P
pöhhh
Vieras
Tai ahdistus voi olla hieman voimakas ilmaisu. Kertokaa, onko tällanen ihan normaalia hormonihäröilyä... Päässä on niin sekava fiilis, että tuskin tästä tekstistäkään tulee kovin loogista:
Lasta suunniteltiin miehen kanssa yhteistuumin. Nyt mua alkaa lähes kaduttaa. Laskettuun aika on kohta, joten tässä vaiheessa on tietty myöhäistä. Ahdistaa jo äitiysloman jälkeinen aika. Mulla on vakityö, miehellä ei. Miehellä sellainen ala, jossa olisi todella paha olla pitkään pois. Jos siis kieltäytyy niistä lyhyistä pätkistä, ne työntarjoajat löytävät nopeasti uudet tekijät niille pätkähommille. Mutta ei niiden pätkähommien saatavuuttakaan voi ennustaa.
Huonossa lykyssä kökitään täällä sitten minä sillä surkealla kotihoidontuella ja mies päivärahalla. Nyt tuntuu siltä, että pakkohan minun on siyyen lähteä takaisin töihin melkein heti, pakko jomman kumman sitä palkkaa on saada. Jos sen muutaman kuukauden kotihoidontuella kituuttaisi, ettei alle 1-vuotiaana tarvitsisi vauvaa viedä muiden hoiviin. Jos nuo miehen pätkähommat on kotipaikkakunnalla, työajat menee yleensä niin ristiin, että hoitaja tarvittaisiin vain pariksi tunniksi, mikä ei olisi ollenkaan paha. Mutta aika usein ne miehen työt ei ole täällä, joten silloin kaikki on mun varassa ja lapsi hoidossa koko mun työpäivän ajan.
Mies ei suoraan sanottuna vaikuttanut ollenkaan varautuneen siihen, että hänen pitäisi jäädä jossain vaiheessa kotiin, vaikka jollain periaatteen tasolla näitä asioita puhuttiin ennen kuin alettiin raskautta yrittää. Voi olla, että se tauko tekisi hänen uralleen sitten suurempaa hallaa. Silti tuntuu typerältä, että mies istuu mahdollisesti kuukaudenkin täällä kotona ilman työtä ja lapsella on oltava hoitopaikka, koska niitä töitä voi parin päivän varoajalla kuitenkin tulla. En tiedä, kuinka päivähoitojärjestelmä toimii tällaisissa tapauksissa, että välillä ollaan isän kanssa muutama viikko kotona ja sitten taas lyhyellä varoitusajalla äidin työpäivän ja -matkojen pituiseksi ajaksi hoitoon?
Ja entäs minun urani? Minun on yleensäkin elämässä välillä vaikea hyväksyä, että tehdessäni jonkun valinnan minun pitäisi samalla luopua jostain muusta. Haluan lapsia ja tiedostan sen, että etenkin sillä gynekologisten sairausten sukurasitteella, mikä meidän suvussa on, lasten saaminen siellä lähellä 40 ikävuotta ei ole itsestään selvää. Joten tietyllä lailla halusin valita vauvan nyt. Mutta samaan aikaan minulla on mielenkiintoinen työ ja tavoitteita urankin suhteen. Ei minun naispuolisilla kollegoillani tai samaan aikaan opiskelleilla ole lapsia. Koen valtavaa syyllisyyttä jo tässä vaiheessa joka asiasta: Koen syyllisyyttä uraa ja työnantajaa kohtaan, että hyppään kelkasta pois. Jokainen päivä kotona tarkoittaa päivää poissa töistä. Sitäkin enemmän koen syyllisyyttä siitä, että lapsi pitää heivata pois töitten tieltä. No tällä hetkellä pää on niin sekaisin, etten osaa edes sanoa haluaisinko olla lapsen kanssa pitkään kotona vai olisinko sittenkin halunnut miehen hoitavan siitä hommasta osan, että pääsisin minäkin välillä töihin.
Mies sanoi joskus vuosia sitten, että tehdään lapsia vasta kun molemmilla on vakituinen työpaikka. Tavallaan ihan viisas ajatus, mutta miehen alalla on paljon mahdollista, ettei sitä vakituista paikkaa tule ikinä. Siinä mielessä olisi vielä harmillisempaa jäädä sitä työtä odottelemaan ja huomata vauvamahdollisuuksien jo menneen. Minulle tämä on jo toinen lapsi, mutta esikoinen syntyi aivan erilaiseen tilanteeseen, joten en silloin tällaisia asioita pyöritellyt mielessäni.
En yöllä saanut nukuttuakaan, koska mietin tätä. Ihan idioottia, koska koko vauva ei ole vielä syntynytkään. Tuntuu siltä, että miehelle koko vauva ei ole vielä kovin konkreettisena mielessä. Vedän jo kaikenlaisia johtopäätöksiä siitä, kuinka tämä koko vauvahomma jää minun harteilleni.
Joo, että näillä ajatuksilla sitten varmaan on helppo nautiskella pienestä ihmeellisestä ihmisestä, joka voi syntyä vaikka huomenna...
Lasta suunniteltiin miehen kanssa yhteistuumin. Nyt mua alkaa lähes kaduttaa. Laskettuun aika on kohta, joten tässä vaiheessa on tietty myöhäistä. Ahdistaa jo äitiysloman jälkeinen aika. Mulla on vakityö, miehellä ei. Miehellä sellainen ala, jossa olisi todella paha olla pitkään pois. Jos siis kieltäytyy niistä lyhyistä pätkistä, ne työntarjoajat löytävät nopeasti uudet tekijät niille pätkähommille. Mutta ei niiden pätkähommien saatavuuttakaan voi ennustaa.
Huonossa lykyssä kökitään täällä sitten minä sillä surkealla kotihoidontuella ja mies päivärahalla. Nyt tuntuu siltä, että pakkohan minun on siyyen lähteä takaisin töihin melkein heti, pakko jomman kumman sitä palkkaa on saada. Jos sen muutaman kuukauden kotihoidontuella kituuttaisi, ettei alle 1-vuotiaana tarvitsisi vauvaa viedä muiden hoiviin. Jos nuo miehen pätkähommat on kotipaikkakunnalla, työajat menee yleensä niin ristiin, että hoitaja tarvittaisiin vain pariksi tunniksi, mikä ei olisi ollenkaan paha. Mutta aika usein ne miehen työt ei ole täällä, joten silloin kaikki on mun varassa ja lapsi hoidossa koko mun työpäivän ajan.
Mies ei suoraan sanottuna vaikuttanut ollenkaan varautuneen siihen, että hänen pitäisi jäädä jossain vaiheessa kotiin, vaikka jollain periaatteen tasolla näitä asioita puhuttiin ennen kuin alettiin raskautta yrittää. Voi olla, että se tauko tekisi hänen uralleen sitten suurempaa hallaa. Silti tuntuu typerältä, että mies istuu mahdollisesti kuukaudenkin täällä kotona ilman työtä ja lapsella on oltava hoitopaikka, koska niitä töitä voi parin päivän varoajalla kuitenkin tulla. En tiedä, kuinka päivähoitojärjestelmä toimii tällaisissa tapauksissa, että välillä ollaan isän kanssa muutama viikko kotona ja sitten taas lyhyellä varoitusajalla äidin työpäivän ja -matkojen pituiseksi ajaksi hoitoon?
Ja entäs minun urani? Minun on yleensäkin elämässä välillä vaikea hyväksyä, että tehdessäni jonkun valinnan minun pitäisi samalla luopua jostain muusta. Haluan lapsia ja tiedostan sen, että etenkin sillä gynekologisten sairausten sukurasitteella, mikä meidän suvussa on, lasten saaminen siellä lähellä 40 ikävuotta ei ole itsestään selvää. Joten tietyllä lailla halusin valita vauvan nyt. Mutta samaan aikaan minulla on mielenkiintoinen työ ja tavoitteita urankin suhteen. Ei minun naispuolisilla kollegoillani tai samaan aikaan opiskelleilla ole lapsia. Koen valtavaa syyllisyyttä jo tässä vaiheessa joka asiasta: Koen syyllisyyttä uraa ja työnantajaa kohtaan, että hyppään kelkasta pois. Jokainen päivä kotona tarkoittaa päivää poissa töistä. Sitäkin enemmän koen syyllisyyttä siitä, että lapsi pitää heivata pois töitten tieltä. No tällä hetkellä pää on niin sekaisin, etten osaa edes sanoa haluaisinko olla lapsen kanssa pitkään kotona vai olisinko sittenkin halunnut miehen hoitavan siitä hommasta osan, että pääsisin minäkin välillä töihin.
Mies sanoi joskus vuosia sitten, että tehdään lapsia vasta kun molemmilla on vakituinen työpaikka. Tavallaan ihan viisas ajatus, mutta miehen alalla on paljon mahdollista, ettei sitä vakituista paikkaa tule ikinä. Siinä mielessä olisi vielä harmillisempaa jäädä sitä työtä odottelemaan ja huomata vauvamahdollisuuksien jo menneen. Minulle tämä on jo toinen lapsi, mutta esikoinen syntyi aivan erilaiseen tilanteeseen, joten en silloin tällaisia asioita pyöritellyt mielessäni.
En yöllä saanut nukuttuakaan, koska mietin tätä. Ihan idioottia, koska koko vauva ei ole vielä syntynytkään. Tuntuu siltä, että miehelle koko vauva ei ole vielä kovin konkreettisena mielessä. Vedän jo kaikenlaisia johtopäätöksiä siitä, kuinka tämä koko vauvahomma jää minun harteilleni.
Joo, että näillä ajatuksilla sitten varmaan on helppo nautiskella pienestä ihmeellisestä ihmisestä, joka voi syntyä vaikka huomenna...