itse yrittämästä asioiden eteen. Kaikkea hyvää sulle, ap.