Mulla muistoon jäänyt esikoisen syntymä, joka siis ainoa alapääsynnytys. Olin yksin huoneessa, istuin jumppapallon päällä ja nojasin synnytyssänkyyn. Supistuksia tuli ja se asento toi edes vähän helpotusta. Oli mulle jo annettu epiduraali sun muuta. Olin jo tuskaillut semmoiset 17 tuntia kivuliaitten supistusten takia ja aloin olla aika poikki. Siinä sit oli hämärä huone, jouluvalot ikkunalla ja tais tulla radiosta musiikkia. Yhtäkkiä alko tosiaan tulla semmonen tunne että nyt kyllä jotain alkaa tulla alapäästä ja ajattelin että josko tää nyt on sit SITÄ. Olin vähän aikaa et pitääkö mun nyt soittaa joku paikalle vai ei. Soitin sit ja aloin hätääntyä.
Suutuin vielä kätilölle kun en saanu ite valita asentoa vaan "pakotti" mut puoli-istuvaan jota olin ajatellut vastustaa alunperinkin
Lääkärikin tuli jo paikalle ja rupes jostain imukupista kysymään että "mitä mieltä olet jos tätä käytetään", onneks tuli supistus kesken enkä pystynyt vastaamaan mitään järkevää, taisin vain mulkaista lääkäriä tosi vihaisesti
Ja ukko, ihana lääkäri kylläkin, pysyi hiljaa pellehousuineen
Kyllä se ponnistuksen tunne oli toisaalta niin ihana, koska tunsikausia oli mennyt pelkkiin supistuskipuihin jotka eivät taas synnytystä tuntuneet yhtään auttavan. Kakkahädältähän se tuntui niinkuin on sanottu. TOOOOOsi isolta hädältä ettei pidätellä voi