Anoppi, mieheni äiti on alkoholisti ja mielenterveysongelmista kärsivä ihminen ja toiminta on sen mukaista. Surullista vain on se että hän purkaa asiansa perheeseemme.
Pari kertaa ennen kuin välit olivat totaalisen poikki,hän halusi viettää aikaa pojatyttärensä kanssa joka silloin oli 1-vuotias. Molemmilla kerrolla hain lapsemme pois kapakasta -anoppi oli mennyt sinne lapsen kanssa aikaa viettämään, onneksi aikaa oli ehtinyt kulua vain reilu tunti.
Siihen loppui yhteydenpito häneen ja poikansa oli todella vihainen. Itsekkin olin ja lopulta uskaltauduin sanomaan ettei hän ole tervetullut kotiimme enää. Siitä anoppi sai sitten vihonviimeisen sysäyksen jota on jatkunut tähän päivään parin vuoden ajan.
Aluksi hän soitteli molemmille,aina humalassa. Huusi että se kauhea miniä on vienyt häneltä pojan. Toivotti minua alimpaan helvettiin.
en vastannut enää hänen puheluihinsa ja mieheni sanoi äidilleen ettei soita jos ei voi selvinpäin soittaa. Kerran sitten soitti ilmeisesti selvinpäin miehelleni koska puhe ei sammaltanut ja huusi ettei enää ikinä soita - tämä on viimeinen puhelu.
Ei sitten soittanutkaan vaan aloitti yksipuolisen kirjeenvaihdon korteilla jossa käytiin läpi isäni kuolemasta lähtien asioita ja mielipiteitä karmeasta miniästä.
Nyt sitten lopulta keksi soittaa poikansa työnantajalle ja haukkua miniä, eli minut. Kyllä oli miehellä selittämistä äiti´stään. soitti sitten äidilleen kirosanojen saattamana ja äitinsä vain totesi että miksi et ole soittanut hänelle ja sinulla kun on sellainen vaimo...
Yhdessä olemme asiaa puineet ja päättäneet jaksaa. Anopin vihalle ja katkeruudelle emme voi mitään ja mieheni sanookin ettei hän ole koskaan ollut mikään peräkammarin poika kuten äitinsä antaa ymmärtää. Mutta kurjalta kuitenkin tuntuu tälläinen kiusaaminen, kun koskaan ei voi tietää mitä odottaa.
Onko kukaan kokenut vastaavaa ja miten tilanteesta olette selvinneet?
Pari kertaa ennen kuin välit olivat totaalisen poikki,hän halusi viettää aikaa pojatyttärensä kanssa joka silloin oli 1-vuotias. Molemmilla kerrolla hain lapsemme pois kapakasta -anoppi oli mennyt sinne lapsen kanssa aikaa viettämään, onneksi aikaa oli ehtinyt kulua vain reilu tunti.
Siihen loppui yhteydenpito häneen ja poikansa oli todella vihainen. Itsekkin olin ja lopulta uskaltauduin sanomaan ettei hän ole tervetullut kotiimme enää. Siitä anoppi sai sitten vihonviimeisen sysäyksen jota on jatkunut tähän päivään parin vuoden ajan.
Aluksi hän soitteli molemmille,aina humalassa. Huusi että se kauhea miniä on vienyt häneltä pojan. Toivotti minua alimpaan helvettiin.
en vastannut enää hänen puheluihinsa ja mieheni sanoi äidilleen ettei soita jos ei voi selvinpäin soittaa. Kerran sitten soitti ilmeisesti selvinpäin miehelleni koska puhe ei sammaltanut ja huusi ettei enää ikinä soita - tämä on viimeinen puhelu.
Ei sitten soittanutkaan vaan aloitti yksipuolisen kirjeenvaihdon korteilla jossa käytiin läpi isäni kuolemasta lähtien asioita ja mielipiteitä karmeasta miniästä.
Nyt sitten lopulta keksi soittaa poikansa työnantajalle ja haukkua miniä, eli minut. Kyllä oli miehellä selittämistä äiti´stään. soitti sitten äidilleen kirosanojen saattamana ja äitinsä vain totesi että miksi et ole soittanut hänelle ja sinulla kun on sellainen vaimo...
Yhdessä olemme asiaa puineet ja päättäneet jaksaa. Anopin vihalle ja katkeruudelle emme voi mitään ja mieheni sanookin ettei hän ole koskaan ollut mikään peräkammarin poika kuten äitinsä antaa ymmärtää. Mutta kurjalta kuitenkin tuntuu tälläinen kiusaaminen, kun koskaan ei voi tietää mitä odottaa.
Onko kukaan kokenut vastaavaa ja miten tilanteesta olette selvinneet?