Anopit

[Ihmettelee]

Aika usein törmää siihen, kuinka naiset nurisee anopeistaan. Se on herättänyt useasti minussa mietintää ja kysymyksiä. Nyt siis kyssärit pöytään ja vastauksia pyydän!
Onko teidän anopit olleet aina kamalia, tai onko ne muuttuneet sellaisiksi vasta kun teille on tullut lapsia?
Onko miesten anopit myös kauheita? Tai onko heille se appiukko sitten se kauheus?

 

[TriplaIsä]

Mä olen vähän kateellinen vaimolle kun sillä on paljon mukavampi anoppi kun mulla :xmas:

 

[IhanaValo]

Miulla on mukava anoppi, oli jo ennen lapsia. Samoin kuin mies pitää appivanhemmistaan ja he miehestä, ikinä en oo ainakaan kuullut puhuttavan mitän kielteistä. Mies käy appiukkonsa kans kalassa kun kylässä ollaan

 

[Marakatti]

Mulla on aina ollu mukava anoppi. Tai ex anoppi,mut anopiks itteensä kutsuu edelleen. Tosin ikäeroa kun on pitkälti yli 50v ni ajatusmaailma ei aina ihan kohtaa...

 

[as if]

Mun anoppi on ihan kiva, ei moitittavaa.

Mutta ex-anoppi oli ja on yhä täyssekopää. Musta se ei koskaan tykännyt, ihan ok ei musta tarviikaan tykätä, mutta kun veti hommaan mun puoli sukuakin mukaan (soitteli mm. mun isälle ja kummitädille kännipäissään ja haukkui mua) niin en jaksa ymmärtää.

Parempi kun en sano mieheni anopista mitään.

 

[leijona76]

no mun anoppi on aina ollu ihan ok. Tullaan toimeen ja on ottanu mut vastaan. Samaten appiukko. Kun taas miehen anoppi on hankalampi niin äitinä kun anoppinakin, helposti tulee kränää ja tällähetkellä yhteydet aika harvassa. Paremmin menee kun ei liikaa pidä yhteyttä. Appiukkoon sillä on paremmat välit kuten mullakin isään. Ja siis mun äiti ei oo koskaan ollu helppo. Samaten se pyrkii hämmentämään aivan liikaa kaikkien lastensa ja perheiden elämää. Sen huomaa jo pojasta että miehen vanhempiin sillä on läheiset välit ja tykkää olla mummulassa. Mummilassa taas sitten ei niin hyvin viihdy eikä mene syliin jne. Mumminakaan äiti ei oo helppo vaikka tykkää kyllä lastenlapsista.
Samaten miehen isovanhemmat ovat ihania, omia mullei olekaan enää.

 

[jassåå]

anoppini ei pidä minusta, ainakin luulen niin. Hän on alkoholisti(ollut jo yli 20-vuotta), selvinpäin on ihan ok ja suht asiallinen. Olen anopin nähnyt tasan 5 kertaa selvinpäin 8-vuoden aikana. Kännissä vaan vittuilee ja haukkuu päin naamaa. appiukko on ihan jees, mut jokseenkin höperö ja suuttuu suht helposti, jos ei saa tahtoaan läpi.

ja mieheni anoppi: miehen mielestä äitini on oikein mukava ja rento, tulevat hyvin toimeen. appiukkoa ei miehelläni ole, koska en pidä minkäännäköistä yhteyttä isääni.

 

["kiira"]

Mun anoppi on ihan kiva, joskus jopa aivan ihana. Oma äitini on taas kaivettu jostain syvimmästä helvetin nurkasta ja käy ihan miestäni sääliksi.

 

[19v.]

Meidän vanhemmat rakastaa mun miestä kun omaa poikaa.. Kohtelevat paljon paremmin kuin hänen omat vanhemmat. Tilanne aika vaikea meillä. Mä en tiedä sitten miksen heille kelpaa, anoppi kyllä aina kehunut että olen todella kaunis ja nätti tyttö... Ja olen myös käyttäytynyt hyvin vaikka mulle ois miten ilkeilty ja ties millasta aina välillä tullu. Se menee yleensä niin ettei minulle puhuta ollenkaan... Tai sitten piilo vittuilua ja vähän semmosta alentavaan sävyyn puhumista.
Asiaa hankaloittaa kun mies ei ikinä puolusta mua, periaatteessa kaikki voi sanoa mulle mitä vain ja mies on hiljaa vieressä.. Kamalin pelko mulle ois se että pitäis laittaa mies valitsemaan minun ja perheensä väliltä... Mutta joskus vaan tuntuu että mitä vaan tekisi niin siihen ollaan menossa..

Mulle vaan riittäis että meillä ois hyvät välit, en kaipaa rahaa tai mitään lahjoja heiltä. Enkä mitään erikoiskohtelua, ihan normaalia ja ok välejä. En tiedä muuttuisiko välit jos meillä olisi lapsia, muutaman kerran sanoneet että älkää tehkö lapsia kun ne on vaan koko elämän riesa.. Kun taas välillä pitäisi kuulemma jo naimisiin mennä että anoppi pääsis kesähäihin...

 

["vieras"]

Kyllä anopissa oli ne samat ikävät piirteet jo ennen kuin saatiin lapsi, mutta sen jälkeen ne oikein kärjistyi. Mies on ainoa lapsi ja meidän lapsi on anpin ensimmäinen ja ainoa lapsenlapsi. Ennen lapsen saamista anoppi kohteli mua suht normaalisti, mutta sen jälkeen kun sain lapsen, mua on saanut hänen mielestään haukkua, lytätä, mun sylistä saa repiä vauvan jota imetän tai meidän vauvaa saa tuosta vain lähteä viemään mukanaan omaan kotiinsa... Tuntuu että sillä naksahti ihan täydellisesti päässä kun vauva syntyi. Ihan kuin yrittäisi pitää sitä omana lapsenaan, ja haluaisi ettei mua edes olisi enää olemassa.

Mun vanhemmat asuu niin kaukana, että mies näkee heitä harvoin. Mies pitää heistä ja he miehestä. Käyttäytyvät asiallisesti, ja mä kyllä ärähtäisin jos huomaisin, että joskus jostain syystä kohtelisivat miestä huonosti.

 

[Keittiönoita]

Aika vaikea sanoa, kun erostani on pian 20 vuotta. Ex-anoppini oli kuitenkin alussa ihan mukava, joskin vanhoillinen. Sellainen iloinen pullantuoksuinen ihminen. Kuopuksen ollessa parivuotias ex-appivanhempani kuitenkin kääntyivät Jehovan todistajiksi ja meni 13 vuotta, ennenkuin halusivat olla kanssamme missään tekemisissä. Kuopuksen rippijuhliin tulivat ja ex-anoppi oli silloin ihan yhtä mukava ja vanhoillinen kuin 13 vuotta aiemminkin. Pyysi, että tulisimme käymään, mutta en halunnut tässä uusperhekuviossa alkaa sotkemaan korttipakkaa ja exä kävi pojan ja nykyisen vaimonsa kanssa vanhempiensa luona.

 

[Namppis88]

Mun anoppi ja appiukko ovat ihania, huomaavaisia ja hyväntahtoisia ihmisiä :heart:
Jos jostain pitää narista niin anopilla on pieni ostos-ongelma lapsenlapsensa vaatteiden suhteen, eli hankkii meidän pojalle vaatetta yms tavaraa niin ettei ehditä kaikkia käyttääkään ennen kun muksu on jo kasvanut niistä ulos. Sitten kun asiasta huomautettiin niin otti hieman itseensä. On aika herkkä tapaus muutenkin, aina kun hän jotain tavaraa tai ruokaa tuo niin se höystetään "jos tämä nyt kelpaa"-kommentilla. Tämä sai alkunsa kun kerran kieltäydyin ottamasta vastaan heidän vanhoja verhoja. Oli muuten ihan hirveän rumat, mitä en tietenkään sanonut ääneen, vaan nätisti kieltäydyin.

Mut pääosin aivan ihania tyyppejä molemmat ja anoppikin tarkoittaa hyvää hankinnoillaan.

 

[Big Bang Theory]

me ollaan anopin kanssa kuin yö ja päivä. Eikä siinä mitään, pitäähän erilaisten ihmisten kanssa tulla toimeen ja tullaan me toimeen, mutta jos on erilaiset arvot, moraalikäsitys ym. niin kyllä siinä aika usein tulee konflikteja. Varsinkin kun lapset tuli kuvioihin mukaan.

 

["vieras"]

Mun anoppi on mt potilas ja sosiaalisesti erittäin rajoittunut. Elää tavallaan omassa maailmassaan, pelkää vieraita ihmisiä ja kuvittelee omiaan. Silti se on lasten mummo. Mutta toisaalta ite sit on vaan neutraali ja kohtelias häntä kohtaan.

Mies ei tuu mun äidin (ja isänkään) kanssa juuri toimeen. Että nyt parinkymmenen vuoden jälkeen osaavat molemmat puolet vältellä ne pahimmat ristiriidan aiheuttajat mutta aikoinaan olin kyllä melkoisessa ristitulessa heidän välissään. Eli vois sanoa että miehelläkin kohteliaat välit mun vanhempiin.

 

[Adii]

Anoppini (ja appi myös) on ihan mukava, toimeen tullaan eikä mitenkään puutu meidän asioihimme tai vastaavaa, mutta välillä harmittaa kun on jäänyt vähän liiankin etäiseksi. Olemme esimerkiksi kutsuneet heidät useampia kertoja meille syömään tai kahville (käyvät töissä kaupungissa jossa asumme) mutta heillä on aina jokin typerä syy kieltäytyä (esim. 19v. tytär ei muka osaa tehdä itse ruokaa iltapäivällä). Kuitenkin me käymme heillä n. 2kk välein ja se tuntuu olevan ok, mutta minusta on tyhmää että me joudumme aina lähteä toiseen kaupunkiin eivätkä he voi koskaan tulla meille vaikkapa työmatkallaan. Toisaalta harmittaa myös etteivät he oikein huomioi minua, siis jos olemme viikonlopun heidän luonaan, appi pyytää miestäni auttamaan jossakin hommassa, minä jään yksin sohvalle istumaan kun anoppi ja miehen sisko touhuilevat omiaan. Jos ovat vaikka keittiössä ja kysyn voisinko auttaa, vastaus on että kun en kuitenkaan tiedä missä kaikki tavarat ovat jne, ei minun kannata auttaa.

Mieheni on sitä mieltä ettei appivanhemmillani varmasti ole minua vastaan mitään, kuulemma puhelimessakin aina kyselevät kuulumisiani, kyläkutsut koskevat aina myös minua jne., mutta ovat vain sitten tuollaisia. Harmi, olisi kiva tutustua heihin paremmin.

 

[Kais]

Miulla on ihana ja hyvä anoppi, ei tarvia nurista ja mies tykkää appiukostaan ja anopista ja tulee hyvin
toimeen isäni ja äitini kanssa.

 

[Keittiönoita]

Anoppini (ja appi myös) on ihan mukava, toimeen tullaan eikä mitenkään puutu meidän asioihimme tai vastaavaa, mutta välillä harmittaa kun on jäänyt vähän liiankin etäiseksi. Olemme esimerkiksi kutsuneet heidät useampia kertoja meille syömään tai kahville (käyvät töissä kaupungissa jossa asumme) mutta heillä on aina jokin typerä syy kieltäytyä (esim. 19v. tytär ei muka osaa tehdä itse ruokaa iltapäivällä). Kuitenkin me käymme heillä n. 2kk välein ja se tuntuu olevan ok, mutta minusta on tyhmää että me joudumme aina lähteä toiseen kaupunkiin eivätkä he voi koskaan tulla meille vaikkapa työmatkallaan. Toisaalta harmittaa myös etteivät he oikein huomioi minua, siis jos olemme viikonlopun heidän luonaan, appi pyytää miestäni auttamaan jossakin hommassa, minä jään yksin sohvalle istumaan kun anoppi ja miehen sisko touhuilevat omiaan. Jos ovat vaikka keittiössä ja kysyn voisinko auttaa, vastaus on että kun en kuitenkaan tiedä missä kaikki tavarat ovat jne, ei minun kannata auttaa.

Mieheni on sitä mieltä ettei appivanhemmillani varmasti ole minua vastaan mitään, kuulemma puhelimessakin aina kyselevät kuulumisiani, kyläkutsut koskevat aina myös minua jne., mutta ovat vain sitten tuollaisia. Harmi, olisi kiva tutustua heihin paremmin.

Menee vähän ohi aiheen, mutta kerron silti. Viime joulu oli ensimmäinen, jolloin joulua viettämässä olivat myös mun ja siskoni esikoiset puolisoineen. Kun siskonpoika tuoreen avovaimonsa kanssa tuli meille ja tämä nuori nainen tuli keittiööni meidän suvun muiden naisten (minä, äitini, siskoni, tyttäreni ja siskoni tytär) luokse kysymään, miten voisi avuksi, heti joku keksi myös hänelle keittiössä puuhaa. Sillä hetkellä mut valtasi aivan mieletön onnen tunne, ikäänkuin jokin suvun ikiaikainen perinne olisi palannut menneisyydestä 2000-luvulle ja mielessäni pystyin kuvittelemaan esiäitieni tyytyväisen myhäilyn heidän katsellessaan sieltä jostain yhteistä uurastustamme. Jälkeenpäin tämä nuori nainen (olin ennen joulua tavannut hänet vain 2 kertaa) sanoi, että sillä hetkellä, kun hänelle ojennettiin siellä mun ahtaassa keittiössäni veitsi ja sipulipussi, hän tunsi olevansa tervetullut ja kuuluvansa meidän sukuun

 

[Adii]

Menee vähän ohi aiheen, mutta kerron silti. Viime joulu oli ensimmäinen, jolloin joulua viettämässä olivat myös mun ja siskoni esikoiset puolisoineen. Kun siskonpoika tuoreen avovaimonsa kanssa tuli meille ja tämä nuori nainen tuli keittiööni meidän suvun muiden naisten (minä, äitini, siskoni, tyttäreni ja siskoni tytär) kysymään, miten voisi avuksi, heti joku keksi myös hänelle keittiössä puuhaa. Sillä hetkellä mut valtasi aivan mieletön onnen tunne, ikäänkuin jokin suvun ikiaikainen perinne olisi palannut menneisyydestä 2000-luvulle ja mielessäni pystyin kuvittelemaan esiäitieni tyytyväisen myhäilyn heidän katsellessaan sieltä jostain yhteistä uurastustamme. Jälkeenpäin tämä nuori nainen (olin ennen joulua tavannut hänet vain 2 kertaa) sanoi, että sillä hetkellä, kun hänelle ojennettiin siellä mun ahtaassa keittiössäni veitsi ja sipulipussi, hän tunsi olevansa tervetullut ja kuuluvansa meidän sukuun

Voi miten ihanalta kuulostaa! Juuri tuota ajoin takaa, että vaikka kuinka kutsutaan kylään jne, mutta jos minua ei sitten mitenkään huomioida vaikka yritän jutella tai tarjota apuani, tuntuu etten ole tervetullut.

Meille on ensimmäinen lapsi tulossa, mielenkiinnolla odotan mihin suuntaan tilanne etenee. Jospa sitten "pääsen perheenjäseneksi"?

 

[just]

Anoppi on ollut ihan ok alusta saakka, mutta ennen lasta suhde oli parempi. Lapsen myötä neuvominen yms. vetää välejä viileämmäksi väkisin.

 

[Keittiönoita]

Voi miten ihanalta kuulostaa! Juuri tuota ajoin takaa, että vaikka kuinka kutsutaan kylään jne, mutta jos minua ei sitten mitenkään huomioida vaikka yritän jutella tai tarjota apuani, tuntuu etten ole tervetullut.

Meille on ensimmäinen lapsi tulossa, mielenkiinnolla odotan mihin suuntaan tilanne etenee. Jospa sitten "pääsen perheenjäseneksi"?

Siinä on tunnetasolla suuri ero, onko osa sitä porukkaa, joka tekee, vai onko vain vieraana ko porukan luona. Mun ex-anoppi - sen vähän, mitä ehdittiin olla yhdessä - kuului juuri niihin, joiden keittiöön ei ollut asiaa kuin omalla tyttärellä. Hän ei tehnyt sitä sen vuoksi, ettenkö olisi ollut tervetullut. Hän teki siksi, että ajatteli mulle olevan mukavampaa, kun saan hetken ihan vaan olla ja muut passaa. Mikä tietysti sekin oli totta, koska kotona sai ihan riittävästi huseerata omassa keittiössään. Kuitenkin siinä jäi pieni etäisyys mun ja heidän (ex-anoppi ja exän sisko) välille.