N
Niskavuoren Miniä
Vieras
Olen naimisissa nallekarhun kanssa, jonka sydän on laaja ja puhdasta kultaa, noinniinkuin kliseisesti aloittaakseni:
Lisää kunnon suomalaiskansallista asetelmaa on tiedossa: Mieheni on vahvatahoisen äidin ainoa lapsi, takamettiäkin on ja muori siis hämäävään hauraasta ulkonäöstään huolimatta lumivalkoisine hiuksinnen täyttä rautaa.
Pari vuotta siiten pääsin selville siitäkin, että anoppi ei ole isoisän perinnönjaon jälkeen puhunut sisarelleen sanaakaan. Päättäväinen suoritus sikäli, että paappa on kuollut jo pitkästi 25 vuotta sitten, ja koko suku ja sisarukset asuu samalla seudulla. Perinnönjaossa on kait ollut jotakin erinomaisen epätasa-arvoista, mutta ei minun nähdäkseni ainakaan näytä, että anoppi olis häviölle jäänyt:vanhassa talossa on 200 neliöö, +kuistit ja täyskorkea vintti, hyvässä maalissa ja ruutuikkunat kiiltää koko riviltä niin että köyhempiä (=kuten esim. minä) häikäisee.
Enivei, mieheni kanssa olemme vajaa 40-kymppinen lapseton (??arrg) pariskunta, asumme etelä-Suomessa, molemmat hyvissä töissä, mies matkustaan työnsä puolesta paljon.
Soitinpa sitten anopille eilen. Jaa, että mitä minä siinä mielistelen ja soittelen kuulumisia, sietää kysyä. Ja kyselin sitä itsekin itseltäni!? No, kun mies on maailmalla viikkoja, eikä aina parhaan puhelinyhteyden päässä, niin on ollut tapana että minäkin joskus soittelen ja kyselen terveydentilat ym. ja kerron, jos olen mieheltä vaikka saanut meiliä tms.
Nythän on nimittäin käynyt niin, että olemme lähdössä reiluksi 3 viikoksi Aasiaan, lentoliput on Bangkokiin ja sieltä sitten jatketaan mihin sitten keksitäänkin. Tämä on meille hyväksi havaittu matkustamistapa ja B-kokin kautta on koluttu sielläpäin jo neljä kertaa aikaisemminkin.
""Juu, ei"", sanoi anoppi, tämä ei käy, hän ei hyväksy ollenkaan. Siellä on lintuinfluenssaa, kuolleita lintuja vissiin tippuu taivaltaa kesken lentonsa ja tsunamit hyökyy rantaan.
Ei auta puhua mitään rationaalista, kuten tietoa asiasta. ""Kaikkea voi tapahtua"", sanoi Mamma. Näin on, en voinut kieltää mitenkään, mutta haluamme nyt lomalle lähteä, ei olla oltu missään pidemmällä moneen vuoteen. ""Juu, ei, ei tänä vuonna saa lähteä"". No, onhan siellä ollut lintuinfluenssaa jo kaksi vuotta, ei tässä voi lähteä mihinkään jos oikein ruvetaan kattomaan.
Sitten mamma veti esiin varsinaiset pelikortit: eka veto: kun hän on kuitenkin minun ainoa lapseni, minulla ei muita ole. (Tämä on erinomaisen vetävä kortti, sillä mieheni vanhemmat ovat eronneet hamalla 60-luvulla, jolloin ei juuri avioeroja sattunut. Isänsä perusti pääkaupunkiin uuden perheen, on toki poikansa kanssa poistikortin-vaihto-väleissä, mutta ei muuten.) Äiti ja poika ovat sikäli ainoat toisilleen.
Yritin silti vääntää keskustelua muille raiteille, vakuuttaa, että matkailemme järkevästi emmekä lähde kananteurastajaisiin, mutta eipä auttanut.
Seuraavaksi alettiin käyttää järeämpiä panoksia: ""Ei tiedä, onko minua sitten enää"" loihe anoppi lausumaan. Sain kuulla lääkäriajoista, kirurgista, jostain leikkauksesta joka on kuulemma todella suuri. Ja lopuksi alettiin näköjään kantajia valitsemaan. Että näikseen.
Onpa hienoa olla jossain lomamatkalla ja aina välillä laittaa kännykkä päälle, ja siinä sitten odotella että tulee kenttää ja kattoa, että minkälaista viestiä sinne on ehkä sitten ed. kerran tullut!
Jotenkin siinä keskustelun tiimellyksessä tuli nimittäin sellainen tunnelma, että tämä koko matka on MUN keksimäni, ja mun vaatimani ja että hänen poikansa ei edes lähtis koko hulluuteen ilman mun vaikutustani. Vahvasti kärysi myös ilmassa, että mene sinä vaan, mutta minun poikani ei kyllä lähde!?
Ja lipaston päällä meidän hääkuva on takuulla siirretty niin, että miehen kuva näkyy kokonaan ja mun puolikkaan eteen on siirretty joku maljakko...
Olin kuin klapilla päähän lyäty tuon puhelun jälkeen. Saapa nähdä kun kulta tulee kotiin,niin millaisen taistelusuunnitelman mamma on suunnitellut. Liput on envei ostettuna ja printattuna, lomapäivät kuitattuna. Muori vaan kyselee, että miksi että voi olla kotona niinkuin muutkin ihmiset, niin hekin on?? Tiedustelipa vielä, että onko meidän asunnosta sanottu sopimus irti?
Että tämmöstä. Saapa nähä, miten käy. Siirtyykö lähtö, lyhennetäänkö matkaa, vaihdetaanko päämäärää, vai mitä?
Lisää kunnon suomalaiskansallista asetelmaa on tiedossa: Mieheni on vahvatahoisen äidin ainoa lapsi, takamettiäkin on ja muori siis hämäävään hauraasta ulkonäöstään huolimatta lumivalkoisine hiuksinnen täyttä rautaa.
Pari vuotta siiten pääsin selville siitäkin, että anoppi ei ole isoisän perinnönjaon jälkeen puhunut sisarelleen sanaakaan. Päättäväinen suoritus sikäli, että paappa on kuollut jo pitkästi 25 vuotta sitten, ja koko suku ja sisarukset asuu samalla seudulla. Perinnönjaossa on kait ollut jotakin erinomaisen epätasa-arvoista, mutta ei minun nähdäkseni ainakaan näytä, että anoppi olis häviölle jäänyt:vanhassa talossa on 200 neliöö, +kuistit ja täyskorkea vintti, hyvässä maalissa ja ruutuikkunat kiiltää koko riviltä niin että köyhempiä (=kuten esim. minä) häikäisee.
Enivei, mieheni kanssa olemme vajaa 40-kymppinen lapseton (??arrg) pariskunta, asumme etelä-Suomessa, molemmat hyvissä töissä, mies matkustaan työnsä puolesta paljon.
Soitinpa sitten anopille eilen. Jaa, että mitä minä siinä mielistelen ja soittelen kuulumisia, sietää kysyä. Ja kyselin sitä itsekin itseltäni!? No, kun mies on maailmalla viikkoja, eikä aina parhaan puhelinyhteyden päässä, niin on ollut tapana että minäkin joskus soittelen ja kyselen terveydentilat ym. ja kerron, jos olen mieheltä vaikka saanut meiliä tms.
Nythän on nimittäin käynyt niin, että olemme lähdössä reiluksi 3 viikoksi Aasiaan, lentoliput on Bangkokiin ja sieltä sitten jatketaan mihin sitten keksitäänkin. Tämä on meille hyväksi havaittu matkustamistapa ja B-kokin kautta on koluttu sielläpäin jo neljä kertaa aikaisemminkin.
""Juu, ei"", sanoi anoppi, tämä ei käy, hän ei hyväksy ollenkaan. Siellä on lintuinfluenssaa, kuolleita lintuja vissiin tippuu taivaltaa kesken lentonsa ja tsunamit hyökyy rantaan.
Ei auta puhua mitään rationaalista, kuten tietoa asiasta. ""Kaikkea voi tapahtua"", sanoi Mamma. Näin on, en voinut kieltää mitenkään, mutta haluamme nyt lomalle lähteä, ei olla oltu missään pidemmällä moneen vuoteen. ""Juu, ei, ei tänä vuonna saa lähteä"". No, onhan siellä ollut lintuinfluenssaa jo kaksi vuotta, ei tässä voi lähteä mihinkään jos oikein ruvetaan kattomaan.
Sitten mamma veti esiin varsinaiset pelikortit: eka veto: kun hän on kuitenkin minun ainoa lapseni, minulla ei muita ole. (Tämä on erinomaisen vetävä kortti, sillä mieheni vanhemmat ovat eronneet hamalla 60-luvulla, jolloin ei juuri avioeroja sattunut. Isänsä perusti pääkaupunkiin uuden perheen, on toki poikansa kanssa poistikortin-vaihto-väleissä, mutta ei muuten.) Äiti ja poika ovat sikäli ainoat toisilleen.
Yritin silti vääntää keskustelua muille raiteille, vakuuttaa, että matkailemme järkevästi emmekä lähde kananteurastajaisiin, mutta eipä auttanut.
Seuraavaksi alettiin käyttää järeämpiä panoksia: ""Ei tiedä, onko minua sitten enää"" loihe anoppi lausumaan. Sain kuulla lääkäriajoista, kirurgista, jostain leikkauksesta joka on kuulemma todella suuri. Ja lopuksi alettiin näköjään kantajia valitsemaan. Että näikseen.
Onpa hienoa olla jossain lomamatkalla ja aina välillä laittaa kännykkä päälle, ja siinä sitten odotella että tulee kenttää ja kattoa, että minkälaista viestiä sinne on ehkä sitten ed. kerran tullut!
Jotenkin siinä keskustelun tiimellyksessä tuli nimittäin sellainen tunnelma, että tämä koko matka on MUN keksimäni, ja mun vaatimani ja että hänen poikansa ei edes lähtis koko hulluuteen ilman mun vaikutustani. Vahvasti kärysi myös ilmassa, että mene sinä vaan, mutta minun poikani ei kyllä lähde!?
Ja lipaston päällä meidän hääkuva on takuulla siirretty niin, että miehen kuva näkyy kokonaan ja mun puolikkaan eteen on siirretty joku maljakko...
Olin kuin klapilla päähän lyäty tuon puhelun jälkeen. Saapa nähdä kun kulta tulee kotiin,niin millaisen taistelusuunnitelman mamma on suunnitellut. Liput on envei ostettuna ja printattuna, lomapäivät kuitattuna. Muori vaan kyselee, että miksi että voi olla kotona niinkuin muutkin ihmiset, niin hekin on?? Tiedustelipa vielä, että onko meidän asunnosta sanottu sopimus irti?
Että tämmöstä. Saapa nähä, miten käy. Siirtyykö lähtö, lyhennetäänkö matkaa, vaihdetaanko päämäärää, vai mitä?