avoliitto kaukosuhteeksi

[työn perässä...]

Kokemuksia teiltä, jotka olette olleet tai olette kaukosuhteessa...

Olemme olleet yhdessä kohta 6 vuotta, joista viimeiset kolme vuotta on asuttu omassa kodissa, otettu koira jne. Mies jäi keväällä työttömäksi ja itsekkin olin silloin työtön. Minä sain juuri täältä työpaikan ja mies sai nyt työpaikan n. 400 kilometrin päästä. Ko. kaupungissa asuu paljon miehen sukulaisia yms. mutta silti minulle oli yllätys, että hän on töitä sieltä hakenut, varsinkaan jatkuvaa.

Nyt olen "sekaisin", itselläni ei ole koskaan ollut aikomusta muuttaa nykyisestä kaupungista minnekkään. Haaveissa jo pikkuhiljaa alkoi siintää omakotitalo ja ehkä joskus häätkin... En tiedä onko minusta mihinkään kaukosuhteeseen, lähemmäs kolmekymppinen kun olen. En tiedä jaksanko yksin, sillä kaipaisin tukea kun aloitan haastavassa työssä ja sitten yhtäkkiä joudun hoitamaan kodin ja koiran kanssa harrastamiset yksin jne.

Nyt meillä on pieni sota päällä asiasta. Minua lähinnä korpeaa se, että olen kantanut tehnyt selväksi aiemmin muuten suhteen ja kun sain juuri itse työpaikan täältä. Mies taas ajatteli siitä huolimatta, että tottahan minä muutan hänen perässään...

Voiko kaukosuhde toimia, jos kuvitellaan että mies olisi niin kauan kaempana töissä, että saisi täältä kotipaikkakunnalta töitä. Etenkin kiinnostaa heidän kokemukset, jotka ovat joutuneet kaukosuhteeseen pitkän yhdessä asumisen jälkeen.

 

[Elisa]

Harmi kun minulla on kiire, enkä ehdi nyt kertoa omaa tarinaani, mutta saman ongelman kanssa tässä painitaan täälläkin..

Palaan kuitenkin tässä myöhemmin viikonlopun aikana koneelle ihan ajan kanssa ja kirjoittelen sinulle..

Aurinkoista viikonloppua!

 

[ap.]

Toivottavasti kerkeät jossain vaiheessa kirjoittaa omat kokemuksesi/ajatuksesi asiasta. Olisi mukava kuulla kohtalotoveria =)

Ei oikein osaa iloita tuosta miehen työpaikasta, vaikka mieleisen ja hyvin palkatun paikan löysi. Kun vaan olisi ollut edes lähempänä...

 

[Elisa]

Joo elikkäs, mistä sitä aloittaisin..

Yhdessä ollaan oltu pian neljä vuotta.. Ikää 22 ja 23-vuotta.. Aloimme seurustella, kun muutin opiskelemaan mieheni kotipaikkakunnalle.. Nyt olen kuitenkin valmistunut ja voi hyvinkin olla, että joudun muuttamaan noin 180 kilometrin päähän töiden takia..

Koska olen vasta valmistunut olisi töihin pääsy todella tärkeää.. Kyseessä olisi vakituinen oman alan työ, mikä olisi aivan älyttömän hyvä tilanne; saisin työkokemusta, voisin alkaa maksaa opintolainaa takaisin, voisin viimein mennä autokouluun jne.. Lisäksi tämä työpaikka olisi paikkakunnalla, jossa minulla asuu jonkin verran kavereita kotipaikkakunnalta ja olisin muutenkin lähempänä omaa lapsuuden perhettäni.. Se olisi mukavaa varsinkin siksi, kun siskollani on kaksi ihan pientä lasta, joita näkisin sitten useammin jne..

Yhdessäolomme aikana mieheni on ollut useampaankin otteeseen eri paikkakunnilla töissä jne.. Ja viime syksynä hän muutti noin 300 kilometrin päähän opiskelemaan (eli raha olisi todella meille tarpeen).. Yhdessä välissä mieheni oli jopa muuttamassa noin 800 kilometrin päähän töihin..

Erikoista on, että kun mieheni on muutellut ympäri Suomea, ei hänen mielestään asian suhteen ole ollut mitään ongelmaa.. Tällöin asiasta ei ole edes sen kummemmin keskusteltu.. Mutta nyt kun minä olen muuttamassa töiden perässä alle kahden sadan kilometrin päähän hän tekee kaikkensa, etten muuttaisi.. Hän on tehnyt minulle selväksi, ettei häntä todellakaan haluttaisi muuttaa vuoden päästä perässäni, koska paikkakunta on hänelle vieras..

Nykyinen paikkakuntamme on hänen kotipaikkakuntansa lapsesta asti ja hänellä on täällä hyvin paljon kavereita.. Ja opiskelemaankin hän lähti parin entuudestaan tutun kaverin kanssa.. Sen sijaan minä olen jo heti lukion jälkeen joutunut muuttamaan ihan uuteen paikkaan ja aloittamaan kaiken alusta.. Jotenkin vain tuntuu, ettei mieheni uskalla irrottautua tutuista ympyröistä..

Kovaa kädenvääntöä siis luvassa.. Tiedän, että meillä tämä yhdessä asuminen/kaukosuhde vuorottelu on tähän asti toiminut, vaikka parempi tietty olisi olla koko ajan samalla paikkakunnalla, mutta tuo lienee johtunut siitä, että minä olen joustanut.. Nyt en todellakaan tiedä, miten tämän suhteen kanssa käy, kun olisi miehen vuoro joustaa..

Jotenkin meilläkin päin mies on pitänyt sitä itsestään selvänä, että minä menen sinne minne hänkin..

Alkaa tässä itselläkin mietityttämään tämä yhteinen tulevaisuus..

 

[Murmeli]

Kokemusta on elämisestä kaukosuhteesta. Olen 28-vuotias ja mieheni 32. Olemme asuneet yhdessä 5,5 vuotta. Hän vaihtoi alaa noin 2 vuotta sitten ja aloitti opiskelemaan merikapteeniksi. Siitä lähtien olemme asuneet eri paikkakunnilla, koska opiskelupaikka on noin 200 km:n päässä. Tämän lisäksi hän on kesät töissä laivoilla, joten hyvällä tuurilla näen avomiestäni lukukausien aikana viikonloppuisin. Kesät saattaa mennä niin, että en näe miestäni lainkaan. Hyvin silti sujuu silti, koska luottamus välillämme on täydellinen ja ajatusmaailmamme ovat yhteneväiset.

Tsemppiä kaikille kaukosuhteessa eläville ja hyvää kesää!

 

[kk]

Meillä sellainen tilanne että asuttiin yhdessä 2 vuotta (olemme molemmat nyt 26-v), sitten mies muutti työpaikan perässä tosi kauas... Hankalaahan tämä on, kun miehen oli vähän pakko ottaa se työpaikka vastaan, hänen alallaan kun ei ollut täällä töitä tarjolla, ja itse en taas voi opiskelujeni takia muuttaa miehen perässä. Yritetään kuitenkin pitää mielessä että tää on väliaikaista ja heti kun toinen saa tilaisuuden muuttaa toisen luo niin palataan taas saman katon alle. Vähän luulen että se olen minä sit kuka aikasemmin pääsee muuttamaan... mut näin siis meillä. Ymmärrän sua tosi hyvin, kun on yhdessä asunut on toisen läsnäoloon niin tottunut et kaukosuhde ahdistaa... mut siihenkin tottuu. Ekat päivät ja viikot on pahimmat. Tsemppiä ja tule kertomaan miten teillä asia etenee!

 

[suosittelen]

Ekat päivät ja viikot ovat pahimmat. Sitten miehen ikävä helpottaa ja hän alkaa pettämään.
Luottamus on kaunis asia ja se sai minut jaksamaan melkein vuoden.

Sitten selvisi miksi mies todella on niin hyväntuulinen, mutta ei oikeastaan paljoa puhu minulle enää mitään. Ja työstressi myöskin oli kova, oikein kännykkä piti sammuttaa koska töistä soiteltiin. Sunnuntai-iltapäivänä jopa. Mitähän lie puuhasi. Varmaan runkkasi ikävissään?

 

[ap.]

Kiitokset vastauksista. Olen yrittänyt nyt ajatella, että tilanne on todellakin väliaikainen ja jouduttaa sitä haavetta omakotitalosta...Miehen työ on jatkuva ja itse olen taas kerran määräaikaisena, siis minä olisin se joka "joutuisi" todennäköisesti muuttamaan. Vähän mielessä välkkyy, että rakastanko sitten tarpeeksi, koska en näillänäkymin halua enää muuttaa edes rakkaan perässä. Tämä kaupunki tuntuu kodilta.

Mutta nyt olen päässyt etukäteen murehtimisen yli, katsotaan mitä syksy tuo tullessaan ja eletään sen mukaan. Nyt vielä nautitaan niistä vähenevistä yhteisistä kesäpäivistä! Tiedän, että elokuun ensimmäiset päivät tuntuvat varmasti ontoilta ja yksinäisiltä ja varmasti koirakin on yhtälailla pallo hukassa kun yksi lauman jäsen puuttuu.

 

[Kaukosuhteessa]

Sanon vain että ei kannata uhrata suhdetta. Varsinkin jos toinen on tehnyt päätöksen selkäsi takana sinua kuulematta, se voi aiheuttaa närää myöhemmin. Ero siitä tulee. Mutta anna miehen mennä, jos kerran haluaa. Voihan olla että hänetkin se ikävä murtaa.

Noin muuten, Eron tuska ja ikävä voivat tuntua kaukaa katsottuna jotenkin kauniilta ja romanttisilta asioilta.

Mutta todellisuudessa... se on karmeaa, väsyttävää, tuskallista, raskasta ja pelottavaa. En kokisi sitä uudelleen mistään hinnasta, menkööt vaikka työt ja vaatteet päältä, en jätä enää miestäni yksin. Enkä itseäni.