Elonmerkkejä täältä kirjoittelen. Elossa siis ollaan, mutta olo on kamala.
Tämä kokemus on ollut jotain ihan järkyttävää. Olin siis viime torstaina sairaalassa ja mulle tehtiin lääkkeellinen tyhjennys. Olo oli ihan turta kun lampsin osastolle, taisi siinä tulla sen päivän ainoa itku. Tabletit laitettiin sisään ja sitten vain odoteltiin. Parin tunnin päästä alkoi järkyttävät kivut. En voi sanoin kuvailla miten se sattui. Luulin kuolevani siihen paikkaan. Huusin ja kiemurtelin lattialla ja samlla oksensin ja oksensin. Sain kipulääkkeen pistoksena kahteen kertaan ja ei se edes auttanut mitään. Huusin että jos synnyttäminen on tällaista en pysty siihen. Mutta tuo lääkkeillä aikaansaadut supistukset ovat kuulemma moninkertaisesti kivuliaampia kuin luonnolliset vastaavat, onneksi.
Vuoto lopulta alkoi noin viiden tunnin odottelun ja tuskan jälkeen. Kamalinta ja traumaattisinta oli se kun "tavara" tuli pois vessanpöntöllä istuessani. Ei olisi pitänyt katsoa, mutta katsoin kuitenkin, ja se mitä näin ei unohdu mielestä koskaan. Ei koskaan. Meidän rakas vauvamme, jos nyt niin pientä voi vauvaksi sanoa, luiskahti tylysti pöntöstä alas. Näin sen, sen pienen asian josta olisi tullut meidän lapsi. En olisi halunut nähdä ja kokea sitä. Elämä tuntui juuri sillä hetkellä niin epäreilulta ja merkityksettömältä. En edes voinut itkeä. Huusin ainoastaan kipua.
Parin tunnin odottelun jälkeen saimme lähteä kotiin. Kotona olo oli tyhjääkin tyhjempi. En saanut nukuttua enkä itkettyä. Seuraavana päivänä se itku sitten taas tuli, ja on tullut siitä asti täysin varoittamatta. Välillä sitä vain lyhistyy ja itkee itkemistään. En voi käsittää miksi näin kävi.
Tänään piti mennä töihin mutta ne kivut jotka loppuivat sairaalasta päästyämme, tulivat eilen takaisin. Olen valvonut koko yön kivuissa vaikka panacodia on tullut otettua huolella. Menen tänään takaisin sairaalaan, he tarkistavat siellä ettei tulehdusta ole päässyt syntymään. Toivotaan ettei kaavintaa tarvita!
Nyt on vain koottova itsensä ja suunnattava ajatukset tulevaan. Tapahtuneelle ei mahda enää mitään. Mutta enkelivauvaamme emme unohda koskaan. Seuraava raskaus pelotta hitosti. En selviä toisesta tällaisesta kokemuksesta enää. Jos joskus käy samanlailla, haluan ehdottomasti kaavinnan, lääkkeellisen tyhjennyksen sijaan. Mutta toivottavasti ei tarvitse sitä päätöstä enää koskaan tehdä!
Uuden yrityksen aloitamme heti kun tämä vuoto on ohi ja keho normalisoitunut. Pakko vain ajatella että kaikella on tarkoituksensa.
Nyt yritän vain löytää elämästä positiivisia asioita ja ajattelin aloittaa liikkumisen taas kunnolla.
Pelottaa myös se että uutta plussaa joutuu odottelemaan taas pitkään. Jos jotain tästä kokemuksesta on oppinut ja elämä muistuttanut on se, että mikään tässä maailmassa ei ole itsestään selvää, ja lapsi on todellinen ihme ja lahjoista suurin. Ja myös sen että lapsia ei tehdä, vaan niitä saadaan, kun aika on oikea.
Kovasti tsemppiä kaikille ja kovasti plussa tuulia!! Neilikalle jättihalit negasta!!
Kyllä tämä tästä! Se mikä ei tapa, vahvistaa!
- - - Mites Iipi, onko tätiä näkynyt?
