V
vieras
Vieras
Mies lähti viimein kesäloman jälkeen töihin ja musta tuntuu, että me ollaan lasten kanssa täällä paljon vapautuneemmin sen ajan, kun mies on poissa, mun ei tarvitse koko ajan ja joka hetki miettiä tekemisiäni tai sanomisiani tai menemisiäni tai tulemisiani tai ulkonäköäni. Lapsetkin ovat paljon rauhallisempia ja iloisempia.
Jokaisen vapaahetkensä mies on siellä missä minäkin; jos menen tupakalle, hän tulee perässä, jos menen suihkuun, hän odottaa oven takana, jos menen nukkumaan, hän on salamana myös sängyssä, vaikka telkkarista tulisi lempiohjelmansa, jos minä katson telkkaria, sinnittelee hänkin hereillä vaikka puoli kolmeen aamulla koko ajan kysellen "Joko sua väsyttää?", "Joko mennään nukkumaan?", "Aiotko nukkua ollenkaan?". Koko ajan päivittäin kyselyä "Mitä tänään tehdään?", "Mentäskö käymään kaupoilla?", "Tehdäänkö me mitään tänään?", "Mennäänkö leikkaamaan nurmikko?", "Tehtäiskö sitä tai tehtäiskö tätä vai tota?", "Aiotaanko me tehdä tänään mitään, vai taasko me ollaan vaan?" J-A-T-K-U-V-A-S-T-I!
Yksityisyys multa on viety täysin; jos olen puhelimessa toisessa huoneessa, keksii hän asiaa sinne, jos ei muuta niin tulee puhumaan mulle jotain tyhjänpäiväisiä. Jos kirjoitan koneella jotain vähän pidempään, tulee hän selkäni taakse kyttäämään. Jos teen lähtöä kauppaan, pitäisi minun ottaa lapset mukaan, vaikka hän olisi kotonakin tai sitten he tulevat kaikki mukaan.
Töihinsä hän lähtee pari tuntia etuajassa ja vastaavasti tulee pari tuntia jälkeen.
Koneella ollessaan osui vahingossa omiin kuviini, jossa on kuvia minusta ja laihdutukseni edistymisestä, suuttui niistä ja halveerasi niitä: "Mitä nää on? Miks täällä on tämmösiä", "Kenelle sä näitä oot lähettänyt?" ja lopulta poisti kaikki.
Vaatii jatkuvasti ostettavaksi uutta tietokonetta, kotiteatteria, telkkaria, pleikkaria, kännykkää, autoa, vaikka hädin tuskin saadaan laskut maksettua, syötyä ja lapset vaatetettua, huokailee itsekseen 900?:n kotiteatteripakettia katsellessaan "Toi ois kiva, no, ei voi mitään, kun ei meillä ole rahaa taaskaan".
Lapsetkin sanovat, että kun isä huutaa aina; esikoinen varsinkin tuntuu olevan isänsä "hampaissa", vaikka poika ei tekisi mitään, niin siltikin hän saa osansa. Vaikka lapset olisivat aivan nätisti, toinen keittiön pöydän vieressä lukemassa aku ankkaa ja toinen kuuntelisi MP3-soitintaan tuolilla, niin siltikin niiden pitäisi mennä omiin huoneisiinsa ja tehdä jotain muuta. Ruokapöydässä ei saa puhua, vaikka itse yritän juuri ruokailut hoitaa niin, että kuuntelisin lasten päivän tapahtumat. Kaupassa lapset eivät saa kulkea kahta metriä edessä eikä takana. Pientä veljesten välistä naljailua ja kahnaustakin kun on (eivät edes tappele, vähän tönivät toisiaan), niin heti ollaan lennättämässä lapsia nurkkaan ja meidän lapsetkin ovat jo 7v ja 8v ja 5v. Kavereita saa tulla, kunhan pysyvät pihalla vaikka sataisi kaatamalla, meidän lapset eivät saa mennä kavereille edes pihalle. Koulusta ei saa olla poissa edes kipeänä.
Huumoria ei ymmärrä itsestään yhtään, eikä oikeastaan muistakaan. Ei puhu eikä pukahda, jos jokin on vialla, tuijottaa pistävillä silmillään ja puhisee ja sanoo "ei mikään" kun erehtyy kysymään "mikä on?", mutta ilmeet ja eleet kertovat muuta.
Ei ole koskaan lasten kanssa, jakaa jatkuvasti kieltoja: "Te ette huuda, te ette seiso, te ette tee sitä, te ette tee tätä, te ette mene mihinkään, te ette puhu, te ette istu, te ette... te ette... te ette...".
Minusta tuntuu, että tukahdun tässä avioliitossa, olen jo täysin alistunut ja etsin heti itsestäni sitä vikaa ja mitä pahaa mahdoin tehdä, kun mies taas tuijottaa ja puhisee. Mieleni tekisi lähteä. Avioeroa olen vakavissani ehdottanutkin, mutta se ei ole perille asti mennyt, ei myöskään avioerohakemus mennyt, senkin olen täyttänyt ensimmäisen kerran jo vuonna 2004.
Jokaisen vapaahetkensä mies on siellä missä minäkin; jos menen tupakalle, hän tulee perässä, jos menen suihkuun, hän odottaa oven takana, jos menen nukkumaan, hän on salamana myös sängyssä, vaikka telkkarista tulisi lempiohjelmansa, jos minä katson telkkaria, sinnittelee hänkin hereillä vaikka puoli kolmeen aamulla koko ajan kysellen "Joko sua väsyttää?", "Joko mennään nukkumaan?", "Aiotko nukkua ollenkaan?". Koko ajan päivittäin kyselyä "Mitä tänään tehdään?", "Mentäskö käymään kaupoilla?", "Tehdäänkö me mitään tänään?", "Mennäänkö leikkaamaan nurmikko?", "Tehtäiskö sitä tai tehtäiskö tätä vai tota?", "Aiotaanko me tehdä tänään mitään, vai taasko me ollaan vaan?" J-A-T-K-U-V-A-S-T-I!
Yksityisyys multa on viety täysin; jos olen puhelimessa toisessa huoneessa, keksii hän asiaa sinne, jos ei muuta niin tulee puhumaan mulle jotain tyhjänpäiväisiä. Jos kirjoitan koneella jotain vähän pidempään, tulee hän selkäni taakse kyttäämään. Jos teen lähtöä kauppaan, pitäisi minun ottaa lapset mukaan, vaikka hän olisi kotonakin tai sitten he tulevat kaikki mukaan.
Töihinsä hän lähtee pari tuntia etuajassa ja vastaavasti tulee pari tuntia jälkeen.
Koneella ollessaan osui vahingossa omiin kuviini, jossa on kuvia minusta ja laihdutukseni edistymisestä, suuttui niistä ja halveerasi niitä: "Mitä nää on? Miks täällä on tämmösiä", "Kenelle sä näitä oot lähettänyt?" ja lopulta poisti kaikki.
Vaatii jatkuvasti ostettavaksi uutta tietokonetta, kotiteatteria, telkkaria, pleikkaria, kännykkää, autoa, vaikka hädin tuskin saadaan laskut maksettua, syötyä ja lapset vaatetettua, huokailee itsekseen 900?:n kotiteatteripakettia katsellessaan "Toi ois kiva, no, ei voi mitään, kun ei meillä ole rahaa taaskaan".
Lapsetkin sanovat, että kun isä huutaa aina; esikoinen varsinkin tuntuu olevan isänsä "hampaissa", vaikka poika ei tekisi mitään, niin siltikin hän saa osansa. Vaikka lapset olisivat aivan nätisti, toinen keittiön pöydän vieressä lukemassa aku ankkaa ja toinen kuuntelisi MP3-soitintaan tuolilla, niin siltikin niiden pitäisi mennä omiin huoneisiinsa ja tehdä jotain muuta. Ruokapöydässä ei saa puhua, vaikka itse yritän juuri ruokailut hoitaa niin, että kuuntelisin lasten päivän tapahtumat. Kaupassa lapset eivät saa kulkea kahta metriä edessä eikä takana. Pientä veljesten välistä naljailua ja kahnaustakin kun on (eivät edes tappele, vähän tönivät toisiaan), niin heti ollaan lennättämässä lapsia nurkkaan ja meidän lapsetkin ovat jo 7v ja 8v ja 5v. Kavereita saa tulla, kunhan pysyvät pihalla vaikka sataisi kaatamalla, meidän lapset eivät saa mennä kavereille edes pihalle. Koulusta ei saa olla poissa edes kipeänä.
Huumoria ei ymmärrä itsestään yhtään, eikä oikeastaan muistakaan. Ei puhu eikä pukahda, jos jokin on vialla, tuijottaa pistävillä silmillään ja puhisee ja sanoo "ei mikään" kun erehtyy kysymään "mikä on?", mutta ilmeet ja eleet kertovat muuta.
Ei ole koskaan lasten kanssa, jakaa jatkuvasti kieltoja: "Te ette huuda, te ette seiso, te ette tee sitä, te ette tee tätä, te ette mene mihinkään, te ette puhu, te ette istu, te ette... te ette... te ette...".
Minusta tuntuu, että tukahdun tässä avioliitossa, olen jo täysin alistunut ja etsin heti itsestäni sitä vikaa ja mitä pahaa mahdoin tehdä, kun mies taas tuijottaa ja puhisee. Mieleni tekisi lähteä. Avioeroa olen vakavissani ehdottanutkin, mutta se ei ole perille asti mennyt, ei myöskään avioerohakemus mennyt, senkin olen täyttänyt ensimmäisen kerran jo vuonna 2004.