Asumuseron onnistuminen?

Olen jo pitkään toivonut asumuseroa miehen kanssa. Mutta se ei onnistu, ei ole paikkaa jonne mies menisi eikä ainakaan hetkessä sellaista löydy, eikä ole varaa rahoittaa sitä edes pientä vaatimatonta vuokrayksiötä.
Että kun on hankalaa...

Minä nalkutan ja olen hankala ja jääräpää ja ties mitä kuten kunnon vaimon kuuluu enkä osaa tehdä ruokaa, minulla on aivan liian vähän kiinnostusta/voimia petipuuhiin ym. Eli mikään ei oikein ole hyvin.
Molemmat olemme väsyneitä ja se aiheuttaa ongelmia, ja mielestäni tuo aikalisä olisi todella hyvä idea, mutta kun meillä ei ole varaa eikä muita mahdollisuuksia toteuttaa sitä käytännössä.
Vain yksi lapsi, ja ajattelin siis että vain esim. viikonloppuisin mies olisi oikein kotona.

Olen kyllästynyt siihen että mies tulee ja sotkee huushollin viidessä minuutissa vaikka olen kovalla työllä (=lastenhoidon ohella tai osittain jälkeenkin) siivonnut, ja haluan että meillä on paikat tip top. Olenhan sentään paljon kotona ja joudun näitä nurkkia katsomaan. Tai käyn töissäkin satunnaisesti, eli se on vielä kaiken lisänä.
Esim. tulee kuraisilla kengillä sisään, jättää tavaroitaan ja vaatteitaan mihin sattuu jne. Hän myös valehtelee tekemisistään/menemisistään. Harmittaa! Hän on kuitenkin todella hyvä isä muuten ja rakastaa lastamme, mutta yhteiselo on RANKKAA. Enkä salli sitä että minulle tiuskitaan siitä, että motkotan ihan asiasta! Ja joka ikinen päivä pitäisi kuunnella Hänen valitustaan, ja tukea kun on niin rankkaa jne. ja vaikka olen todella väsynyt, en saa näyttää sitä tai kertoa sitä edes ohimennen, heti se tyrmätään koska miehellä raskaampi työ. Vaikka tiedän että se on pikkuisen raskasta, olen silti itsekin väsynyt talouden ja työn ja lapsen hoitamisesta, mutta voi kamala jos valitan...
Olen "vaikea" tapaus en kiellä sitä mutta ärsyttää kun ei onnistu tuo edes kuukauden mittainen asumuseron järjestäminen (ei tarvitse olla virallinenkaan). Olisi ihana päästä ikävöimään kunnolla ja olisi ihanaa kun koti olisi kauemmin siisti, ei astelisi kukaan kengillä uudelle matolle, ei tarvitsisi pelätä mitä päästää suustaan! Ja molemmat saataisiin nukkua paremmin. Väsymys meillä on ennenkin näitä pikkukriisejä aiheuttanut. Mutta en pääse yli siitä että mieheni valehtelee minulle. Eihän tuo petä tai muuta mutta en hyväksy pienentäkään valhetta suhteeseemme. En pienintäkään (jos luetaan pois esim. lahja tai yllätys, jonkun kertoma salaisuus tai työasioiden salassapitovelvollisuus, tai jonkun tutun vuodatus josta ei toivota kerrottavan kenellekään, tms.)

Tänään meni yli, kun mies pesi lapsen naaman. Tämä ilmeisesti nosti päätään ylös samalla (pelleili, hankala on tiedän mutta silti kielto olisi riittänyt) ja siitäkös mies suuttui ja karjui pienelle niin että tämä ihan pelästyi ja alkoi "paniikilla" huutaa. Tiedän kyllä että huuto voi olla harmitontakin, mutta tämä todella tällä kertaa oli aiheeton ja pelästyin itsekin tuota, menin sanomaan että älä huuda noin mutta huusi sitten vielä minullekin ja koin parhaaksi vetäytyä sivuun ja toivoin että saisi naaman pestyä pian. Ei siis pinna kestänyt kun lapsiparka katseli muualle, ja siitä piti alkaa oikein riehua ja pestä naama väkisin. Se pelottaa lasta. Se pelotti jopa minua, vanhat lapsuuden traumat huutavasta miehestä saa epäilemään... Vaikka oma mieheni onkin normaalisti hyvin maltillinen ja pitkäpinnainen. Eikä kunnolla väkivaltainen. Mutta tuollaista juuri on, ja me molemmat olemme käyttäneet tietyissä tilanteissa kasvatuksellisessa merkityksessä sormille näpäytystä harkiten, siinä kaikki. Ei mitään nyrkki- tai ravistelutouhua, mutta silti. Niin ja alkoholia meillä ei juuri käytetetä eli se ei ole syyllinen lainkaan.
Lasta kävi sääliksi ja kun tuo viimein loppui, lapsi tuli äkkiä syliini "peloissaan" kuitenkin isiä hokien ihmeissään ja sanoin miehelle seurauksista huolimatta suoraan että sä et meidän lapselle huuda noin / tee noin (en muista enää ihan tarkkaan). Tämä katsoi tuimasti ja paineli sitten pihalle

En tajua mikä tässä on niin vaikeaa... Toisena hetkenä kaikki on hyvin, mutta jos toiselta pääsee vähänkin tympeällä äänensävyllä / väsyneellä äänellä / tms. jotain niin heti on molemmat pahalla päällä.
Saan kiertävästi kuulla myös siitä etten suostu laittamaan lasta alle 4 v hoitoon (sitten kun senkin aika siis tulisi, en halua sijoittaa hoitoonlaittoa juuri pahimpaan aikaan 3 v kohdalle vaan vähän yli, maksoi mitä maksoi). Vaikka siinä ei alle 3 v kovin suurta rahallista vaikutustakaan ole. Allergioiden kanssa olen kamppaillut pitkään (tai minun kontolle se on jäänyt) eikä hoitoonlaittaminen ole kannattavaa, enkä ikimaailmassa suostuisi, olen niin tarkka turvallisuudesta ym. (omakoht. kokemuksia myös asiattomista perhepäivähoitajista, eli kun laitan, laitan tarhaan) . Ja koen järkyttävänä sen, että mieheni ehdottaakin hoitoon laittoa että minäkin pääsisin täyspäiväisesti töihin. Minusta on hyvä näin! Lasten takiahan täällä eletään ja jos sellaisia tekee, niistä pitää myös pystyä huolehtimaan itse. Enkä tosiaan uskalla kenellekään hoitoon laittaa, mitä se ratkaisisi? Jos kysyn suoraan haittaako kun itse tuon taloon vähemmän tai saman verran tuloa, niin ei kuulemma haittaa. Tuntuu että käytännössä kuitenkin haittaa. Ja mies haluaa "lapsetonta" aikaa, minä en sellaisen takia lasta hoitoon pistä kun on niin vilkaskin. Kerran on laitettu hätätapauksen takia kyllä ja kerran ollut pari tuntia isovanhemmilla mutta eivät nuo vain osaa enää olla pienen lapsen kanssa, kokoajan on vaarassa kun ovat niin tajuamattomia).

Ollaan tarkkoja rahankäyttäjiä ja hyvin pärjätään, silti mies on hermona liian pienistä tuloista ja siitä kun mihinkään ei ole muka varaa.
Kaikki stressaa vaikka kuitenkin kaiken pitäisi olla hyvin.
Kuka tässä on hullu ja onko muilla ollut samalaista? Ja meneekö ohi / onko helpotuskeinoja, vai alkaako tämä helpottaa vasta sitten kun tuo "vauva" on kouluikäinen...?

Kiitos jos jaksoitte lukea. En tiedä oikein minne asiaa ratkoisi, koska emme toki toistemme asioita eikä yhteisiä asioita julkisesti juorua koska kehenkään ei voi luottaa emmekä tunne ketään, ja kun ei ole puolueetonta kuuntelijaa. Se on sentään säilynyt, että emme hauku toisiamme siis julkisesti. Ja tässäkin tuli vähän yksipuolinen näkemys, mutta olisin kiitollinen jos jollain olisi kertoa vinkkejä, tms. onko ollut vastaavaa ja kuinka on selvitty? Alkaa olla raastavaa, ja pelkään että tilanne vain pahenee.
... tai pahenisikin. Kumpa mies haluaisi erota. Olen sanonut etten ole Hänelle tarpeeksi hyvä (tämä kun ei sano vastaan missään ja silloin tällöin suuttuu tosissaan) ja ehdottanut eroa ihan kokeilumielessäkin. Emme ole kumpikaan niitä jotka hevillä luovuttaisivat (!!!) mutta kerran tuntui ok vaihtoehdolta ja ehdotin, kyselin mitä mieltä mies olisi (en kestänyt niitä valehteluja, joista sitten tosin keskusteltiin) ja tämä sitten meinasi itsensä hirttää. Ei varmaan olisi sitä tehnyt, omastakaan mielestään ei uskonut että Hänestä siihen olisi lopulta, mutta pelästyin todella ja aloin sitä sitten paikkailemaan etten ollut tosissani. Rakastan häntä kuitenkin yhä valtavasti! Mutta olen vain niin ärsyyntynyt kaikesta. Tämä on kuin pikkukakara, kokoajan ehdottelemassa ja pelleilemässä. Mihin katosi se aikuinen asiallinen mies joka minulla ennen oli ??? Haluan tosiaan miehen enkä pelleä joka ajattelee vain sitä. Unohdin myös kertoa että kiroilee. On vähentänyt huomattavasti, sitten se oli katkolla kokonaan ja nyt taas tulee muutama sananen päivässä. Ja arvatkaa kuka toistelee niitä innoissaan perässä. :headwall:

 

kyllä teidän nyt kannattaisi jonnekkin mennä keskustelemaan ja ihan näin äkkiä lukien sinulla on kyllä hiukan jyrkät periaatteet. Tuntuukohan miehestäsi siltä että jyräät hänet kaikissa perheen päätöksissä vaikka omasta mielestäsi sovitte asiat yhdessä.

 

\

kyllä teidän nyt kannattaisi jonnekkin mennä keskustelemaan ja ihan näin äkkiä lukien sinulla on kyllä hiukan jyrkät periaatteet. Tuntuukohan miehestäsi siltä että jyräät hänet kaikissa perheen päätöksissä vaikka omasta mielestäsi sovitte asiat yhdessä.

Kyllä, näin juuri monesti käy!
Hän ei osaa sanoa vastaan vaikka kuinka yrittäisin saada keskustelua aikaan, paitsi hermoheikkona kun on väsynyt ym. niin suuttuu sitten kerralla. Olen pyytänyt ilmaisemaan omat mielipiteet vahvemmin ja yrittänyt (vaikkakin aika heikoin tuloksin) itsekin saada enemmän ajatuksia mieheltä ja olla itse "hiljaa", mutta sitten menee kaikki pieleen.

Miehen äiti (samanlainen kuin minä) on pienestä pitäen laittanut sanat suuhun, tehnyt / tyrmännyt päätökset ja ajatukset niin se näkyy miehessä vieläkin. Tuo ajatusten tyrmääminen on nyt vähentynyt mutta kyllä tuon äiti vieläkin kertoo aina paremman ratkaisun jos tilaisuus tulee. Mikä on kaunis ajatus, mutta kun ihmisen pitäisi pienestä pitäen oppia tekemään omat ratkaisunsa ja huomata seuraukset.
Toivoisin enemmän "vastusta" keskusteluun. Eikä niin että jos ehdotan vaikka jotakin, tämä sitten hetken kyllä miettii mutta sitten päättää että olkoon niin. Kun minä vasta pähkäilen vaihtoehtoja ja toivoisin mieheltä lisää kannanottoja eri asioihin, ei minulla ole vielä lopullinen päätös mielessä siinä vaiheessa. MONESTI käy niin että teemme minun pääni mukaan. Kysyn tuon jälkeen, että onko näin nyt sitten hyvä, näinkö teemme? Ja toivon niitä muita näkemyksiä, joita tulee HARVOIN.
Niin mies vastaa usein että tehdään niin, Hän ei usein ota kaikkia näkökohtia itse huomioon JA USEIN käy niinkin että Hän kyllä huomaa ne omista selityksistäni ja on samaa mieltä oikeastikin, mutta joskus myös näin että "niin kai sitten", ja kun alan kysyä että kuinka sitten tehdään ellei näin, tämä ei osaa oikein sitäkään perustella. Joskus toki kertoo miksi kannattaa tehdä toisin kuin olen vaikka itse kysynyt (esim. autoasiat tai muu mistä tuo tietää paremmin) ja siinä olen suosiolla korva tarkkana, mutta monessa käytännön asiassa Hän tekee mielestäni hölmösti. Mies on oppinut nyt mm. vertailemaan hintoja, kun ennen Hän ei edes katsonut mitä kaupasta ostaa. Siis tuolla lailla tosi ajattelematon. Eikä mieti yhtään kauemmas.
Olen tehnyt kokeiluja että olen hiljaa, ja suostun kaikkeen jos Hän oppisi itse huomaamaan joidenkin ratkaisujen epäkäytännöllisyyden tai seuraukset, mutta koska tämä "kierre" on alkanut se ei myöskään toimi niin. Hän osaa olettaa että kerron heti jos on tiedossa ongelmia.
:/
Asiasta on kyllä puhuttu ja puhuttu.

Tuo ei sano myöskään muille mitään ikinä vastaan (no pikkuhiljaa on alkanut oppia mutta vieläkin Hänen ylitseen tallataaan ja sitä on vaikea seurata vain vierestä), ei siis osaa puolustautua kun nielee kaiken jos joku Hänelle jotain pahaa sanoo. Usein aiheetonta. On siis hiljaa ja kiukuttelee sitten itsekseen ja tutuille. Kovat on puheet etukäteen, ja todellisuudessa kun Hänen OLISI PITÄNYT sanoa jollekin jotain päin naamaa niin ei sano. Hän ei ole riidan hakuinen mikä on hyvä asia, mutta tämä ei ole mielestäni tervettä, kyllä jotain pitää oppia sanomaan ja itseään puolustaa eikä muille kiukutella, kiukku pitää näyttää sille joka sen on aiheuttanut.
Ja muistutan vielä tähän että olen itse todella vahvatahtoinen eli en minäkään helppo ole. Meillä on erilaisia käsityksiä. Joista on päästy hyvin sopuun mutta tämä alkaa olla jo kyllästyttävää.
Niin houkuttaa ajatus ihan vain yksinelämistä, jos vaikka viikonloppuisin oltaisiin kaikki koossa, mutta molemmilla olisi "oma elämä".
Sanoin miehelle niinkin että saa minun puolestani hankkia sitä petiseuraa itselleen, kun 1-2 kertaa viikossa ei kerran riitä (olen kyllä n. joka toinen päivä ehdottanut sillä ainoalla hetkellä kun se on mahdollista mutta silloin ei kyllä käy, eli Hän kieltäytyy ja minua haukkuu pihiksi kun en anna silloin kun hän ehdottaa eli silloin kun lapsi on hereillä). Sanoin myös että jos kerrankin vieraissa käy niin ikinä ei ole minun peiton alle tulemista takaisin. Ei kuulemma halua sellaista mutta luulen että ajatus kypsyy pikkuhiljaa.

Ehkä valitan turhasta, yleensähän ne ongelmat ovat niin paljon kamalampia eikä tällaista tavallista. Hyvä mieshän minulla on. Ja hyvä isä. Arki on vain alkanut takkuilla pahasti kun molemmat väsyneitä.
En saa miestä mihinkään "pariterapiaan" eikä meillä olisi sellaiseen varaakaan, mutta olen kyllä pari kertaa aiemmin ehdottanut. Tuohon perheneuvolajuttuun en oikein usko, kun ongelmat ovat luonteissa ja tavoissa. Niihin pitäisi saada puututtua jonkun todella pätevän henkilön kanssa jotta tietäisi keinoja, kuinka niihin puuttuisi vai onko se enää mahdollista lainkaan. Ja MITEN itseään tulisi kummankin muuttaa.

Kiitos!

 

..toi oli ihan ku mun suusta mun elämä on just tollasta. Minulla on myös se ihana ja hellä mies kateissa,jonka joskus tapasin.Sitä miestä en ole nähnyt enään aikoihin,ehkä pieniä vilahduksia silloin tällöin.
Meillä myös mieheni valehtelee ja salailee tekemisiä ja menemisiänsä. Soittelee/vaksailee jopa jollekkin naiselle,mutta sanoo että on vain ystävä(mutta silti sen naisen numero on"salanimellä"muistissa). Käyttäytyy väliin agressiivisesti lasten nähden. Siis paiskoo/heittelee esineitä. Väliin huutaa niin että lapsetkin pelästyvät ja minä myös. Käsiksi hän ei ole koskaan käynyt ja kyllä mieheni itsekkin aina huomaa sen koska hän hermostuu liikaa. Ja onneksi hän itse ymmärtää väliin lähteä pois siitä tilanteesta. Ja on erittäin mustasukkainen,epäilee kaikkea mitä teen. Jos satun käymään yksin tuulettumassa ystävien kanssa(mikä on sitä harvinaista herkkua äideille),niin epäilee että minulla on toinen ja käyn vieraissa. Tutkii aina puhelimeni muistin ja viestitkin. Itselläni ei ole mitään yksityisyyttä!
Kotona saa varoa mitä sanoo ja tekee,kun ei koskaan tiedä millä tuulella herra saattaa olla. Ja minähän en koskaan ole raskasta työtä tehnytkään,vain mies on se jolla on niin raskasta,ETTÄ! Ja meillä myös anoppi on se joka yrittää määrätä ja ohjailla poikansa elämää vielä vaikka pojan jalat on oman pöydän alla ollu jo monta vuotta. Tällainen elämä on todella stressaavaa.
Väsymys ja raha ongelmat kun olisi poissa niin ehkä sitten meilläkin elämä vähän hymyilisi.. Mutta minkäs sille voi,itsehän olen mieheni valinnut. Onhan hän muuten hyvä mies ja isä lapsille.
Olen myös ajatellut monta kertaa muuttavani pois lasten kanssa,mutta se tuntuu niin hankalalta ajatukselta. En varmaan pärjäisi yksin,siis rahallisesti. Ajatus yksinasumiseta kyllä houkuttelisi paljon,kuinka helppoa olisi asua yksin,ei tarvitsisi AINA siivota toisen jälkiä ja huolehtia. Olisi vain minä ja lapset. ..toisaalta olen jo aikaa myöden viitannut kintaalla kaikki,ku ei sitä enään jaksa murehtia ja miettiä. Tuntuu että kaikki on ihan sama asia minulle

 

\

..toi oli ihan ku mun suusta mun elämä on just tollasta. Minulla on myös se ihana ja hellä mies kateissa,jonka joskus tapasin.Sitä miestä en ole nähnyt enään aikoihin,ehkä pieniä vilahduksia silloin tällöin.
Meillä myös mieheni valehtelee ja salailee tekemisiä ja menemisiänsä. Soittelee/vaksailee jopa jollekkin naiselle,mutta sanoo että on vain ystävä(mutta silti sen naisen numero on"salanimellä"muistissa). Käyttäytyy väliin agressiivisesti lasten nähden. Siis paiskoo/heittelee esineitä. Väliin huutaa niin että lapsetkin pelästyvät ja minä myös. Käsiksi hän ei ole koskaan käynyt ja kyllä mieheni itsekkin aina huomaa sen koska hän hermostuu liikaa. Ja onneksi hän itse ymmärtää väliin lähteä pois siitä tilanteesta. Ja on erittäin mustasukkainen,epäilee kaikkea mitä teen. Jos satun käymään yksin tuulettumassa ystävien kanssa(mikä on sitä harvinaista herkkua äideille),niin epäilee että minulla on toinen ja käyn vieraissa. Tutkii aina puhelimeni muistin ja viestitkin. Itselläni ei ole mitään yksityisyyttä!
Kotona saa varoa mitä sanoo ja tekee,kun ei koskaan tiedä millä tuulella herra saattaa olla. Ja minähän en koskaan ole raskasta työtä tehnytkään,vain mies on se jolla on niin raskasta,ETTÄ! Ja meillä myös anoppi on se joka yrittää määrätä ja ohjailla poikansa elämää vielä vaikka pojan jalat on oman pöydän alla ollu jo monta vuotta. Tällainen elämä on todella stressaavaa.
Väsymys ja raha ongelmat kun olisi poissa niin ehkä sitten meilläkin elämä vähän hymyilisi.. Mutta minkäs sille voi,itsehän olen mieheni valinnut. Onhan hän muuten hyvä mies ja isä lapsille.
Olen myös ajatellut monta kertaa muuttavani pois lasten kanssa,mutta se tuntuu niin hankalalta ajatukselta. En varmaan pärjäisi yksin,siis rahallisesti. Ajatus yksinasumiseta kyllä houkuttelisi paljon,kuinka helppoa olisi asua yksin,ei tarvitsisi AINA siivota toisen jälkiä ja huolehtia. Olisi vain minä ja lapset. ..toisaalta olen jo aikaa myöden viitannut kintaalla kaikki,ku ei sitä enään jaksa murehtia ja miettiä. Tuntuu että kaikki on ihan sama asia minulle

Ollaan sitten melkein kohtalotovereita. :hug: Meillä mies ei epäile minua enkä missään ikinä muualla käykään kuin töissä ja muuten olen vain kotona, mutta minä taas epäilen nykyään vähän kaikkea. Nyt kun olen huomannut että tuo tosiaan osaa valehdella minulle silmät kirkkaana. Asiasta puhuttiin, valehtelu loppui vähäksi aikaa ja meni hyvin. Nyt tämä on pikkuhiljaa alkanut uudestaan, hiipien. Ja pelkään eniten juuri sitä, että tätä se tulee tulevaisuudessakin olemaan. Mieheni ei uskalla kertoa minulle salaa viettämästään vapaa-ajastaan ym. vaikka ei tuo käy baareissa tms. vaan kavereiden luona ja lisäksi tapaa äitiään salaa. Ongelma on se, että Hän tietoisesti valehtelee asiat. Ja jättää kertomatta. Ja minun mielestäni jos olen niin kamala ihminen että tuollaiset pitää salata (ja että ne on yleensäkin pakollisia) niin meillä on asiat todella pielessä. Enkä nyt ole enää jaksanut kiinnostua yrittämisestä. :ashamed: Kun se tuntuu olevan ihan turhaa, eli minullekin alkaa olla ihan sama mitä tapahtuu. Ja mitä Hänelle sanon. Halveksun sitä että Häneen ei voi enää luottaa tai jotain. En pysty elämään asian kanssa, vaikka antaisin anteeksi, en luota enää nyt kun tiedän että tuo valehtelee. Se hiipii mieleen aina vain, koko loppuelämän ajan. Vaikka häntä rakastan AINA. Enkä vaihtaisi ikinä. Mutta yksinelämä houkuttaa. Taukokin voisi tehdä hyvää. Mutta tiedän mihin se johtaisi: miehen äiti alkaisi taas kontrolloida miehen elämää (osittain). Tuo kun ei ole oppinut tekemään omia päätöksiä, se myös vaatii näin aikuisiällä paljon. Vaikka PALJON hän on muuttunutkin näiden yhdessäolovuosien aikana! Vaatisin vain vähän enemmän sitoutumista tähän nykyiseen perheeseen... Minä odotan ja odotan että tulee viikonloppuja ym. että saamme olla edes jonkin aikaa yhdessä! Teen järjestelyjä, ja kun viikonloppu tulee, tämä meneekin mieluummin kaverin luo käymään, ehdottaa kyläilyä tms. kun taas minun odotukset ovat sellaisia, että kun hetki koittaa, oltaisiin vaan ja nautittaisiin yhdessä olosta. Mutta ei. Sitten kun viikolla on enemmän kiirettä ja lasten hoito "kesken" niin sitten kyllä valitetaan että olisi kiva olla yhdessä. Tuntuu niin pahalta, että selviäisin sillä ajatustavalla että eletään saman katon alla mutta kumpikin elää omaa elämäänsä, silti lapsen kanssa ollen. Mutta se ei olekaan ollut niin helppoa saman katon alla, kokoajan toinen sotkee ym. vaikka olen sanonut hyvällä ja pahalla. Hän ymmärtää, mutta seuraavana päivänä taas on vaatteet jätetty mihin sattuu, jne.
:headwall:
Asuuko tuo anoppi kaukana teistä, kuinka paljon vaikuttaa elämäänne? Minä laitoin muutama vuosi sitten miehen valitsemaan. Hän valitsi minut ja toisella kertaa uudestaan, ja taas valitsi meidät. Käytännössä on kuitenkin toisin. Anoppi on ok kun olen paikalla ja muuten kaikin puolin mukava, mutta ellen ole paikalla niin hän oikein hyökkää ja käyttää tilaisuutta hyväkseen. Minulta ei ikinä kysy asioitamme koska mielestäni ne ovat vain meille kuuluvia, pojaltaan kyllä kysyy sitten senkin edestä. Onneksi vastaa aika pyöreästi, mutta en ymmärrä miksei Hän voi suuttua siitä kunnolla, niin että sillä olisi tehoa ehkä loppuelämän ajan. Kun mies ei osaa suutttua kunnolla, koska aina on käsketty olla vaiti kun äiti on äänessä ja äiti on kertonut kuinka tehdään. Ei hän varmastikaan pahalla, mutta ei vain ole ymmärtänyt asiaa. Mieheni eikä sisarukset ole koskaan edes päässeet mihinkään, että varmasti pysyvät hyvällä tiellä. Eli he elivä kuin vankilassa, ja nyt vasta aikuisiällä ovat sen tajunneet ettei se ollut normaalia.
Jos todella olet miettinyt sitä yksin asumista ja haluat tehdä niin, niin varmasti pärjäisit. Saisithan kuitenkin yh:na paremmat tuet ellei Sinulla muuten ole tuloja. Minä olen ajatellut että vaikken suostukaan töihin menemään kun lapsi on pieni, eläisin itse sen, kuitenkin lyhyen ajan hyvin pihisti ja pyytäisin mieheltä sitten vähän avustusta lapsen vaatteisiin ym. JOS on pakko. Mitään pakollisia elatusmaksuja en ala vaatia mutta sen vaadin että mies avustaa ellei muuten riitä, enkä usko että siitä tulisikaan ongelmaa, välit haluaisin ehdottomasti säilyttää! =)
Jatkan myöhemmin.-.

 

Eli jatkan nyt tuota äskeistä.

Jouduin lopettamaan kun mies ilmestyi ja alkoi nälviä kun olen koneella... Laitoin samalla ruokaa ja oli hyvä väli kirjoittaa siinä ohella. :ashamed:

No esimerkkinä tänään tapahtunutta tuon em. jälkeen. Esimerkiksi mies keitti itselleen kahvia. Kahvi oli loppunut purkista, joten Hän oli avannut uuden paketin ja ottanut sieltä, vain puoliksi avatusta pussista tarvitsemansa. Ei siis voinut samalla avata pakettia kunnolla ja laittaa purkkiin, joku kuitenkin oli samalla hyllyllä ihan vieressä. Kaapinovi jäi auki. Hän syö ja jätti kaikki levälleen ja lähti (lautaset pöydällä, voipurkki auki, juusto auki ilman pussia, leipäpussi puolihuolimattomasti suljettu, ym. En jaksanut tänään kuunnella sitä että olen nipottaja joten päätin olla kerrankin hiljaa ja siivota ne sitten itse. :headwall:
Ai niin, ja mikronkin ovi oli jätetty auki.
Sitten oli keskustelua siitä että Hänellä olisi ollut intoa petipuuhiin mutta sitten ei enää ehtinyt. Ja olen siis pihtari. Ei ole montaakaan päivää, kun lähdin sitä varten töistä aikaisemmin kotiin (saan säännöstellä jonkun verran itse kunhan tunnit tulee kokonaisuudessaan täyteen) että saataisiin hommat hoidettua. Puhuttiin tästä etukäteen ja silloin mies ei sitten halunnutkaan. Hän olisi halunnut seuraavana päivänä, ja sanoin ettei sitten taas käy kun en voi joka päivä lähteä ajoissa. Ja taas olin pihtari. :/ Muuten meni päivä hyvin, ei kamalasti riidelty, mutta hetkittäin oli näitä nälvimisiä/vihjailuja.
Tällaista on ollut jo jonkun aikaa, enkä tiedä kauanko jaksan yrittää. Vaikka tiedän, että tämä pikkulapsiaika on rankkaa kuitenkin ja helpotusta on luvassa. Haluaisin tehdä kaikkeni, mutta keinot loppuvat kesken. Eikä aika riitä. Toivoisin tästä netin kautta saavani ehkä kokemuksia ja vinkkejä, kun jokin psykologin juttusillakin käynti on monimutkaista, ne on vaikea järjestää kun lapsi olisi joko mukanamme tai toisen hoidossa ja univelka lisääntyy, sekä myös maksullista.
Minkä ikäinen lapsi/lapset teillä on?

Mukava kun on kohtalotovereita, ei ollakaan ainoita...

 

Huomenta vaan kaikille tasapuolisesti! Ja AP:lle Iso hali myös!
Tulipas nukuttua pitkästä aikaa hyvin(nukuin jopa 9:ään asti). Varmaan johtu siitä että eilen saimme sovittua mieheni kanssa joistakin asioista.
Olin niin vihainen(tuli oltua puhelakossakin pari päivää),että kirjoitin vain kirjeen sähköpostilla miehelleni ja kerroin kaikki itseäni kaihertavat asiat ja totesin että voisin muuttaa pois ja katsoa kuinka herra pärjää asua yksin. Kun häntä ei saa muuten puhumaan niin puhuin sitten kirjeen kautta..ja joskus joku on sitä sanonutkin että sekin voi auttaa että keskustelee asioista kirjeitse. Ja sen jälkeen keskustelimmekin kasvotusten joistakin asioista. Mutta nyt ainakin hetken aikaa on taas rauha maassa..mutta kuinkakohan kauvan taas. Viimeksi meni 5 päivää hyvin ja sitten taas alkoi riita. Mutta katsotaan nyt..
Ainakin hän ymmärsi että on ollut itsekeskeinen ja välinpitämätön.
Ja vannoi niin rakastavansa vain ja ainoastaan minua. Kyllähän minä sitä uskon,mutta jotkut asiat kyllä vähän vaivaavat vielä mieltä.
Haukuin kyllä samalla anopinkin siinä kirjeessä :kieh: Meidän anoppi kun asuu tarpeeksi lähellä,niin sitä tulee nähtyä väkisinkin.
Anoppi on yrittänyt kyllä kovin ahkerasti olla meidän elämässä mukana,mutta sittenkun tarvitsisimme lapsille hoitajaa,niin hänellä on niin kovasti kiireitä ja muuta menoa. Eli lapset haluaisivat kyllä olla paljon mummulassa,mutta mummu ei halua että lapset ovat,esim. yötä. Kyllähän hän muuten on ihan suhtkoht hyvä mummu lapsille,mutta silloin kun lapset olivat hyvin pieniä,niin jotenkin tuntu siltä että anoppi ei oikein muistanut kuinka hoidetaan esim. pientä vauvaa.
Tällainenkin esimerkki kuin: Yksi kerta kun vein lapsiamme hoitoon anoppilaan hetkeksi(koska itselläni oli lääkäriin aika varattu).Ja samaan aikaan anopin piti juuri silloin päästä kauppaan,niin hän sanoi ottavansa lapset mukaan.No otin sitten turvaistuimia autosta irti,niin hän siihen että ei he sellasia tarvitse.Sanoin vain että ne kun ovat pakollisia nykyään ja muutenkin olisi hyvä varsinkin nuorimmaisen istua turvaistuimessa kun on kerta niin pieni. Hän vain väkisin änki lapset autoon vöihin ja katselin kun turvavyö meni nuorimmaisen kaulan päältä ja muutenkin oli löysästi päällä. Yritin siinä kiireessä vähän korjata niiden asentoa(koska olin melkein myöhässä) ja rukoilin vain itsekseni ettei mitään matkan varrella tapahtuisi. Mutta kaipa olisi tarvinnut ottaa vain lapset mukaani.
Muutenkin hän on niin välinpitämätön joka asiassa,esim. onko lapsilla tarpeeksi vaatetta päällä kun pihalle mennään tai ovatko he syöneet tarpeeksi,jne.. Viime syksynäkin kun olimme mieheni kanssa reissussa vain 2 päivää(siis yhden yön) ja olimme tulossa hakemaan lapsiamme,niin vanhimmainen lapsistamme juoksenteli ilman vaatteita pihalla ja anoppi itse sisällä, ja silloin ei ollut enään mikään lämmin ilma. No sen jälkeen meillä lapset olikin kipeinä viikon. Ja sanoinkin siitä miehelleni,niin hän siihen että no lapsi nyt vain vähän juoksenteli,mitä sitten.
Mutta sitten jos me satumme menemään sinne kylään ja hän huomaa että pojilla ei ole vaikka villapukua talvella päällä(jos esim. menemme kotona sisältä lämpimään autoon suoraan ja tulemme lämpimästä autosta suoraan anoppilaan sisälle),niin hän sanoo isoon ääneen,että; Onpas se teidän äiti pukenut niin ohkasesti lapset. Vaikka muuten lapsilla olisi päällä talvihaalarit ja pipot ja tumput.
Ja muutenkin hän on yrittänyt määräillä tekemisiämme,mutta itse olen antanut hänelle sellaisen kuvan itsestäni että MINÄ laitan hanttiin jos hän rupee hyppiin silmille. Ja Minulle hän ei koskaan ole uskaltanutkaan mistään valittaa,vain pojalleen ja sitä kautta minä saan kuulla asiat.
Voisin kirjoittaa anopista vaikka kirjan,niin paljon on moitittavaa siitä ihmisestä. Piti vielä mainita,että anopin luona on myös asunto todella sotkuinen ja epäpuhdas paikka(siis hän siivoaa varmaan 3-4 kertaa vuodessa),keittiön pöytä oksentaa aina tavaraa ja muutenkin kaikki jätetään juuri siihen mihinkä tavaran laskee. Ja olenkin todennut että omena ei todellakaan ole kauvaksi puusta pudonnut.
Mutta onneksi minulla ja miehelläni menee nyt pikkasen paremmin,mutta paljon on vielä parantamisen varaa. Ja kyllähän minussakin on vikaa,en minä sitä väitäkkään että vain miehessäni olisi vikaa. Mutta itse olen kyllästynyt siihen että vain minä olen se joka yrittää muuttua ja muuttaa asioita parempaan suuntaan.Katsotaan nyt kuinka kauvan tätä onnea taas kestää,mutta tyytyväine olen tähänkin vähään. Olen niin monta kertaa pettynyt,että jotenkin sitä vain odottaa aina sitä pahinta.
Kaipa tämä tästä,pikku hiljaa.

 

Miettikäähän tarkkaan. Asumuseron aikana miehenne saattaa löytää toisen ja siitä voi seurata mitä hyvänsä. Voi tulla lopullinen avioero ja lapsillenne ns. äitipuoli elämäänsä, vuoroviikoin tai joka toinen viikonloppu. Ei kannata hätiköidä tässä asiassa!

 

\

Huomenta vaan kaikille tasapuolisesti! Ja AP:lle Iso hali myös!
Tulipas nukuttua pitkästä aikaa hyvin(nukuin jopa 9:ään asti). Varmaan johtu siitä että eilen saimme sovittua mieheni kanssa joistakin asioista.
Olin niin vihainen(tuli oltua puhelakossakin pari päivää),että kirjoitin vain kirjeen sähköpostilla miehelleni ja kerroin kaikki itseäni kaihertavat asiat ja totesin että voisin muuttaa pois ja katsoa kuinka herra pärjää asua yksin. Kun häntä ei saa muuten puhumaan niin puhuin sitten kirjeen kautta..ja joskus joku on sitä sanonutkin että sekin voi auttaa että keskustelee asioista kirjeitse. Ja sen jälkeen keskustelimmekin kasvotusten joistakin asioista. Mutta nyt ainakin hetken aikaa on taas rauha maassa..mutta kuinkakohan kauvan taas. Viimeksi meni 5 päivää hyvin ja sitten taas alkoi riita. Mutta katsotaan nyt..
Ainakin hän ymmärsi että on ollut itsekeskeinen ja välinpitämätön.
Ja vannoi niin rakastavansa vain ja ainoastaan minua. Kyllähän minä sitä uskon,mutta jotkut asiat kyllä vähän vaivaavat vielä mieltä.
Haukuin kyllä samalla anopinkin siinä kirjeessä :kieh: Meidän anoppi kun asuu tarpeeksi lähellä,niin sitä tulee nähtyä väkisinkin.
Anoppi on yrittänyt kyllä kovin ahkerasti olla meidän elämässä mukana,mutta sittenkun tarvitsisimme lapsille hoitajaa,niin hänellä on niin kovasti kiireitä ja muuta menoa. Eli lapset haluaisivat kyllä olla paljon mummulassa,mutta mummu ei halua että lapset ovat,esim. yötä. Kyllähän hän muuten on ihan suhtkoht hyvä mummu lapsille,mutta silloin kun lapset olivat hyvin pieniä,niin jotenkin tuntu siltä että anoppi ei oikein muistanut kuinka hoidetaan esim. pientä vauvaa.
Tällainenkin esimerkki kuin: Yksi kerta kun vein lapsiamme hoitoon anoppilaan hetkeksi(koska itselläni oli lääkäriin aika varattu).Ja samaan aikaan anopin piti juuri silloin päästä kauppaan,niin hän sanoi ottavansa lapset mukaan.No otin sitten turvaistuimia autosta irti,niin hän siihen että ei he sellasia tarvitse.Sanoin vain että ne kun ovat pakollisia nykyään ja muutenkin olisi hyvä varsinkin nuorimmaisen istua turvaistuimessa kun on kerta niin pieni. Hän vain väkisin änki lapset autoon vöihin ja katselin kun turvavyö meni nuorimmaisen kaulan päältä ja muutenkin oli löysästi päällä. Yritin siinä kiireessä vähän korjata niiden asentoa(koska olin melkein myöhässä) ja rukoilin vain itsekseni ettei mitään matkan varrella tapahtuisi. Mutta kaipa olisi tarvinnut ottaa vain lapset mukaani.
Muutenkin hän on niin välinpitämätön joka asiassa,esim. onko lapsilla tarpeeksi vaatetta päällä kun pihalle mennään tai ovatko he syöneet tarpeeksi,jne.. Viime syksynäkin kun olimme mieheni kanssa reissussa vain 2 päivää(siis yhden yön) ja olimme tulossa hakemaan lapsiamme,niin vanhimmainen lapsistamme juoksenteli ilman vaatteita pihalla ja anoppi itse sisällä, ja silloin ei ollut enään mikään lämmin ilma. No sen jälkeen meillä lapset olikin kipeinä viikon. Ja sanoinkin siitä miehelleni,niin hän siihen että no lapsi nyt vain vähän juoksenteli,mitä sitten.
Mutta sitten jos me satumme menemään sinne kylään ja hän huomaa että pojilla ei ole vaikka villapukua talvella päällä(jos esim. menemme kotona sisältä lämpimään autoon suoraan ja tulemme lämpimästä autosta suoraan anoppilaan sisälle),niin hän sanoo isoon ääneen,että; Onpas se teidän äiti pukenut niin ohkasesti lapset. Vaikka muuten lapsilla olisi päällä talvihaalarit ja pipot ja tumput.
Ja muutenkin hän on yrittänyt määräillä tekemisiämme,mutta itse olen antanut hänelle sellaisen kuvan itsestäni että MINÄ laitan hanttiin jos hän rupee hyppiin silmille. Ja Minulle hän ei koskaan ole uskaltanutkaan mistään valittaa,vain pojalleen ja sitä kautta minä saan kuulla asiat.
Voisin kirjoittaa anopista vaikka kirjan,niin paljon on moitittavaa siitä ihmisestä. Piti vielä mainita,että anopin luona on myös asunto todella sotkuinen ja epäpuhdas paikka(siis hän siivoaa varmaan 3-4 kertaa vuodessa),keittiön pöytä oksentaa aina tavaraa ja muutenkin kaikki jätetään juuri siihen mihinkä tavaran laskee. Ja olenkin todennut että omena ei todellakaan ole kauvaksi puusta pudonnut.
Mutta onneksi minulla ja miehelläni menee nyt pikkasen paremmin,mutta paljon on vielä parantamisen varaa. Ja kyllähän minussakin on vikaa,en minä sitä väitäkkään että vain miehessäni olisi vikaa. Mutta itse olen kyllästynyt siihen että vain minä olen se joka yrittää muuttua ja muuttaa asioita parempaan suuntaan.Katsotaan nyt kuinka kauvan tätä onnea taas kestää,mutta tyytyväine olen tähänkin vähään. Olen niin monta kertaa pettynyt,että jotenkin sitä vain odottaa aina sitä pahinta.
Kaipa tämä tästä,pikku hiljaa.

Hei, ja kiitos Sinullekin. :hug:
Hyvä jos teillä taas sujuu. Minä en jaksaisi edes yrittää enää, kun tiedän että se on väliaikaista. Eikä tuo miehen elämä ja jatkuva valittaminen enää kiinnosta. Olen puhki muutenkin. Ei sitten mitään mielenkiintoa hänen asioihinsa...
Hyvä jos anoppisi tietää ettei Sinun ylitsesi voi kävellä. Tuo turvaistuinjuttu oli kyllä kamala. Ja todella vastuutonta!
Minun anoppini oli joskus jopa mukava, mutta nykyään hän saattaa jopa itse kysyä minulta jotain, ja sitten alkaakin puhua päälle tai kesken kaiken selostustani alkaa puhua jollekin toiselle ja huomaankin puhuvani en kenellekään... Mutta välillä on ihan mukavakin, asia on vähän ristiriitainen. Tavallaan tiedän että Hän tarkoittaa varmasti vain hyvää, mutta osaakin olla joskus niin uskomaton. Ja tavallaan kihisen kiukusta, toisinaan.
:ashamed: Kun tarpeeksi kauan on yhä uudelleen ja uudelleen sovittu miehen kanssa asioita, ja aina menee riitelyksi (+ muut "ongelmat" jotka eivät kuitenkaan kunnolla ratkea) niin saahan se mielen aika matalaksi. MIKSI edes yrittää? En näe mitään syytä. Saman katon alla on vaikea asua, kun tuntuu että mies kokoajan sotkee systeemit kun tulee kotiin, vaikkei paljoa nähdäkään. Hän esimerkiksi unohtaa usein pestä lapsen hampaat ennen nukkumaanmenoa ja on välillä välinpitämätön muutenkin, ei kovin kriittisesti mutta suututtaa tuollainen huolimattomuus. Eikä ole satunnaista vaan tätä on aika useinkin, hyvä että muistaa ruokaa antaa. Ja kokoajan ruikuttaa. Kaikki tekee virheitä mutta kun ne toistuvat ja toistuvat... Toisaalta Hän on JOISSAKIN asioissa minua tarkempi, esim. hän tarjoaa lapselle vettä usein kun minä en jaksa kuin sen verran kuin ruokailujen yhteydessä. Eli minä en pidä sitä niin tärkeänä (annan toki jos pyytää vettä mutta haluaa yleensä vain pelleilläkseen ja että saisi sotkea) kun taas miehen mielestä vetta pitää juoda kokoajan ja paljon (hän juo itsekin, minä en ikinä ellei janota...), tapansa kullakin siis eli asiat nähdään eri tavalla.
Eli ei tarkoita mitään ikinä pahalla, mutta on vain jotenkin niin kakara. Ja yhä saan kuulla jatkuvaa ehdottelua, ei voisi vähempää kiinnostaa. Ja lääppimistä. Vaikka olen sanonut hyvällä, neutraalilla ja karjunutkin niin ei auta, joskus jopa suuttuu jos valitan hipelöimisestä. Meillä on varmaan eri käsitys asioista, mutta en tahdo tuollaista kokoajan enkä lapsen hereillä ollessa, kohta kuitenkin alkaa jo ymmärtää asiota, vaikkei nyt vielä kunnolla edes puhu. Ja joka päivä. :headwall: Ja lääppii / ehdottelee vain, vaikka tietää etten voi sietää sitä... Mitä vielä?

Vasta nyt olen saanut tietää monia asioita jotka mieheni on minulle valehdellut. Hän ei ole kuulemma uskaltanut kertoa minulle esimerkiksi että on levittänyt yksityisasioitani tai perheasioitamme muille, koska suutun. Hän siis kuitenkin tietää etten voi sietää sitä että vieraille puhutaan yksityisasioita. Eli ei kunnoita sitä että minä en halua levitellä asioitamme ties kenelle. Ja kertoo siis kuitenkin, ja on asiasta hiljaa jos vain suinkin voi. Nyt on tullut esille vaikka mitä, ensin ne puhuttiin ja aloin tarkkailemaan tilannetta, mies lupasi ettei enää puhu ja jos jotain tulee Hän kertoo aina KAIKEN. Niin olen minäkin tehnyt alusta asti, nyt olen "opetellut" pikkuhiljaa olemaan hiljaa omista asioistani koska eteenpäinhän ne menevät... Mihin tahansa pystyn jos luottamusta olisi. Mutta kun ei ole, ei enää. Ja mies valehtelee vaan edelleen! Aluksi sanoi että UNOHTI kertoa jonkun asian. Se meni minulle vielä läpi. Mutta kun sain tietää asioita taas, enkä suinkaan mieheni kertomana, aluksi aloin ohjailla keskusteluja niin lähelle aiheita että hän olisi taatusti muistanut niiden avulla kertoa asian, joten jätti tarkoituksella kertomatta. Aina meni vähän hiljaiseksi ja mumisi sitten jotain ihan muuta ja vaihtoi puheenaihetta kokonaan sen sijaan että olisi sanonut että ai niin unohdin kertoa että: ---
Mitä tässä enää voi tehdä? Antaa kusettaa loppuelämänsä ja elää toisen pellenä?
Lisäksi Hän on alkanut luulla itsestään liikoja. Hänellä on aivan liian suuria tavoitteita. Keskittyisi vain perheeseensä ja lapseensa vielä kun se näinkin hyvin onnistuisi. Mutta kun ei. Koti-isyyttäkin olen ehdottanut (minulla parempi palkka, vaikka kyllä tuloja nytkin vähän tulee, ei vain jaksaisi hoitaa KAIKKEA ainakaan toisinaan) mutta ei, ei ole kuulemma koti-ihminen, ja minä taas en hoitoon laittaisi noin pientä. Minun kyllä pitää jaksaa hoitaa kaikki. Ja kun yritän etsiä netistä apua moneen ongelmaan, yksi niistä tämä parisuhdekriisi, niin laiska olen kun netissä vaan kaiket päivät pyörin... (kyllä joskus tulee tehtyä jotain "hauskaakin" ohimennen mutta mielestäni aika vähän kaikenkaikkiaan). Mutta raskasta olisi se muutoskin, jos tästä johonkin joskus pääsisikin muuttamaan.


Minusta tuntuu että erillään asuminen auttaisi PALJON. Olen yrittänyt kehitellä ajatustapaa miten elämän voisi hyväksyä tällaisena. Olen sanonut että meillä on omat elämämme emmekä ole enää tilivelvollisia toisillemme mutta ei se mene jakeluun :xmas: nauraa vain että hölmöjä puhun. Eikä tajua ihan kokonaan asiaa tms. kun ei ota tosissaan. Tai sitten ottaa liian tosissaan, kuten alussa taisin kertoakin... en siis uskalla mitään yhtäkkistä sotaa edes aloittaa, kaiken varalta. Ja tavallaan tuntuu pahalta että ajattelen hänestä halventavasti. Mies jota rakastin (kuten edelleenkin, vaikka mitä se rakkaus edes on??). Maailma vain romahti kun viimein tajusin etten voi luottaa siihen ainoaan ihmiseen jolle asioitani olen kertonut. Ja ihminen EI muutu.

Anteeksi nyt sekavuus, lapsi säheltää vieressä niin ajatus pätkii ihan kokoajan. Toivottavasti saa jotain selvää, kauan tätä on kirjoitettukin.


Onneksi olet saanut vähän nukuttua, silloin kaikki tuntuu valoisammalta. Toivottavasti nyt sujuu jatkossakin!! Millainen suhde miehelläsi on äitiinsä, voisitteko katkaista välejä vaikka joksikin aikaa, suostuisiko miehesi vai oletko jo pakottanut valitsemaan? Tai onko teillä mahdollisuuksia, onko lastenhoitoapu välttämätöntä?

 

\

Miettikäähän tarkkaan. Asumuseron aikana miehenne saattaa löytää toisen ja siitä voi seurata mitä hyvänsä. Voi tulla lopullinen avioero ja lapsillenne ns. äitipuoli elämäänsä, vuoroviikoin tai joka toinen viikonloppu. Ei kannata hätiköidä tässä asiassa!

Tokihan se pitää tarkkaan miettiä...
Ja minulle on oikeastaan ihan sama mieheni touhut nykyään. En jaksaisi enää toivoa parasta.

Mutta lapsen etu ei ole myöskään onnettomat vanhemmat ja epäluottamus perheen sisällä. :ashamed:
Itselläni on hyviä kokemuksia viikonloppuisäni puolisoista. Aina on lapset laitettu etusijalle eikä ole vanhemmat riidelleet, mitä nyt joskus joulunviettopaikkaa harmiteltu kun ei joka paikkaan voi revetä samaan aikaan. Mutta siihen en ikimaailmassa suostuisi, mikä nyt on valitettavan yleistä, että lapsia pidetään vuoroviikoin eri vanhemmilla oikein vakiasumassa, ja kamalimmissa tapauksissa jopa käyvät kahta eri koulua. Jotain rajaa pitää olla.
Mutta jos viikonloppuja ja loma-aikoina lapsi saa käydä "2.vanhemman" luona ja niin kuin itse parhaaksi kokee ja elää arkea ykkösvanhemman kanssa, niin se sujuu todennäköisesti oikein hyvin.
Ainoa mitä pelkäisin, on että mieheni veisi lastamme vain hoitoon eikä olisi tämän kanssa vain itse. Sen "vähän" ajan kuin olisivat yhdessä, kun niin kovasti tätä vapaa-aikaa kaipaa ja saisi sitten minulta "salaa" viedä lastamme hoitoon, pelkään ettei kertoisi minulle kaikkia tapahtumia.

Joten ajattelinkin tätä vaihtoehtoa että oltaisiin asumuserossa niin että mies olisikin vain viikonloput yhteisessä kodissa, ja silti sukuloitaisiin porukalla ja yritettäisiin olla väleissä keskenään (mikä sitten onnistuisi varmasti paremmin kuin nyt ja oltaisiin yhdessä "täysillä" sen viikonlopun tms. verran) mutta olisi myös se oma elämä molemmilla, ja vain lapsen asiat jaettaisiin perusteellisesti.
Kaipaisinkin kokemuksia tällaisesta tai vastaavasta, jos joku on keksinyt jonkun ratkaisun miten on selvitty hyvin?

Kiitos Sinullekin vinkistä! On totta, että lasten etu jää helposti tällaisissa tilanteissa "unohduksiin".

 

Hienoa, että lasten etu on tärkeää... mutta, jos miehesi löytää heti tai pian uuden naisen, tämä nainen ei ehkä pidä yhteisistä sukulointi- ynnä muista tottumuksistanne. Silloin ne voivat päättyä yhtäkkiä ja välinne muuttua kaikesta huolimatta huonompaan suuntaan. Jos ollaan erossa, mutta ei kuitenkaan erossa, asiat voivat mutkistua. Toivottavasti teillä kuitenkin asiat järjestyvät parhaalla mahdollisella tavalla!

 

\

Hienoa, että lasten etu on tärkeää... mutta, jos miehesi löytää heti tai pian uuden naisen, tämä nainen ei ehkä pidä yhteisistä sukulointi- ynnä muista tottumuksistanne. Silloin ne voivat päättyä yhtäkkiä ja välinne muuttua kaikesta huolimatta huonompaan suuntaan. Jos ollaan erossa, mutta ei kuitenkaan erossa, asiat voivat mutkistua. Toivottavasti teillä kuitenkin asiat järjestyvät parhaalla mahdollisella tavalla!

Tuon on hyvä ottaa huomioon!! Kiitos. =)
Toivottavasti niin ei sitten käy... :ashamed: Mutta jos enää yhtään miestäni tunnen, niin ei hän hetkeen uutta ottaisi. Mutta jos viina alkaa maistua (eli jos tulee isompikin riita, niin ihan mahdollista) niin ties kenen sängystä löytyy.

Ja jos asumusero olisi "puolikas" että nähtäisiin vaikka viikonloppuisin, niin ehkä sitten kaikki sujuisi todella hyvin eikä katselisi muita... tai ehkä vain haaveilen? Mutta haluaisin silti että kulkisimme yhdessä sukujouluissa ja muissa. Minä jään pian täyspäiväisesti kotiin. :heart: Saa nähdä kuinka sitten saadaan asia eteenpäin, jos vaikka mies lähtisi muualle asumaan...
Onhan se aina mahdollista että tuo löytää toisenkin, mutta minkäs sille sitten mahtaa? Tavallaan olisin todella onnellinen jos Hän löytäisi jonkun todella mukavan ja itselleen sopivan naisen. Mutta onhan siinä aina se riski, että uusi laitatuttaa itsensä lapsemme edelle. Onhan meitä ihmisiä joka lähtöön. Mutta jos mieheni sellaisen idiootin löytäisi, niin kyllä sellaiset akat olisivat rahan perässä eikä meillä sitä niin yli tarpeen ole!! Sitten on kyseessä jo tosirakkaus..

Mutta eikö kukaan todella ole keksinyt hyvää tapaa viettää aikalisää tai muuta jatkuvaa "puoliperhe-elämää" sopuisasti?

 

En minä sitä sano, etteikö voisi joskus onnistua "puoliperhe-elämä" . Mutta meikäläisen kokemus on, että mikään ei onnistu puolivillaisesti. Ja, että uudet naiset (ja miksei miehet... onhan ex-vaimoillakin tarpeita) kuviossa vaativat osansa. He tuntuvat olettavan, että entinen perhe on siis entinen ja lapset vain vierailevat isän luona silloin tällöin. Myöskin jos mies on ns. vapaa hakeutumaan uusiin suhteisiin, jokin näistä voi olla erittäin vakavakin, yhtään ei tiedä etukäteen. Mies, joka itsestä tuntuu ihan lapatossulta, voikin olla jonkun mielestä Miesten Mies Erityisesti näin voi olla 30-40-vuotiailla naisilla, joilla ei vielä omia lapsia (mutta toiveissa on). Omaa miestä on vaan vaikea nähdä sellaisessa valossa... että kelpaa hyvinkin myös muille.
Myöskin kokemusta on tilanteesta, jossa asumuseron tulkitsevat eri tavoin mies ja vaimo... eli toisen mielestä ero on vain väliaikainen ja toisen mielestä lopullinen. Soutaminen ja huopaaminen taas ei ehkä kovin hyvä lasten kannalta. -> Isi ja äiti on yhdessä -> eipäs olekaan -> onpas sittenkin jne.