Lämpimät kiitokset kaikille onnitteluista!
Ne on ilahduttaneet joka ikinen, vaikken olekaan viime päivinä ehtinyt käydä täällä kuin pikaisesti silmäilemässä uudet viestit. Tää on kyllä huippuketju, ja on ollut tosi hienoa saada jakaa täällä kaikki raskauden vaiheet, ilonaiheet ja huolet kanssanne. <3
Me ollaan kotiuduttu synnäriltä, ja vauva-arki on osoittautunut juuri niin ihanaksi ja samalla sitovaksi kuin kuvittelinkin. Joka päivä opitaan uutta vauvasta ja sen hoitamisesta.
Mutta ehkäpä säästän tarkemmat yksityiskohdat vauvautuneiden ketjuun, jos nyt vaan ehdin sen jossain vaiheessa perustaa. Toivottavasti saan teistä kaikista sinne seuraa ennen pitkää niin ettei tarvitse siellä yksinään höpötellä.
Muita juttuja en nyt oikein ehdi kommentoida, mutta
Carolle toivotan kovasti tsemppiä radin kanssa! Mullahan oli myös tuo diagnoosi, mutta kotimittailuissa kaikki arvot oli aina alle rajojen eikä mitään ongelmia siis sen suhteen tullut. Toivottavasti säkin pääset yhtä helpolla! Mä yritin karsia ruokavaliosta makeat herkut, höttöhiilarit ja makeat juomat, mutta muuta en sitten tehnytkään. Vauvan verensokeriarvot tsekattiin synnytyksen jälkeen muutaman kerran, mutta niissäkään ei onneksi häikkää ollut.
Nyt mä vyörytän tänne oman synnytyskertomukseni, toivottavasti jaksatte lukea.
Päätin tehdä tämän nyt heti, koska muuten on suuri vaara että se jää muiden puuhien jalkoihin ja unohtuu lopulta kokonaan.
----
Mullahan ei ollut koko raskausaikana yhtään supisteluja eikä muitakaan synnytystä enteileviä merkkejä, joten olin jo varautunut siihen että raskaus voi mennä selvästi lasketun ajan yli. Päivä LA:n jälkeen eli perjantaina 17.11. mulla kuitenkin meni maha iltapäivällä sekaisin, minkä olin kuullut voivan olla merkki lähestyvästä synnytyksestä. Kun sitten istuin illalla koneen ääressä, tunsin yhtäkkiä että jotain holahti housuihin. Juoksin vessaan jossa vettä vielä lorisi jonkin aikaa. Soitin synnärille ja pyysivät sinne näytille, mutta koska kohdunsuu oli edelleen kiinni eikä kunnon supistuksia ollut, passittivat takaisin kotiin ja pyysivät tulemaan su-aamuna käynnistykseen, jos synnytys ei ennen sitä ala luonnollisesti. (Muuten käynnistys olisi kai ollut jo la-iltana eli 24 h vesien menosta, mutta kuulemma eivät tee käynnistyksiä yötä vasten).
Seuraavana yönä ja päivänä tuntui jotain supisteluja, mutta ne olivat aika harvassa eivätkä vielä kovin kivuliaita. Kun sitten menin sänkyyn illalla vähän ennen puoltayötä, supistukset muuttuivatkin selvästi kivuliaammiksi ja säännöllisemmiksi. Niitä tuli läpi yön noin 10-15 minuutin välein, ja lähes joka supistuksella lorahti kunnon annos lapsivettä. Sain rampata vaihtamassa sidettä puolen tunnin välein eikä sekään aina riittänyt. (Myöhemmin kuulin että uutta lapsivettä tosiaan muodostuu koko ajan vesien menon jälkeenkin, ja se nimenomaan kertoo siitä että istukka toimii hyvin.) Yritin nuokkua yön puoli-istuvassa asennossa, sillä siten supistukset tuntuivat hiukan siedettävämmiltä kuin makuulla. Joka tapauksessa yö oli todella tuskallinen, ja kun aamulla lähdettiin synnärille, en ollut nukkunut silmäystäkään.
Kun päästiin sairaalaan, lääkäri totesi että kohdunsuu olikin auennut 2-3 cm (vaikka siihen yleensä vaaditaan tiheämpiä supistuksia ensisynnyttäjillä). Hän totesi ettei käynnistystä tarvittaisikaan, ja siirryttiin siitä sitten heti synnytyssaliin. Päivän aikana supistukset alkoivat kuitenkin taas harventua eikä niitä enää tullut kuin noin puolen tunnin välein. Kivuliaita ne kyllä edelleen olivat. Illansuussa sitten todettiin, että synnytystä täytyy jotenkin vauhdittaa, ja aloin saada oksitosiinia. Se tihensi supistuksia niin että ne alkoivat taas tulla noin 10 minuutin välein. Tässä vaiheessa aloin jo kysellä epiduraalia, mutta koska kohdunsuu ei vielä ollut auennut tarpeeksi ja vaarana oli että puudutus laiskistaisi supistuksia, jouduin tyytymään ilokaasuun. Eipä se mulla kyllä supistuskipuja vähentänyt – ainoa hyöty ehkä siinä, että se vei vähän huomiota muualle kun keskittyi hengittämiseen.
Ilta oli taas mekoista tuskaa, ja pyytelin puudutusta useamman kerran. Seuraavaksi ehdottivat että saisin selkääni epiduraalikanyylin mutta sen kautta alkuun vain kipulääkettä. Sitä kokeiltiin, mutta sekään ei mun kohdallani helpottanut kipuja. Epiduraalin sain sitten vasta joskus klo 23.30 aikoihin, ja voi mikä taivas siitä aukesi! Kivut katosivat nopeasti aivan kokonaan, ja sain jopa nukuttua parin tunnin ajan sen jälkeen. Epiduraalin vaikutus säilyi mulla synnytyksen loppuun asti, joten kaupan päälle sain vielä lähes kivuttoman ponnistusvaiheenkin.
Pientä dramatiikkaa synnytyksen toi se, että vauvan syke laski aina supistuksen jälkeen hetkellisesti. Tilannetta seurattiin alusta asti, ja loppuvaiheessa vauvan päästä otettiin jopa pari verinäytettä kohdunkaulan kautta, jotta varmistettiin ettei pieni kärsi hapenpuutteesta. Onneksi noiden näytteiden arvot olivat erinomaisia. Tilanne kuitenkin ilmeisesti paheni loppua kohden (itse olin siinä vaiheessa niin zombi etten enää jaksanut juuri seurailla sykekäyriä yms.), ja sen vuoksi päädyttiin lopulta imukuppisynnytykseen, jotta vauva saatiin ulos mahdollisimman nopeasti.
Ponnistusvaihe alkoi lopulta maanantaina kolmen aikoihin yöllä, kun kohdunsuu oli kokonaan auennut. Epiduraali tosiaan jylläsi vielä silloinkin ja oli jopa vähän hankalaa tuntea supistuksia, mutta kätilön neuvoilla sain kuitenkin ponnistettua ajallaan. Ensin yritettiin muutama kerta ilman imukuppia ja sainkin vauvan liikkumaan oikeaan suuntaan, mutta ulos se ei vielä tullut. Mulle oli yllätys se, että ponnistaminen muistutti niin paljon, kröhöm, ulostamista. Tai siis ainakin itse ponnistin niin kuin pusaisin ulos isompaa hätää, ja kätilö kehui että suunta oli juuri oikea. (Sivumennen sanoen itse synnytyskin tuntui mulla emättimen sijaan enemmän peräaukon tienoilla.) No, joka tapauksessa lääkäri kutsuttiin paikalle muutaman tuloksettoman ponnistuksen jälkeen. Hän laittoi imukupin paikalleen ja leikkasi välilihan, ja heti seuraavalla ponnistuksella vauva sitten saatiinkin maailmaan. Oli kyllä huikea fiilis, kun urakka oli takana, pieni rääkäisi ekan kerran ja sain tuon pienen olennon syliini. <3 Ei sitä tunnetta voi verrata mihinkään.
EDIT: Lopuksi selvisi, että vauvan sykkeenlaskujen takana oli kaulan ympäri kahdesti kiertynyt napanuora. Se ei muuten aiheuttanut vaaraa mutta kiristyi aina supistusten aikana sen verran että syke vähäksi aikaa heikkeni. Pitkittynyt ponnistuvaihe olisi ehkä voinut saada jotain pahempaakin aikaan.
Kokonaisuutena voisin sanoa, ettei mulle synnytyksestä varsinaisia traumoja jäänyt, mutta olihan se pirun kivuliasta ja tuskallista. Mä en valitettavasti kokenut saavani apua mistään muista kivunlievitysmenetelmistä kuin epiduraalista (kokeilin myös mm. tens-laitetta), mutta jonkun toisen kohdalla ne voi varmasti toimia. Itse kyllä suosittelen epiduraalia tosi lämpimästi jo ihan siksikin, että se antaa mahdollisuuden levätä ja kerätä voimia ennen ponnistusvaihetta. Omalla kohdallani jäi vähän harmittamaan se, etten saanut epiduraalia yhtään aikaisemmin (vaikka lopulta ilmeni että kohdunsuu oli jo hyvin auennut), mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Joka tapauksessa kivut unohtui melko nopeasti ja lopputulos oli joka ikisen tuskanhetken arvoinen.