Olen elänyt alkoholistin rinnalla reilut kaksi vuotta,vai pitäisikö sanoa elin alkoholistin rinnalla reilut kaksi vuotta ja olin todella onneton tuon aikaa. Näin se meidän tarina meni.
Tapasin miehen chatissä,jossa hän haki rinnalleen normaaleja perhearvoja arvostavaa äitiä ja ajattelinkin vastata hänelle. Viestejä vaihdettiin ja pian jo soiteltiin. Kerkesin jollain tasolla jo ihastumaan häneen näkemättä. Ja kun vihdoin tapasimme pakkasessa tammikuisena pvänä olin sulaa vahaa... Edessäni seisoi se ulkoisesti unelmieni mies kaikessa komeudessaan lastenvaunujen takana. Tapailimme satunnaisesti ja lopulta päätimme ruveta seurustelemaan ja sormuksetkin vaihdoimme aika pian,näin jälkikäteen mietittynä. Minusta oli siis kovaa vauhtia tulossa suurperheen äiti, omia lapsia oli kaksi ja mies oli kahden saman ikäisen lapsen yhi.
Käytännön syitä emme koskaan puhuneet yhteen muuttamisesta,koska lapsia oli silloin 4 alle 3vuotiasta ja jotenkin tuntui hirmuiselta ajatukselta muuttaaa saman katon alle. Asuimme siis kumpikin omissa kodeissaimme ja kyläilimme useita öitä vuoroin kummassakin osoitteessa. Kaikki sujui suhteellisen hyvin kesään asti jolloin tajusin mieheni alkoholiongelman häritsevän pahasti heidän vai pitäisikö sanoa meidän arkea. Saattoi mennä useita pviä,että en kuullut heistä tai saanut vastausta viesteihini jne. Jossain vaiheessa hän ei sitä enää pystynyt salailemaan. Hän siis joi siellä useita pviä pienten lasten ollessa kotona. Sammui milloin minnekin pienten lasten katsoessa vieressä. Puutuin tilanteeseen ottamalla hänen sukulaisiinsa yhteyttä ja kauhukseni kuulin kaiken jatkuneen jo kymmenisen vuotta. Ongelma oli siis alkanut jo kauan ennen lapsia. Tunsin suurta vihaa,sääliä lapsia ja miestä kohtaan ja olin todellakin surullinen ja tunsin suurta epäonnistumisen tunnetta... Olin jo epäonnistunut toistamiseen... Vaikka lasteni isällä ei alkoholi-ongelmaa ollutkaan.
Yritin kuitenkin tukea ja antaa vaihtoehtoja miehelleni,mutta viina meni kuitenkin kaiken edelle. Tunsin miten kenelläkään muulla mieheni läheisistä ihmisistä ei mieheni silmissä ollut mitään arvoa. Kunnioitusta saivat vain pullot ja mielihyvä juomisesta. Kiitosta sain ainoastaan muutamia kertoja ja silloinkin pelastin mieheni huostaanotolta. Miksi sen tein? Kai siitä suunnattomasta halusta auttaa häntä,koska olin korvia myöten rakastunut myös tuohon kolmikkoon.
Jaksoin hädintuskin pyörittää arkea omien lasten kanssa pahoina hetkinä,mutta onneksi sain paljon tukea ystäviltä ja vertaistukea samankokeneilta. Jossain vaiheessa päätin alkaa irrottamaan itseäni tuosta kamalasta kierteestä,siitä pahanolon tunteesta mitä päivittäin tunsin. Siitä pelosta,että koska jotain sattuu miehelleni tai hänen lapsilleen.
Oli kuitenkin vaikeaa satuttaa ihmistä ja kertoa miten tunteeni ovat sammuneet pikku hiljaa jokaisen juodun pullon myötä. Tein vuoden töitä tunteiden kanssa. Täytyy kuitenkin tässä vaiheessa mainita,että selvinpäin hän osasi olla ihana ja huomioi kuitenkin pienillä tavoilla. Sen takia kai en aikaisemmin tahtonut hänestä irti päästäkään. Vaikka muistelin useati niitä häijyjä sanomisia,mitä kännipäissään mienini minulle puhui... Sekä minustaa,että lapsistani.
Sitten vain mittani yhtenä keväisenä päivänä täytyyi lopullisesti ja kirjoitin miehelleni kirjeen ja laitoin sen postiin. Puhuin siinä niin suoraan,kuntoiselle ihmiselle vaan voi. Onneksi mieheni sattui sinä päivänä olemaan selvänä,kun hän sen kirjeen sai ja luki. Hän soitti ja itki. Hän ei olisi halunnut menettää meitä hän lupasi taas aloittaa antabuslääkkeiden syönnin ja lähteä hoitoon. Olin hyvin viileä häntä kohtaan,koska tuo hoitomuoto ei aikaisemminkaan ollut tehonnut,koska oma halu puutui häneltä kokonaan. Hän ei aikaisemminkaan ollut halunnut muuttua millään tapaa,vaikka olin sitä monesti pyytänyt ja toivonut sitä. Pidin pääni ja sanoin olevani liian onneton jatkaakseni siitä suhteessa.
Tuosta on nyt kulunut jonkin aikaa ja mies edelleen soittelee ja pyytelee uutta mahdollisuuta. Hän on nyt ollut kuivin suin kuukauden ajan,mutta en silti olle "hullu" ja luota siihen,että hän olisi muka parantunut tuosta mukaansa vievästä sairaudesta. Meillä sujuu nyt arki lasten kanssa paljon paremmin,kuin tein tuon ratkaisevan päätöksen lähteä tuostas suhteesta. Toivon tietenkin hänelle paljon voimia taistella tuota suurta mörköä vastaan. Minä voin siihen osallistua enää hyvin vähän vai kannattaisiko osallistua enään millään tavalla? Takaisin en häntä ota itselleni,koska luottamusta ei ole ollut aikoihin ja se kuitenkin on suhteen yksi tärkeimmistä pylväistä.
Voimia kaikille asian kanssa painiville ihmisille. Tässä meidän tarina lyhyesti. Muistakaa,että kenenkään ei tarvitse olla onneton,maailmassa on kuitenkin niitä hyviäkin ihmisiä. Olen sen huomannut ja oppinut tiedostamaan.