Mulla on sielunkumppani, eikä olla yhdessä, koska se pelkää liikaa. Se pelkää sitä, että on niin kiinni mussa, ettei kestäisi jos mä jättäisin. Se pelkää, ettei mun tunteet ole yhtä vahvat. Se ei uskalla olla mussa kiinni ja hengittää samaa ilmaa, mun kautta, kuten mä uskaltaisin tehdä sille - ja siksi tää tilanne repii meidät molemmat rikki. On repinyt jo vuosia. Ollaan erillään, mutta silti yhdessä koko ajan.
Se seurustelee muiden kanssa, sellaisten, jotka ei ole sille niin tärkeitä kuin mä, koska ne ei saa sitä tuntemaan itseään riippuvaiseksi, se tietää, että elämä jatkuu vaikka kumppani siitä lähtis - ja mut se pitää koko ajan ulottuvilla, että vastaan viestiin ja olen yhä olemassa. Mä panen missä panen, mutta en pysty sitoutumaan, enkä siksi ala seurustelemaan.
Ei tää taida loppua koskaan, se, että rakastaa, ja on löytänyt sen ihmisen - meillä yhteys syntyi jo ennen kuin tavattiin, ja ensimmäinen katse kertoi sen, että tässä sitä nyt ollaan... eikä ikinä päästä pois - on yhtä helvettiä.
Tietää, mitä haluaa, kenen kanssa on ehjä ja kokonainen, mutta ei voi yksin sitä kuitenkaan saada toimimaan. Pitää olla tosi kokonainen itse, että uskaltaa olla suhteessa, jossa on riippuvainen siitä toisesta.
Mä olisin, hän ei. Asiasta on puhuttu. Tilanne pysyy varmaan samana kunnes jompikumpi kuolee.. Enkä tiedä, miten se toinen pystyy sen jälkeen jatkamaan elämää, kun toinen ei olekaan enää tekstiviestin päässä.
