Olemme käyneet samanlaista keskustelua mieheni kanssa viime viikot, sillä erotuksella, että meillä keskusteltiin kolmannen lapsen hankkimisesta. (olemme itse molemmat nelilapsisista perheistä). Minä tunnen voimakkaasti, että haluaisin vielä yhden (ja yhtä voimaakkaasti tunnen, että sitten riittää), mutta mies oli aika lujasti vastaan. Vetosi vauva-ajan rankkuuteen (meillä eka oli helppo nukkujavauva, mutta toinen valvottaa vieläkin, 1,5 vuotiaana) ja siihen, että minä olen "aina" raskaana suht kaamea elinkumppani, mikä kylläkin pitää paikkansa. (En jostain syystä voi sietää raskaana olemista, ja valitettavasti ympäristö saa myös kuulla siitä). Mies sanoi, että juuri nyt tuntuu siltä, että lapsiluku on tässä, mutta että tulevaisuudessa voi mieli vielä muuttuakin.
Minä puolestani sanoin ajattelevani asioita hiukan pidemmällä tähtäimellä, ja pyysin miestäkin näkemään raskaus- ja vauva-ajan yli, ja katsomaan esim. nelivuotiasta esikoistamme, joka jo pärjää aika lailla omillaan ja on mitä viehättävin pikku neiti. Samoin tuo puolitoistavuotias alkaa pikku hiljaa olla oma persoonansa ja ns. vauvapuuhat vähenevät kuukausi kuukaudelta. Kehotin siis ajattelemaan asiaa niin, että aika nopeasti meillä olisi kolme leikki-ikäistä lasta, että ennen kuin huomaammekaan, olisi tuo (kieltämättä hiukan rasittava) vauva-aika kolmannenkin kohdalla jo ohi, ja elämä helpottuisi huomattavasti.
Mutta tärkeimpänä pointtina pyysin miestä punnitsemaan, kuinka vahvasti hän on kolmatta vastaan ja asettamaan vastapuolen vaakakuppiin sen, kuinka paljon minä kolmatta haluaisin. Koska ikää on meilläkin jo mittarissa ihan kotitarpeiksi, niin esim. viiden vuoden päästä olisi lapsen saaminen minulle jo myöhäistä. Eli jos vaikka silloin miehelle tulisikin sellainen olo, että kolmaskin voisi tulla, niin nou can do. Ja silloin olisi tilanne se, että meillä olisi kaksi surullista vanhempaa. Mutta jos nyt kolmas saataisiin alulle melko pienellä ikäerolla kuopukseen, niin aika epätodennäköistähän tuo olisi, etteikö mies kolmattakin rakastaisi, ja silloin ei tarvitsisi haikailla menetettyjä mahdollisuuksia.
Jätimme asian hautumaan pariksi päiväksi, ja eilen sitten yhtäkkiä mies ilmoitti, että kyllä se kolmaskin saa tulla, jos on tullakseen. Oli kuulema miettinyt asiaa juurikin siltä kantilta, että minä haluaisin kovasti ja hän taas vastustaa, mutta ei ihan NIIN kovasti, kuin minä haluan. Minusta tuo oli aika suuri rakkauden osoitus miehen puolelta ja vahvisti entuudestaan sitä ajatusta, minkä jo tiesinkin, että oikean olen valinnut!

Lupaisin omasta puolestani vielä hillitä raskaus-angstiani, jos siihen saakka päästäisiin, kun en ole aiemmin tajunnut ihan niin hirveä olevani.
Sitä vaan halusin sanoa, että mieli voi miehelläsikin vielä muuttua, kun lapsi tuosta hiukan kasvaa. Ne kun nuo lapset tuppaavat olemaan taapero- ja leikki-ikäisinä aika lailla parhaimmillaan (uhma-ajat pois laskettuina tietty...), ja olenpa huomannut, että miehilläkin voi esiintyä jopa vauvakuumetta. Eli anna ajan kulua, älä ota asiaa esille (ikävää, että miehesi sitä tuolla tavalla uhkailuna esille ottaa) ja anna lapsen tehdä lobbausta sinun puolestasi.