On yksi asia, että lapsi TIETÄÄ seksistä tai osaa tuhmia vitsejä jne.
Täysin toinen asia on, että lasta käytetään välineenä aikuisille suunnatussa dialogissa, jossa haastettelijoiden ja haastateltavan välille tarkoituksella haetaan seksuaalista jännitettä. Ko. huumorin kokeminen hauskaksi on ikäänkuin pedofilian "lievä" muoto. Entä jos ne pojat käyttäisivät rivoa vartalonkieltä? Tai haastateltava menee liikaa leikkiin mukaan? Missä kulkee raja?
Tajuan kyllä mikä on jutun juoni, että suuri yleisö kokee hauskana tilanteen, jossa aikuinen joutuu yllättäen tilanteeseen, jossa pitäisi selittää lapselle jotakin aikuisten seksimaailmajuttuja. Kertoako miten asia on? Kaunistellako? Valehdellako? Teeskennelläkö ettei ymmärrä? Onhan se "hauskaa", kun joku toinen kärvistelee semmoisessa tilanteessa, josta tietää ettei itse kunnialla selviäisi. Siihenhän kaikki pissakakkanolausalapäähuumori perustuu.
Kuitenkin tämän tilanteen käyttäminen hyväksi toistuvasti "vitsinä" ja siten, että aikuiset käskevät lapsen sanoa ko. asioita toisella aikuiselle on ikävän välineellistävää ja todellakin hyväksikäyttää häikäilemättä lapsen viattomuutta. Kun on lisäksi kyseessä ns. koko perheen ohjelmana markkinoitava ohjelma, jonka ajankohta on yleisesti hyväksyttyä "lasten katseluaikaa", on myös mietitävä millaisen roolimallin tämä "huumori" antaa lapsillemme. Itse en toivoisi oman poikani 10- vuotiaana, 13-vuotiaana enkä minkään ikäisenä jos niikseen tulee, juttelevan aikuisille tuommoisia juttuja ja pitävän niitä hauskoina.
Tämä asia ei nyt ehkä yksittäisenä ole maailman vakavin, mutta tässä on kyseessä yleisemmästä kulttuurin muutoksesta, jossa on alettu pitää "normaalina" ja sitä kautta jotenkin hyväksyttävänä, että yläasteikäiset (jopa nuoremmat) pojat näyttelevät nuorelle naisopettajalle rivoja merkkejä tunnilla ja kertovat "radiovitsejä". On eri asia, että lapset keskenään juttelevat ja leikin kautta käsittelevät näitä asioita, se on sallittua ja jossain määrin toivottavaakin. Lisäksi on toivottavaa, että aikuiset RAKENTAVASTI keskustelevat lasten(sa) kanssa näistä asioista, pohtivat, opettavat kriittistä suhtautumista jne. Se, mikä ei ole toivottavaa on, että opetetaan lapsia käyttämään kaksimielisyyksiä ja nolaamista ns. lyömäaseena. Että se, joka saa vastapuolen kovimmin kiusaantumaan on "kovin jätkä".
Tavallaan kyse on myös valta-asetelmasta. Näillä pikkupojilla on eräänlainen "nolausvalta" haastateltaviinsa. He kysyvät kysymyksiä, joihin ainoa mahdollinen "normaali" reaktio on nolaantuminen ja kiusaantuminen. (vitsit, kun onkin hauskaa...). Kun tähän yhdistetään (tarpeettomasti) rivoudet ja kaksimielisyydet, saadaan aikaiseksi miniatyyri seksuaaliahdistelija, mieskansanedustaja, joka lähettelee pippelikortteja ja puristelee alaisiaan takamuksesta. Esimies, joka pitää naisalaistaan, joka ei halua kuunnella päivästä toiseen nolaavaa alapääläppää "niuhottajana" ja kiusaa yhä enemmän jne.
Tällaiset ilmiöt eivät synny siellä "pullossa" erillään yhteiskunnasta ja sen arvoista. Huuman kaltaisilla jutuilla annetaan nuorisolle viestiä siitä, mikä on tavoiteltavaa, mikä on hauskaa. Miten VOI tai SAA käyttäytyä ja kenelle ja miten ihmiset siihen suhtautuvat. Jos vuoden leikkikaverijutut naurattavat aikuisia (omia vanhempia vieläpä) kotona, niin onko ihme, jos poika koulussa omaksuu seksuaalisen ahdistelijan roolin (luultavasti tietämättä täysin edes mistä on kyse). Tai tyttö hiljaa "hyväksyen" nielee osaksensa tulevat "radiovitsit" sun muun seksuaalisen ahdistelun.
Kaikki lapset eivät huutele kadulla ohikulkijoille rivouksia ja se, että jotkut niin tekevät ei kyllä saa minua ajattelemaan "kas, onpas kulttuuri muuttunut" vaan pikemminkin herättää sisäisen kukkahattutätini, kiukkuni, haluni tarttua vanhempia korvista ja ravistella. Ja myös haluni vaikuttaa populaarikulttuuriin siten, että siellä ei viljetäisi kyseenalaisia ja huonoa käytöstä ihannoivia roolimalleja keskenkasvuisille lapsille.