En tiedä lohduttaako tämä ap:ta, mutta kerronpa oman tarinani:
Lapsemme syntyi odotettuna ja toivottuna, mutta hänen syntymänsä jälkeen mies muuttui (kusipääksi, minua kohtaan). Parisuhteen ongelmat kärjistyivät siihen pisteeseen että meillä oli kaksi vuotta sitten keväällä kauhea perheriita, jonka seurauksena parisuhde päättyi mutta saman katon alla eläminen jatkui. Ja pian sen jälkeen oli minun ensimmäinen äitienpäiväni. Se muisto kirvelee mielessä varmaan ikuisesti. En ole vaativaa sorttia, mutta järkytys enimmäisen oman äitienpäivän "menettämisestä" tuntui ja tuntuu vieläkin musertavalta. Kaikki unelmat olivat (ja ovat edelleen) murskana.
Tänään on minun kolmas äitienpäiväni. En odota lahjoja enkä kukkia enkä edes korttia (kukas sellaisia antaisikaan, kun lapsi on vielä pieni ja miehen kanssa eletään kulissiliitossa) mutta myönnän odottaneeni, että olisin saanut lapselta onnittelut (isänsä neuvomana/avustamana siis). Mutta ei mitään, ei yhtään mitään. Minö sentään olen jollain lailla huomioinut lapsen kautta miehen merkkipäivät ja mies sentään sai kokea ensimmäisen isänpäivänsä kortteineen ja lahjoineen.
Ja nyt olen yksin kotona; mies ja lapsi lähtivät mummilaan äitienpäivän viettoon. Itken sitä, miten toisin asiat voisivat olla. Itken menetettyä unelmaa onnellisesta perheestä. Itken sitä, etten ole koskaan saanut kokea onnellista äitienpäivää. Ja myönnän että facebookiin en voi tänään mennä lukemaan muiden hehkutuksia.