Kirjoitin tuossa juuri romaanin aiheesta... tekstiä tuli ehkä yksi arkillinen, mutta se lähti taivaan tuuliin... (yritin siis aloittaa uutta aihetta tuonne) Nyt jurppii aihan sikana
No lyhykäisyydessään sisältö käsitteli lähinnä lapsettomuuden tai pitkän yrittämisen vaikutusta parisuhteen kommunikointiin ja yleensäkin sitä mitä naisen päässä liikkuu ja kuinka vaikeassa tilanteessa miehet ovatkaan.
Meillä mies on vielä minuakin vauvakuumeisempi ja tästäkin syystä luultavasti asia ei ole kovin puhuttu meillä. Emme viitsi turhaan vatvoa asiaa joka on nyt "jostain" kiinni. Parhaamme olemme tehneet ja se ei tuota tulosta, niin eipä siinä sitten paljoa auta vatvominen. Molemmille se on kuitenkin aina isku kun ne mensut alkaa enkä itseasiassa tiedä kummalle pahempi. Mies lopetti onneksi aika varhaisessa vaiheessa pettymyksensä näyttämisen. Alkuun kun vuolaasti vuodatti tuntojaan siitä kuinka hän lapsen jo haluaisi. Ymmärsi varmaan että ei paljoa halut tässä auta ja asiassa möyriminen vaan aiheuttaa minulle lisää tuskia.
Nyt sitten kun tutkimuksia aletaan miettiä, en ole niitä pelkäämässä itseni puolesta, vaan minua ahdistaa luultavimmin se että se mies on vedettävä mukaan tähän pyöritykseen. Ei enää riitä että minä painin vaan hän joutuu myös tulemaan sinne ja joutuu taas seuraamaan enemmän sivusta mitä tehdään. Kokisin helpommaksi että minä menisin enkä edes kertoisi hänelle missä mennään ja mitä tehdään. Ehkä tämä on tällainen yhden ihmisen taistelu kahden puolesta.
Sähköpostitse päätin miestä lähestyä jotta saan sanottua asiani selvästi, ja jostain syystä kirjoittaessa pystyn paremmin ilmaisemaan ne kaikki asiat. Puhuessa jää yleensä paljon syvemmät tunnot sanomatta kun lohduttaminen ja asioiden vähättely tuppaa tulemaan kyyneleiden kera kuvioihin.
Mikä ihme tässä oikein mahtaa olla... Suorituspaineita? Suorittamispakko? Tyhjiä odotuksia vaiko ihan biologinen ja kemiallinen sekoilu kropassa? Miksi ihmeessä sitä haluaa lapsen, saatikka miksi sen pitäisi aina onnistua heti? En minä ole mikään lapsirakas... En minä halaja sitä realistista tai epärealistista kuvajaista perheestä ja siitä arjesta. Kuitenkin tässä tarvotaan eteenpäin vastatuulessa ilman järjen hiventä.
Mieheltä tuli viesti takaisin ja hän haluaa tutkimuksiin lähteä, joten kai minä sitten sen ajan uskallan varata...
*muoks... kun luin uudestaan niin saa sen käsityksen että miehelle lasta teen, mutta siis toki perhettä itsekin 100 varmasti haluan. Olen vaan aina ollut niin realistinen sen asian kanssa ja elämässäni suvun lapsia niin paljon hoidellut, että en ole enää onnistunut luomaan mitään "ihana vauva" kompleksia. Lapseton elämä ei ole koskaan ollut mielessäni vaan olen aina perheen halunnut(kolme lasta
) ja toivonut sen saavani kasaan ennen kolmeakymmentä vuotta.