Aloitinpas masennuslääkkeen..!!!!!

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Apua
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
A

Apua

Vieras
Olen ollut jo tosi pitkään ajoittain masentunut.Olen raskaana..Keskiraskaus menossa.
Elämä on ollut aika vuoristorataa...Välillä on positiivisempia päiviä, ja ajattelen että eiköhän tää tästä, ja sit taas seuraavana päivänä saattaa olla ihan kamalaa!! Itken ja on vain niin paha olla.Pinnaa kiristää..välillä tuntuu että suorastaan vihaan vanhempia lapsiani.
eli..nyt sitten aloitettiin masennuslääke.Tuo cipralex... Mikä nyttää jo aikaisemminkin olleen otsikoissa tällä palstalla.
Mutta, mutta...Nyt olen kolmena päivänä ottanut lääkkeen... Ekana päivänä puolitin jopa tuon 5mg:n pillerin ja nyt olen ottanut tuon 5mg.
Mun olo on mennyt ihan kamalaksi. Tuntuu että masennus on vain syventynyt...Tulee ajatuksia että mä en taida selvitä tästä. Myös itsetuhoisia ajatuksia saattaa pilkahtaa mielessä, ja niitä ei ole aikaisemmin ollut. Mulla on niin paha olla että etten löydä sanoja kuvaamaan. Välillä meinaa tulla kamala ahdistus kohtauskin.
Mutta eniten pelottaa tämä mielialan huonontuminen...Pelkään että jos mulla vaikka tulee tunne etten kestä enää ja elämässsä ei ole mitään järkeä, ja teenkin jotain itselleni.
Pelkään että jään tällaiseksi... Istun vain ja tuijotan, ja toivon että pysyn kasassa.Mihinkään puuhaan en voi tarttua, ja jos lapset tulee kysymään multa jotain, niin tuskin pystyn pahalta ololta kuuntelemaan, saatikka vastaamaan. Siis tää on hirveää!!!!!
Siis voiko olo huonontua henkisesti kun aloittaa lääkityksen??
Muitakin oireita on:päänsärkyä, etovaa oloa, väsymystä...Mutta ne on pientä tuon henkisen pahan olon rinnalla. :'( :'( :'( :'( :'(

Selviänköhän...?!

Kuinka pian teillä muilla on lääkkeet alkaneet puremaan, entä onko kokemusta että olo voi huonontua alkuun?!
 
:hug: kurjaa, että voit huonosti, mutta elämässäsi on ihaniakin asioita tulossa , vauva, äitiys. itse sairastuin masennukseen 2004 talvella (sain diaknoosin virallisesti) tätä kyseistä aikaa ennen olen voinut huonosti jo useamman vuoden. masennus on hiipivä sairaus, se ei alkaa yhdessä yössä', vaan se pahenee pienin askelin ja esim. mä ite löysin aina syyn miks on paha olla ( huonosti nukuttu yö, riidat ym) se miksi sulla nyt vieläkin huonompi johtuu kun olet alottanut sen lääkityksen. mulla alko kanshuono olo lääkkeen alottamisen jälkeen ja kesti n. 2 viikkoa, mut ite lääke rupesi tehoamaan n,1. kk:n käytön jälkeen. toivon että jaksat ajatella, et parin viikon jälkeen olo alkaa helpottamaan. itellä aina lääkkeen nostonkin jälkeen tuli etova olo, joka se kin lähti n. viikosa pois. toivotan sinulle aurinkoisempaa kevättä ja onnea vauvan odotukseen :saint:
 
:hug: Itse en ole masennuslääkkeitä koskaan käyttänyt,mutta jonkin verran olen niistä tietoa yrittänyt saada sukulaiseni sairastuttua masennukseen.Muistaakseni aika useissa lääkkeistä luki,että ekan kahden viikon aikana voivat lisätä ahdistuneisuutta,mutta helpottaa kuiten ajan kuluessa.

Koita jaksaa ja voimia sulle.Kyllä elämä vielä voittaa. :hug:
 
Mä aloitin Cipralexin noin kuukausi sitten ahdistuneisuuteen/masentuneisuuteen ja mulle kävi aivan samoin kuin sulle eli oireet paheni tosi paljon ja tuli myös itsetuhoajatuksia, joita ei ollut aiemmin. Tai sellaisia tosi masentavia ajatuksia, niitä vaan putkahteli päähän lähinnä pelkojen muodossa, ei oikeasti sellaisia ajatuksia että olisin suunnitellut tekeväni jotain itselleni. Muutama päivä oli todella pelottavan kamalan tuntuista. Mutta noin viikossa-parissa oireet alkoi helpottua. Ja nyt kun aikaa on mennyt noin kuukausi, olen voinut jopa niin hyvin etä olen vahingossa unohtanut ottaa jonkin lääkkeen, olen energinen jne. Eli kun nyt vaan jaksat jonkin viikon, niin elämä kyllä alkaa voittaa. Tiedän, että tuntuu nyt AIVAN KAMALALLE, mutta muista että se on lääkkeen "alkuoiretta" eli kun alkaa vaikuttaa sinne serotoniinjärjestelmään, niin siksi jostain syystä alussa pahentaa oireita paljon. Ja jos olo tuntuu tosi pahalle, juttele lääkärin kanssa onko sun mahdollista ottaa silloin tällöin esim. joku rauhoittava lääke (en tiedä onko raskauden aikaan mahd). Mutta yritä jaksaa muutama päivä vielä, niin vähitellen huomaat että tämä päivä ei ollutkaan niin paha kuin eilinen. Halauksia ja jos haluat niin kirjoittele vaikka tänne palstalle olojasi, saat varmasti tukea täältäkin.

 
Söin Cipralexia vuoden verran (10-15mg) ennen ku tulin raskaaksi. Voi mennä pari kolme viikkoa ennen kuin lääkkeillä saa tuloksia. Pahoinvointi on usein sivuoireena kun lääkkeen aloittaa. Helpottaa varmasti ajan myötä.

Lääkärini mielestä oli lääkitys ehdottomasti lopettettava kun tulin raskaaksi.. Niinpä sitten lopetin lääkkeen käytön kahden viikon aikana.. 10mg puolittui ensin 5mg, jonka jälkeen jätin kokonaan pois. Kamala olo! Rv tällä hetkellä vajaa 9. Eli n.kk ollut ilman cipralexia. Parin päivän päästä menen neuvolaan ja todennäköisesti ilmoitan haluavani toisen lääkärin mielipiteen. Pelottaa että lapsesta ei tule "terve" tän mun ahdistuksen ja pahan olon takia.

Tämä olotilani tällä hetkellä aihetuttaa unettomuutta, ahdistuneisuutta, ärtyneisyyttä... Pinna katkeaa HETI.

mutta mutta...

Ei elämä silti pelkkää synkistelyä ole! Vuosien pahan olon kokeneena, tiedän että asioilla on taipumus järjestyä. Voimia kaikille ja aurinkoista kesän odotusta!
 
Kiitos teille vastauksistanne :hug:

Olo on edelleen kurja, mutta pienen pieniä hetkiä on jo ollut, kun olo tuntuu aavistuksen paremmalta. Tavallaan sitä ei edes itse huomaa...yhtäkkiä vaan miettii että nythän mua ei ole esim. tuntiin niin kovasti ahdistanut. Aamut on kaikista vaikeimpia... tuntuu etten saa itseäni toimintaan millään. Tämäkin on muuten SELKEÄSTI pahentunut lääkkeiden myötä...siis nämä aamu kankeudet. Tosi vahvasti on vain sellainen olo, ettei mikään huvita, kiinnosta eikä jaksa. Sitä on jollain lailla lamaantunut. Ihan pakottamalla pitää tarttua koti askareisiin... Se on kuin tervan juontia :o :o
Mielellään makaisi vain silmät kiinni viltin alla sohvalla....

Kamalasti muuten väsyttää tämä cipralex....

 


Hei, ja hyvä että tiedostat tilanteesi, ja olet lähtenyt hakemaan apua.Olen ensikertaa tulossa äidiksi, ja olen raskausviikoilla 32.Masennusta olen sairastanut ennenkin vuonna 2004, ja söin mielialalääkettä...nyt raskaana ollessa alkanut masentamaan, päähän tullut pakkoajatuksia, saan paniikkikohtauksia, olen itkenyt jokapäivä yli kahdenkuukauden ajan...aivan kamalaa.itsetuhoisia ajatuksiakin jossainvaiheessa pyöri päässä, mutta ei oikeastaan enää.Olen hakenut neuvolasta apua, ja olen psykologilla käynyt kaksikertaa vasta puhumassa, mikä on auttanut erittäin paljon.

Aloitin masennuslääkkeen kaksiviikkoa sitten, lääke on tarkoitettu myös paniikkihäiriöön.minulla on ollut myös pelkoa siitä että pimahdan ja joudun sairaalaan, tai että teen syntyvälle vauvalleni jotain.. (pakkoajatuksia)

Toisaalta olen tyytyväinen että masennukseni alkoi nyt eikä synnytyksen jälkeen, koska nyt minulla on aikaa parantua, ja levätä koska vauveli on vielä vatsassa..rankempaa tämä kaikki olisi jos vauvaa pitäisi nyt tossa sivussa hoitaa.lääkkeen vaikutus ei ole vielä kovin huomattavasti vaikuttanut, mutta ohjeissa lukikin että vaikutus alkaa noin 2-4vkon päästä, ja paniikkikohtauksiin vaikutusaika on vielä pidempi...olen nyt rauhallisempi, vaikka itken välillä edelleen ja rintaa puristaa.
Kertomasi mukaan, kun sanoit että sinulla tuntuu raskas möykky rinnassa, ja ahdistaa/pelottaa niin oireet viittaavat paniikkikohtaukseen.. siinä tulee juuri sellainen tuskainen, henkeä ahdistava olo, ja pelottaa kaikki ja toisaalta ei mikään.Siihen täytyy hakea apua, ja siitä paranee.älä huolehdi, sinä selviät!!

Itseäkin peloittaa jollen paranekaan, ja jos joudun psykoosiin tai laitokseen loppuiäkseni, mutta nyt tajuan ettei niin käy.olisin sairastunut psykoosiin todennäköisesti jo aiemmin, ja siihnekin sairastuu vain noin 1 1000-2000 ihmisestä.olen keskustellut psykologini kanssa asiasta, ja sanoi että psykoosiin ei sairastu kuka tahansa, vaan sairaudelle on pohjaa jo entuudestaan, tai kulkee suvussa 8skitsofrenia) Huh, kyllä se tieto helpotti.

Itse yritän ottaa rennosti, aj olen jo saanut apua, joten nyt vaan odotellaan parantumista.VOIMIA SINULLE JA PERHEELLESI, JA MUKAVAN LÄMMINTÄ KEVÄTTÄ JA KESÄÄ! :flower: ;)
 


hyvä että ihmiset osaavat hakea pahaanoloonsa apua, ja apua saa aina! itse saan vauvan kesällä ja syön sepram masennuslääkettä 20mg annostuksella, ja on sanottu ettei vauvaan vaikuta millään tavalla.Ihmiset arvostelevat liian ankarasti jos joutuu raskaana ollessaan tai imettäessään syömään jotakin lääkettä. Kumpi loppujen lopuksi on vauvalle haitallisempaa, se että äiti kärsii masennuksesta ja paniikkihäiriöistä, ja pakkoajatuksista jatkuvastui, tai se että äiti saa keskusteluapua ja lääkeapua?! vauva kärsii enemmän jollei äiti saa apua mistään...

ottakaahan rennosti, yritän itsekin ottaa päivän kerrallaan! B)
 
Itselläni on ollut 3 masennusjaksoa elämäni aikana. Käytössäni on ollut n 10 v Seroxat-lääkitys. Söin lääkettä myös raskauden aikana, mutta en ihan ensimmäisinä kuukasina, jolloin yritin selvitä ilman. Kuukausi ennen synnytystä jätin taas lääkkeen, jotta vauva ei saisi vieroitusoireita. Synnytyksen jälkeen aloitin taas lääkityksen, ja imetin lääkärin luvalla. Lapseni vaikuttaa ihan terveeltä ja normaalilta, mitä hänen äitinsä ei tosiaankaan ilman lääkitystä ole ollut. Synnytyksen jälkeiseen masennukseen söin lisäksi myös Surmontilia, koska olin niin tolkuttoman ahdistunut ja uneton.
Olen saanut valtavan asiantuntevaa apua masennukseni hoitoon. Oma kokemukseni on, että tk-lääkäri ei pysty antamaan tarpeeksi tehokkasta hoitoa, vaan tarvitaan psykiatri. Erityisesti silloin kun on kyseessä raskauden /imetyksen aikainen masennus. Jos julkiseen teveydenhuoltoon ei pääse, on ehdottomasti tarpeen ja hyväksi mennä yksityiselle puolelle, jotta varmasti saa apua.
Oikein onnellista kesää kaikille, erityisesti lapsellisille ja perhettä perustaville masennuksesta kärsiville äideille!! Terv. Yhden tyttären onnellinen äiti
 
Minä olen varmaan tän ketjun tuomitsija. Mutta sanottakoon ensin kuitenkin, että myös minä olen eräässä elämäni vaiheessä käyttänyt masennuslääkkeitä ja saanut niistä apua.

Se mistä olen huolissani on se, että lapsia tehdään silloin kun tilanne on noinkin epävakaa kuin monilla näissä kirjoituksissa näyttää olevan. Minä en olisi missään nimessä suunnitellut lasta aikana, jolloin elin henkisesti raskasta aikaa. En vielä siitenkään kun tunsin juuri päässeeni jaloilleni. Minä odotin aikaan, jolloin olin ollut jo pitkän jakson ilman lääkitystä ja elämäni oli jälleen sitä, mitä sen kuului olla ja mitä se oli aiemmin ollut. Minulla masennuksen laukaisi suunnaton ressi. Painoin niin älyttömästi duunia kolmen eri mittavan projektin kimpussa että elimistöni alkoi lopulta reagoida tähän yötä-päivää paineeseen. Joka tapauksessa, minusta olisi todellakin järkevintä tarkkailla omaa terveydentilaa ja hyvillä mielin todeta sen olevan kunnossa ennen kuin lapsi pannaan "tilaukseen". Tiedän toki, ettei ole mitään takeita etteikö masennus voisi puhjeta uudestaan, mutta minusta masennusta sairastaneen tulisi kuitenkin tietää mitä on olla terve ja kyetä hallitsemaan elämänsä ennen kuin tekee niinkin suuren päätöksen kuin alkaa vanhemmaksi. Vanhemmuus on mullistava, mutta vaativa juttu. Ja se voi olla monin verroin vaativampaa jos kohdalle sattuu erityistarpeinen lapsi tai elämä ajautuu muulla tavoin kriisiin. Eikö ole hieman edesvastuutonta vain lähteä kokeilemaan onneaan ja toivoa matkalla "kyllä minä parananen" ja "kyllä minä jaksan", totuus kun on, että masennukseen taipuvaisilla ihmisillä on suurempi riski joutua huonoon kuntoon uudelleen.

Lääkkeistä sen verran. Näistä uusista lääkkeistä ei ole riittävää tutkimustietoa, etteikö niissä aina piile riski, että niillä voisi olla vaikutusta sikiöön. Valitettavasti näin se vaan on. Ja on aina tuleva olemaan läääkkeiden kuin lääkkeiden kanssa. Vasta riittävän pitkäaikainen käyttö luo luotettavan pohjan lääkkeiden vaikutusten tutkimiselle. On toki parempi vaihtoehto varmaan hoitaa itsensä kuntoon kuin syvästi masentuneena kohdata vanhemmuus. Mutta kaikista paras vaihtoehto on hoitaa itsensä kuntoon ennen sitä ja kohdata lääkkeetön, normaali elämä ja teitää, että pystyy elämään elämäänsä ilman lääkkeitä. Vasta sitten elämä on kunnossa kun voi elää ilman lääkkeitä!Lapsella ei todellakaan ole hyvä ja turvallinen olla masentuneen äidin huostassa. Ei sillä, etteikö meistä jokainen toivo lapselleen parasta eikä varmasti haluaisi satuttaa lastaan, mutta masentuneen ihmisen mieli on synkkä ja arvaamaton. Ja vaikkei lasta fyysisesti satuttaisikaan niin masentuneisuus vaikuttaa äidin kykyyn hoitaa lastaan. Olen onnellinen, että minä olen kunnossa ja jaksan olla huolehtiva, hyväntuulinen, osallistuva, aktiivinen ja rakastava äiti. Tätä toivon teille kaikille.


 
"Minä olen varmaan tän ketjun tuomitsija."

Niin - SINÄ olet tuomitsija!

"Se mistä olen huolissani on se, että lapsia tehdään silloin kun tilanne on noinkin epävakaa kuin monilla näissä kirjoituksissa näyttää olevan. Minä en olisi missään nimessä suunnitellut lasta aikana, jolloin elin henkisesti raskasta aikaa. En vielä siitenkään kun tunsin juuri päässeeni jaloilleni. Minä odotin aikaan, jolloin olin ollut jo pitkän jakson ilman lääkitystä ja elämäni oli jälleen sitä, mitä sen kuului olla ja mitä se oli aiemmin ollut. Minulla masennuksen laukaisi suunnaton ressi. Joka tapauksessa, minusta olisi todellakin järkevintä tarkkailla omaa terveydentilaa ja hyvillä mielin todeta sen olevan kunnossa ennen kuin lapsi pannaan "tilaukseen"."

Tilanne ei välttämättä ole ollut epävakaa silloin kun lapsia on suunniteltu! Masennus on hiipivä sairaus, on vain hyvä että se tunnistetaan viimeistään raskausaikana, jotta hoito voidaan aloittaa ennenkuin mullistava vanhemmuuskin tulee siihen kylkiäiseksi ja lisää stressiä.

Monet äidit sairastuvat myös synnytyksenjälkeiseen masennukseen, eri syistä JA SILTI he ovat täysin kykeneväisiä hoitamaan omat lapsensa joko lääkityksen tai terapian tukiessa parantumista.

Ei äitiyteen tarvita terveystodistusta vaan maalaisjärkeä. Tuskin itsekään tunnistat vastaan tulevista äideistä kuka syö mitäkin lääkettä ja mihin vaivaan ja vertaat heitä kuka hoitaa lastaan parhaiten, kuka on aktiivisin ja kuka tervein äiti.


 
Hei sinä Omatunto tai paremminkin tuomitsija!!

miksi ihmisen pitäisi jättää elämänsä elämättä masennuksen myötä??? en todellakaan ymmärrä tätä!!! minusta jokainen saa elää elämänsä tavallaan ja tehdä omat ratkaisunsa. sinulla on omat ja niin on minullakin!! monella masentuneella toinen lapsi on saattanut toimia ns. terapiana ja toipuminen on lähtenytkin tästä. miksi pitäisi jättää asioita ja sitten myöhemmin miettiä, että jos ja jos ja jos...varsinkin jos ja kun on rohkeutta hankkia toinen lapsi. minä masennuin vaikeasti esikoisen syntymän jälkeen, mutta voin kertoa, että lapsessani se ei näy missään. hän on hyvin iloinen ja ns. normaali lapsi. hän saa myös rakkautta osakseen enemmän kuin tarpeeksi.

myös laittoi hymyilyttämään tuo lauseesi elämän hallinnasta. kukaan ei valitettavasti pysty hallitsemaan täydellisesti elämäänsä. sinä et todellakaan voi tietää mitä huominen tuo tullessaan. jos et sitä tähän päivään mennessä ole huomannut (vai halusitko masennuksen itsellesi kun siihen sairastuit) niin varmasti joskus tulet huomaamaan!!
 
Mulla kauhistuttaa lukea täältä palstoilta juttuja, että "en tunne mitään, olo on ihan tyhjä, minua ahdistaa, minulla on itsetuhoisia ajatuksia, välillä vihaan lapsiani, syön lääkkeitä mutteivat ne tunnu auttavan vaan minulla on pahoinvointia ja pelkotiloja, makaan passiivisena eikä mua kiinnosta mikään, surffaan netissä apua hakien enkä kykene tekemään enää mitään muuta..."

Minä olen todella pahoillani tästä kaikesta ja tiedän, että se voin olla minä tai kuka tahansa läheiseni, mutta se ei silti helpota siinä asiassa, että jotkut lapset elävät keskellä tällaista! Myös ennaltaehkäistä tällainen tilanteiden synty siinä määrin kuin se on mahdollista! On toki ihmisiä, joilla lääkityksen avulla elämä menee hyvin ja jotka pystyvät huolehtimaan niin itsestään kuin lapsistaan. Joillakin näin siihen asti, että lääkkeiden määrää täytyy taas korottaa ja mennään välillä aallon pohjalle. Musta olisi tärkeää kyetä kohtaamaan maailma ilman lääkkeitä. Mulle itelleni ainakin oli. Mun piti kohdata maailma ja sen haasteet sellaisena ja kyetä selviämään niistä ilman lääkkeitä. Se oli mun tavoite ja siinä lopulta onnistuin. On monia, jiolla on sama päämäärä ja jotka ovat sen saavuttaneetkin. Mutta on myös heitä, joille todellisuuden kohtaamien ilman lääkkeitä ei onnistu ja he syövät lääkkeitä vuosikausia, vuosikymmeniä. Jos ei kykene kohtaamaan arkea ilman lääkkeitä, miten on valmis kantamaan niin suuren vastuun kuin lapsen?? Tätä minä kysyin itseltäni ja tämän takia me siirsimme lapsisuunnitelmaimme vuosilla. Minä halusin panna lapsen edut omieni edelle. Minun haaveeni saada lapsi oli vähemmän tärkeää kuin ajatus mahdollisimman hyvän kodin tarjoamisesta lapselle. Ja kyllä, synnytyksenjälkeinen masennus jne. ovat edelleen mahdollisia, myös se, että sairastun masennukseen joskus uudestaan, mutta ainakin olen pyrkinyt tekemään sen, mitä minun käsissäni on tehtävissä asioiden parantamiseksi. Kun työt ja arki taas luisti ja kykenin käsittelemään niin haastavia työjuttuja kuin muita kriisejä, kuten läheisen kuoleman, aloin pikku hiljaa kokea, että minä kykenen jälleen hoitamaan asiat sataprosenttisesti ja elämään täysipainoista elämää kaikkine iloine ja suruine sekä paineine. En enää elänyt lääkkeiden avulla. Kykenin elämään aivan itse.

Ja kirjoitukseni kohdistui ensisijaisesti juuri heihin, jotka eivät vielä ole puoleksikaan kunnossa kun jo lasta suunnitellaan. Ja lapsi ei minusta missään nimessä saisi olla mikään terapiajuttu!!! Mun läheinen ystävä oli koko lapsuutensa äidilleen juuri terapiaväline. Nyt hän on katkera kaikesta siitä, mitä hän sai lapsena kohdata ja mitä huolia hän sai jo varsin varhain kantaa. Ja kyse ei ollut muusta kuin verbaalisesta kanssakäymisestä äidin kanssa mutta jo se oli riittävä aikaansaamaan pysyvät arvet. Hänen äitinsä ei vain pitänyt häntä kaiken huomion kohteena matkalla terveempään vaan myös päätyi purkamaan hälle vuosien ajan murheitaan. Se oli liian paljon lapsen käsiteltäväksi.

Ja elämänhallinnasta. Elämänhallinnalla voidaan tarkoittaa hyvinkin pieniä juttuja. Että voi käydä kaupassa ja viedä lapset ulkoilemaan, kykenee pyörittämään kodin arkea ja esimerkiksi käymään töissä ja yhdistämään työn ja perhe-elämän. Ja sosiaalinen kanssakäyminen ympäristön kanssa on myös tärkeää. Hyvin tavallisia elämän asioita. On paljon äitejä, joille masenuksesta johtuen nämä ovat ylitsepääsemättömän vaikeita asioita. Elämänhallinnalla en tarkoita sitä, että kyksenisi hallitsemaan muita ja maailman menoa. Elämänhallinnalla tarkoitan oman itsensä hallitsemista. Pitäisi kyetä pitämään itsensä kasassa vaikeissakin tilanteissa.

Kirjoituksellani peräänkuulutin ihmisten vastuuntuntoisuutta silloin, kun epävakaassa voinnissa tehdään päätös vanhemmiksi tulosta.


 
sinä nimimerkki omatunto=tuomitsija varmaan haukkuisit minut HULLUKSI,kun aloin mieheni kanssa rakentaan taloa perheelle kun olin syvästi masentunu!?kyllä sitä itekki emmin kovasti mutta lopulta se oli kuitenkin sen synkän ajan "VALON PILKKU"! =) raknkkahan se on raksa-aika aina mutta minulle se antoi henkistä hyvinvointia!sai näkeä konkreettisesti että pääsee asumaan omaan rauhaan kun rivitalossa asuminen monen lapsen kanssa alkoi AHDISTAAN...rahatilannekkaan meillä ei sillon ollut kauheen häävi mutta kun saimme lainan niin luotimme että saamme myös semmosen työn miehelle että voimme myös lainan maksaa takaisin.nyt on vuosi maksettu ja hyvin on menny...onhan niitä vuosi monta monta edessä mutta luotamme että kaikki asiat järjestyy.JOS EI HYVIN NIIN ERINOMAISESTI =) :flower:
OIKEIN PALJON VOIMIA KAIKILLE MASENTUNEILLE ÄIDEILLE!vaikka se parantuminen tuntuu ettei se edisty yhtään niin kyllä se aurinko alkaa pilkottaan sieltä päivä päivältä kun pääsee sen alun pahimman ajan ohi!!!!!!!
 

Vielä...

" miksi ihmisen pitäisi jättää elämänsä elämättä masennuksen myötä??? en todellakaan ymmärrä tätä!!! minusta jokainen saa elää elämänsä tavallaan ja tehdä omat ratkaisunsa"

Minusta ei voi ajatella näin itsekkäästi silloin kun on kyse toisen elämästä, pienen lapsen elämästä. Me päätämme tällöin myös toisen kuin vain itsemme elämästä.


 
miksi luet näitä palstoja, jos ne sinua niin kauhistuttavat?
ehkä siitä saa jotain sitä paremmuuden tunnetta? en tiedä.
yleensä se lapsen saantikaan ei mene juuri sen suunnitelman mukaan. eikö sen juuri pidä mennä niin, että ensin vietetään nuoruus, hankitaan hyvä koulutus ja hankitaan vakituinen työpaikka. niin ja siihen kuvioonhan pitää kuulua avioliitto ja sitten vasta voisi hankkia niitä lapsia. kun kaikki on valmiina (sinun mukaasi myös pää) niin olisi tilaus sille lapselle. valitettavasti se ei aina tulekaan nappia painamalla. sitä ei voi tilata postimyynnistä suoraan kotiovelle. ei elämää voi hallita ja suunnitella näin!

en minäkään todellakaan tarkoittanut elämän hallinnalla toisten hallinnointia. sehän nyt aivan mahdotonta olisi. tiedätkö se on juuri inhimillistä että itseään ei aina pysty "pitämään kasassa" ja että ihminen sairastuu. olet varmaankin niitä ihmisiä, joille masennus ei ole sairaus. mitä jos sairastaisi vaikka diabetesta. olisiko silloinkin lasten hankinta kiellettyä mielestäsi? siinähän joutuu myös käyttämään lääkkeitä.

kirjoituksestasi ilmenee, että et usko että lääkkeillä voi parantua. tämä on kuitenkin faktaa!

jotenkin tässä vaan tuntuu, että toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä!
 
\
Alkuperäinen kirjoittaja 19.07.2006 klo 17:21 Omatunto kirjoitti:
Minusta ei voi ajatella näin itsekkäästi silloin kun on kyse toisen elämästä, pienen lapsen elämästä. Me päätämme tällöin myös toisen kuin vain itsemme elämästä.

tästä ansaitset varmasti mitallin!
 

Uskon kyllä lääkkeisiin. Kuten heti alussa sanoin, olen ollut masentunut ja saanut lääkkeistä apua. Minä en kuitenkaan näe lääkkeitä pitkäaikaisena ratkaisuna. Tai siis uskon kyllä, että elämänsä voi pitää kasassa lääkkeillä vuosi kymmeniä, vaikka tappiin asti, mutta omalla kohdallani koin niiden olevan väline/keino terveeseen elämään. Itse koin, että mun oli rämmittävä ylös siitä suosta ja päästävä aina ylös asti, ei että jäisin ylläpitämään elämääni lääkkeiden voimalla. Korostan, että tämä oli minun, masentuneen ihmisen henkilökohtainen näkemys asiaan. Sori jos se nyt ei ole samanlainen kuin monilla muilla. Minä koin, että lääkkeillä pakenin ongelmiani, niiden kanssa oli niin paljon helpompaa jaksaa. Musta itsestä tuntui pahalta ajatella, etten kykenisi seisomaan omilla jaloillani ilman lääkkeitä. Mulle oli todella tärkeää päästä yli pahasta vaiheesta ja yli lääkkeiden käytön. Halusin olla jälleen vahva ja rationaalinen omana itsenäni. Mutta jälleen korostan, että nämä olivat minun henkilökohtaisia tuntemuksiani. Kukin kokee tilanteensa erilaisena.

Ja juu, ei maailma aina suunnitelmallisesti pyöri. Mutta jos ei elä jollain Brooke Logan -asenteella niin paljon voi asioihinsa vaikuttaa......... Paljon on meidän omista valinnoista kii. Erittäin paljon.


 

Yhteistyössä