Mullakin on aika tyrkyttäjä appivanhemmat ja tietysti hekin suuttuvat, jos apu ei kelpaa, joten ymmärrän erittäin hyvin saman asian kanssa ongelmissa olevia.
Muutimme syksyllä juuri rakentamaamme taloon, jota appiukkokin oli paljon tekemässä (=päivittäin raksalla pikkuhommia puuhailemassa). Kun muutettiin sanoin miehelle, et tajuaako isäs, ettei nyt enää tarvi joka päivä tulla vaan soittaa ennen ku tulee "hommiin". Mies sano, et kyl ne sen verran ymmärtää eikä tuu kutsumatta. No, muutimme loppuviikosta ja mitäpä näinkään seuraavana maanantaiaamuna suihkusta tullessa... Appiukko täydessä työn touhussa pihalla mitään ilmoittamatta. Meille oli tulossa vieraita, joten meinasin ratketa ihan liitoksistani, kun appiukko noin vain touhuaa pihalla. Käskin miehen toimittaa isänsä pois, tulkoon seuraavan kerran niin, että ilmoittaa. Ok, appiukko lähti, mut siitä alkoi soittorumba. Joka päivä appiukko soitti miehelleni, et voisko tulla hommiin. Itse olimme ihan väsyneitä kaikkeen rakentamiseen ja halusimme pitää edes hetken hengähdystaukoa. Mies onneksi sanoi isälleen, että me soitellaan sit kun apua tarvitaan. No, vähän taisi appiukko loukkaantua, kun ei apu kelvannut. Aina kun tavattiin hän kyseli, että jokos on se ja se homma tehty, johon aina vastattiin, et tehään sit kun jaksetaan. Ärsytti niin paljon se tyrkytys.
Anoppi on yhtä paha ellei joskus pahempi. Pyydän häntä vain pakkotilanteessa lastenvahdiksi, kun hän ei osaa pysyä aikatauluissa eikä esim. saa lapsia nukkumaan heidän nukkumaanmenoaikoinaan. Lapset itkee yliväsymystään ja anoppi ihmettelee, et mitä ne itkee... Muutama viikko sitten olin miehen kans hänen sukulaisensa synttäreillä ja anoppi ja appiukko lastenvahtina. Appiukko sen takia mukana, kun anoppi ei leikkauksen jälkeen voinut nostella lapsia. Sovin, että tulen ajoissa kotiin laittamaan lapset nukkumaan, kun appiukko ei varmaan pärjää siinä hommassa. No, lasten oli tarkoitus olla syöneet iltapalat siihen mennessä kun tulen kotiin, vaan mitä kohtaan kotona; kaksi hysteerisesti väsyneenä itkevää lasta ja rasittuneen anopin, joka kiukuttelee lapsille, kun nämä ovat väsyneitä. Hän oli taas liian myöhään alkanut tehdä lapsille iltapaloja ja syöttää heitä, joten siitä ei tullut sitten enää mitään. Pienempi ei syö, jos vain itkee väsyneenä ja puuroa oli joka paikka täynnä, kun lapsi rimpuili ja huusi kurkku suorana. Syötin lapset ja laitoin heidät nukkumaan, jolloin anoppi alkoi tiskaamaan! Kilinä ja kolina kaikui koko talossa, sanoin, että ei tarvi tiskata tai ainakin lopeta siksi aikaa, että lapset saavat käydä nukkumaan. No, anoppi vastasi, että hän nyt tiskaa loppuun, kun kerran aloitti. Minä taas siihen, että nyt lopetat, kun pienempi varsinkaan ei yliväsyneenä pysty nukahtamaan, jos kuulee kovia ja häiritseviä ääniä. Siitäkös anoppi suuttui ja lähti niskojaan nakellen mitään sanomatta pois. Kyllä voi olla itsekäs ja lapsellinen ihminen, joka loukkaantuu siitä, että toinen ajattelee lapsensa parasta. Kivahan se on, että autetaan, mutta todella on rajansa tyrkyttämisellä ja tunkemisella toisen reviirille. Eipä taas tule mieleen, että pyytäisin anoppia avuksi, kun pitäisi olla aina niiiiin kiitollinen kaikesta avusta, sellaisestakin, jota ei halua/tarvitse. Toki ymmärrän, että hyvää anoppi tarkoittaa ja olemme ihan hyvissä väleissä, mutta välillä ottaa päähän se, ettei minun toiveitani kunnioiteta. Harvoin kuitenkaan syynä on se, mitä itse haluan vaan haluan että asiat sujuvat lasten elämän kannalta parhaimmalla ja helpoimmalla tavalla. Mutta sitä anopin on joskus niin vaikea ymmärtää...
Mutta jaksellaan kuitenkin anoppiemme kanssa. Ovathan he kuitenkin kasvattaneet meille hyvät miehet. Ainakin oma mieheni on paras kaikista (ja viel pitää puoliani äitiään vastaan tarvittaessa =)