ajattelemattomuus sattuu

Minä luulin ennen, että minulla on ihan hyvä koti, rakastavat vanhemmat, joilla on terve ajattelutapa ja kyky käsitellä asioita.

Omien lasten (3) myötä, olen kuitenkin joutunut monenlaisten tilanteiden eteen, jolloin olen joutunut arvioimaan mielipiteeni ja luuloni vanhemmistani.

Olen aina ollut ns. kiltti ja "harmiton" tyttö. Hiljainen ja hillitty. Olen aina pyrkinyt miellyttämään muita, eritysesti vanhempiani. Luultavasti jo lapsuudesta saakka olen myös osannut jättää kertomatta vanhemmilleni ne asiat, joita he eivät hyväksyisi tai joista tulisi sanomista. Itseasiassa avointa ilmapiiriä ei edes tarjottu. Jos vanhempani joutuivat näkemään jonkin ongelman he joko eivät kertoneet tietävänsä siitä tai ohittivat asian pistämällä sen esim huonon kaverin syyksi (tupakka kokeilut, näpistely).

Eli kykyä käsitellä vaikeita asioita ei ollut silloin eikä ole nyt . Nämä asiat ovat palanneet mieleeni nyt kun välit vanhempiini on mennyt lähes kokonaan.

Asiat alkoi ahdistaa jo esikoisen jälkeen. Äitini kävi meillä aina moittimassa, miten sotkuista meillä on, kun en kuulemma kotona siivonnut hän kosti sen minulle näin. Olimme myös huonoja vanhempia, lapsen allergiasta johtuva levottomuuskin johtui hänen mielestään meidän levottomuudesta. Olimme ja olemme lähes aina kotona. elämme normaalia lapsiperhe elämää rutiineineen, emme käy kapakoissa, emmekä edes vie usein lapsia yökylään (n. 3 x vuosi).

Kun yritän kertoa mitä meille kuuluu, hän ei kuuntele kunnolla ja kysyttyään itse jotain, olettaa vastausen olevan jotain, eikä edes kuuntele oikeaa vastausta. Sitten kertoo meidän kuulumisia muille, niinkuin tietäisi jotain...aina negatiivista.

Pahin isku oli kuitenkin, kun isän tyttönä huomasin, että hänkin puhuu ja ajattelee pahaa meistä. Olen aina tiennyt että hän on tietyllä lailla jyrkkä ja vanhalloinen ajatusiltaan ja yrittänyt hyväksyä sen. Mutta sitten sain huomata, että minä en kelvannutkaan omana itsenäni ja virheineni hänelle. Eli kun olemme tehneet valintoja elämässä, jotka ei heidän mielestään sovi meille, he ovat osoittaneet mieltään asettumalla meitä vastaan. esim asumme omakotitalossa, ja heidän mielestään meidän pitäisi asua kerrostalossa. Kertaakaan ei olla pyydetty heidän apuaan ja hyvin on pärjätty. Mutta sekään ei ole kelvannut vaan siitä katkeroituneena on puhuttu paskaa esim meidän raha-asioista ja turhista remonteista (katto, koska vuoti).

Kummastakaan he eivät ole kysyneet sanaakaan meiltä, miten asaat ovat, mutta meille on onneksi kerrottu muuta kautta. Olin tosi järkyttynyt näistä puheista, eikö omiin vanhempiin pitäisi luottaa ja tukeutua?

Nyt sitten olen ottanut tosi etäisen välin heihin ja he syyttävät asiasta luultavasti miestäni, mutta en jaksa enää välittää. Miehenikin silmät on onneksi avautunut ja hänkään ei enää entiseen tapaan kerro joka elämän käännettä heille avoimuuteen ja suoruuteen tottuneena ihmisenä (avoimuus palkittu aina syntipukin leimalla)

Puhuminen heille on tosi vaikeaa, vaikka jollain lailla ymmärränkin heitä heidän oma hankalan lapsuuden kautta, mutta he eivät halua myöntää omaa käytöstään minua kohtaan ja olen kuitenkin aina ollut se joka yrittää ymmärtää, mutta nyt en haluaisi tyytyä siihen. Tämäkin välirikko on kuitattu minun kiukutteluna, heissä ei ole mitään vikaa, tai siitä ei ainakaan saa puhua ääneen. Ongelmat lakaistaan maton alle kun vika on heidän ja nöyryytetään kovaan ääneen kun syy jossain asiassa on meidän.

En tiedä mitä pitäisi tehdä, mutta ajattelin että kirjoittaminen selkiyttäisi ajatuksia. Teksti on sekavaa, mutta ehkä jollain heräsi vastaavia kokemusia pintaan, kertokaa miten olette selvinneet.

 

Kuulostaa tutulta...

Minulla samanlaisia kokemuksia eräistä sukulaisista. Kuittaan sen kateutena. Se, että me asumme omakotitalossa joka on suurempi kuin vanhempani tai kukaan sukuni jäsen on koskaan omistanut on varmasti yksi syy arvostella remontteja ja kodinhoitoa. Onhan meillä julmettu laina niskassamme, mutta pitkä maksuaika eikä tarvi nyörejä kiristellä... Kumma sitten että sukulaisten pitää siitä pinnaansa kiristää

Etäisyyden ottaminen on paras tapa. Vaikka tuntuukin pahalta, ettei enää voi jutella kuin ennen. Muutamien ihmisten kanssa ollaan tekemisissä vain sen vuoksi että lapset saisivat heidät tuntea. Kahteen ihmiseen on välit katkenneet kokonaan juoruilun vuoksi. Syyttävät miestäni väkivaltaiseksi minua kohtaan selän takana, vaikka hän ei tosiaankaan ole koskaan hipaissutkaan minua vihaistuksissaan. Ihan järjetöntä!

Jyvät on erottuneet akanoista ihan todella. Välit on vain lähentyneet niihin luotettaviin ihmisiin, joita elämässä on. Kai tähän on vain totuttava.

=)

 

Minullakin samanlaisia kokemuksia. Syytä en muuta ole koskaan keksinyt kuin kateuden ja sen että jossakin vaiheessa lakkasin suostumasta olemaan se ikuinen komenneltava ja vähäteltävä. Välejä oli pakko viilentää, mikä on ikävää. Mutta muutakaan ei voinut, jos aikoi itsekunnioituksensa säilyttää ja kyetä itse elämään rehellistä ja onnellista elämää.
Hyvä kuulla että muitakin on.

 

Tuo kuulostaa ihan minulta ja exäni anopilta. Meillä on aina puhuttu kaikesta kotona, toisin exän perheessä. X on aina ollut hyvin sulkeutunut ja suorastaan tunnevammainen asian takia. Hän ei halua olla vanhempiensa kanssa myöskään tekemisissä. Mutta ei osaa sanoa syytä siihen tai sitten peittää sen.

Olemme kyllä tiiviisti tekemisissä heidän kanssaan. Anoppi ja appi aina halaa ja on niin lässyn lässyn. Mutta mistään asioista ei ihan oikeasti voi puhua. Kerran olen erehtynyt jotain avautumaan, koska olen siihen tottunut. Tuntui kuin aikakin olisi pysähtynyt. Kaikki jäivät tuijottamaan...

Nyt huomasin, että tämä jatkuu jo anopin äidissä. Vaikka olen pitänyt häntä erilaisena. Mummu kertoi, että oli joutunut lähtemään miehensä hautajaisissa (naimisissa 60 v.) piiloon, koska rupesi itkemään. Heidän perheessään ei saa itkeä näkyvästi.

Exän veli kertoi, että kun olivat lapsia, he eivät missään nimessä saaneet arvostella mitään tai olla tyytymättömiä. Tai saati kertoa tunteistaan.

Tämä on nyt syy miksi ex on ex. Minut on aina opetettu suorasukaisuuteen ja mies täysin päinvastaiseksi. Tosin minun ex ei pysty sitä oikein kai ymmärtämään kuinka sulkeutunut on. Joskus hän sen kuitenkin huomaa.

Kyllä niin raivostuttaa kun vaikka maailma olisi pudonnut päälle, niin aina pitää mennä suu pepsodent hymyssä sinne, puolin toisin. Minä en vaan jaksanut sitä enää heidän kanssaan.

Eli minä tulkitsen sen vaan ihmisen henkilökohtaiseksi ongelmaksi, josta olen aivan varma, että he kärsivät itsekin. Toisaalta anoppi yrittää kyllä olla kovin ystävällinen mutta oikeasti ei kuule sanaakaan mitä hänelle puhuu.

Heissä näkyy väheksyntä ja ihmisten ylenkatse. Toisaalta kulissien pito. En katso sitä kateudeksi. Minusta ongelmat on jotenkin syvemmällä.

Mutta on ihanaa jos ap on asian tiedostanut asian ja voi sen myöntää. Minusta on kamalaa kun exäni kärsii. Eikä hän pysty käsittelemään tunteitaan edes itse, tämän lapsuuden kasvatuksen takia varmastikin.

Olisi ihana jos saisin hänetkin näkemään toisenlaisen maailman. Ap:tä tämä ei lohduta, mutta tällaisia ihmisiä on. Aikuisena heitä vain tuskin saa enää muutettua. Parempi vain kuitenkin olla heille suora ja rehellinen, pitivät siitä tai ei.

 

Samanlaista täälläkin. SUljetaan silmät ongelmilta tai niistä ei suostuta keskustelemaan, kun "minä en sille mitään voi, tee niin kuin haluat". Ja se, että haluaa keskustella jostain huolestavasta asiasta leimataan sitten huonoksi itsetunnoksi tai epävarmuudeksi. Mieheni on matkatöissä ja silloin sitä tukea sieltä suunnalta on vähemmän tarjolla. Niin, myötätunnon eläminen puuttuu kokonaan.

Ylipäätään ei kunnella oli mitä tahansa asiaa.

Ei myöskään kuunnella mitä sanottavaa on. Vain "helpoista" asioista keskustellaan. Minun suhteessani riitojen tullessa minä olen se syypää ja koskaan ei minun puolellani olla, mutta siskon suhteessa se siskon mies...AINA. Jopa siskon miestä "syytetty asioista", joita siskoni halunnut!!!!

Ja kun olen jostain huolissani, niin se mitätöidään, samasta asiasta huolissaan olevaa siskoa kuunnellaan ja mietitään, miten saada asia helpommaksi...Yms. yms. Mutta tämä kun "unohtuu".

Toivonpa että osaan olla hyvä äiti henkisesti lapselle.

 

Tuttu tunne...mulla on mennyt vanhempien kanssa sukset ristiin siitä asti kun aloin ajattelemaan omilla aivoillani,eli n.12- vuotiaasta ylöspäin. Siihen asti kilitisti vain kuuntelin millainen olin ja kun en osannut mitään.

Harmillista vaan on se,että nyt kun on omia lapsia niin haluttaisi pitää välit yllä lasten takia,että tapaisivat mummoaan ja pappaan...mutta nyt olen oikeasti alkanut ajattelemaan,että onko niitä väleä pidettävä yllä lasten takia,jos itsestä tulee onneton.

Eilen päätin mieheni kanssa,että me muutamme ihan toiseen kaupunkiin,ettei oltaisi enää juuri missään tekemisissä vanhempieni kanssa...jopa miehelläni on alkanut ärsyttämään tiytyt piirteet vanhemmissani ja itse jopa sanoi,että häntä on alkanut ottaa päähän heillä kylässä käyminen. Nyt kyn matkaa on jotain 2 kilometriä tulee väkisinkin oltua liian paljon tekemisissä...Tuntuu vaan hassulta,että onko aino ratkaisu omaan onnellisuuten niin välien viilentäminen vanhempiinsa?

Jos nyt kerron jotain faktaa vanhempien asenteesta niin tässä mein topic: ei kissa kiitoksella kehrää(eli meille ei ole opetettu kiitosta,anteeksi pyytämistä jne...),se mitä olen tuntenut/kokenut lapsena niin on vain kuvittelua,he ovat täydellisiä,kaikki vika muissa kuin itsessään,materia tärkeämpää kuin ihminen,meidän lapsuus on ollut onnellinen(tämä siitä,että meitä ei ole lyöty ja on aina ollut vaatteet jne...),apua ei pyydetä vaikka toinen jalka olisi haudassa, ei kannusteta tekemissäni valinnoissa,tupakan polttaminen tekee ihmisestä huonon(siis äitini maailma romahti kun sai tietää,että poltan...tosin en enää), kaikki heidän mielestään ei-hyväksyttävät asiat tekee ihmisestä huonon, ei näytetä tunteita ja sitä,että lapsista välitetään...huh lista olisi todella pitkä,että tässäpä oli nyt pääasiat.

Kiitän itseäni siitä,että olen luonteeltani vahva ihminen ja olen itse päässyt elämässäni tähän pisteeseen missä nyt olen...ainoa vain että onnellisuuttani vähentää se,että "pitää" olla tekemisissä tuollaisten ihmisten kanssa,jotka ovat niin syvällä omissa ajatuksissaan,etteivät enää edes näe,että permpiakin ajatuksia olisi.

 

Jos nyt kerron jotain faktaa vanhempien asenteesta niin tässä mein topic: ei kissa kiitoksella kehrää(eli meille ei ole opetettu kiitosta,anteeksi pyytämistä jne...),se mitä olen tuntenut/kokenut lapsena niin on vain kuvittelua,he ovat täydellisiä,kaikki vika muissa kuin itsessään,materia tärkeämpää kuin ihminen,meidän lapsuus on ollut onnellinen(tämä siitä,että meitä ei ole lyöty ja on aina ollut vaatteet jne...),apua ei pyydetä vaikka toinen jalka olisi haudassa, ei kannusteta tekemissäni valinnoissa,tupakan polttaminen tekee ihmisestä huonon(siis äitini maailma romahti kun sai tietää,että poltan...tosin en enää), kaikki heidän mielestään ei-hyväksyttävät asiat tekee ihmisestä huonon, ei näytetä tunteita ja sitä,että lapsista välitetään...huh lista olisi todella pitkä,että tässäpä oli nyt pääasiat.


Jep, kuulostaa todella tutulta! En tiedä mihin ikäluokkaan vanhempasi kuuluvat tarkalleen, mutta oman 1942 syntyneen äitini maailmankuva on melkolailla samankaltainen...siihen voisi vielä lisätä että omia lapsiaan ei missään nimessä tule kannustaa, eikä heidän valintojaan tule hyväksyä, lapsistaan pitää pitää kaksin käsin kiinni muuten ne karkaavat maailman tuuliin eikä missään nimessä tietenkään tule toimeen omillaan ja jos tulevat eivätkä ota yhteyttä niin aivan varmasti jotain laitonta puuhaavat! Eli kontrollointi , dumaaminen ja ylenkatse ovat varmoja tärppejä kasvatettaessa omista lapsistaan kunnon kansalaisia.Tärkeintä siis on mitä muut ajattelevat meistä, ei se, että meistä olisi kasvanyt onnellisia.Kunnon ammatit ja materian keruu on yksi elämän tärkeimmistä tarkoituksista vaikka ajan hengen mukaisesta puhuukin suu vaahdossa kierrättämisen ja kirpparilta ostettujen lastenvaatteiden puolesta...
Onneksi äitini on hieman tasapainoittunut vanhetessaan ja hoitaa mummina olemisen kunniakkaammin kuin äitiytensä.Saatttaa olla että sodanaikaisen sukupolven kasvatus on ollut em. yleisemminkin ja me saamme (-60-70l. syntyneet) nyt nauttia niistä hedelmistä???!!!
Ehkäpä.

 

Äitini on syntynyt 50- luvulla ja isäni 40-luvulla. Että isän käytökseen on varmasti vaikuttanut tämä sodanjälkeinen elämä enemmän. Äitini oma lapsuus ei ole ollut kovin ruusuinen(kasvattilapsi,kaikkien heittopussi)ja hänen käytös johtuu aikalailla omasta lapsuudestaan ja kokemuksistaan.

 

Jep, kuulostaa todella tutulta! En tiedä mihin ikäluokkaan vanhempasi kuuluvat tarkalleen, mutta oman 1942 syntyneen äitini maailmankuva on melkolailla samankaltainen...siihen voisi vielä lisätä että omia lapsiaan ei missään nimessä tule kannustaa, eikä heidän valintojaan tule hyväksyä, lapsistaan pitää pitää kaksin käsin kiinni muuten ne karkaavat maailman tuuliin eikä missään nimessä tietenkään tule toimeen omillaan ja jos tulevat eivätkä ota yhteyttä niin aivan varmasti jotain laitonta puuhaavat! Eli kontrollointi , dumaaminen ja ylenkatse ovat varmoja tärppejä kasvatettaessa omista lapsistaan kunnon kansalaisia.Tärkeintä siis on mitä muut ajattelevat meistä, ei se, että meistä olisi kasvanyt onnellisia.Kunnon ammatit ja materian keruu on yksi elämän tärkeimmistä tarkoituksista vaikka ajan hengen mukaisesta puhuukin suu vaahdossa kierrättämisen ja kirpparilta ostettujen lastenvaatteiden puolesta...
Onneksi äitini on hieman tasapainoittunut vanhetessaan ja hoitaa mummina olemisen kunniakkaammin kuin äitiytensä.Saatttaa olla että sodanaikaisen sukupolven kasvatus on ollut em. yleisemminkin ja me saamme (-60-70l. syntyneet) nyt nauttia niistä hedelmistä???!!!
Ehkäpä.
[/quote]


Kuulostaa hyvin tutulta noi kaikki em tekstit. Olen tullut samaan lopputulokseen tän iän suhteen että kai se eri aikakauden tulos näkyy?!

Mieheni vanhemmat ovat todella niinkuin näissä teksteissä on kirjoitettu ja olen ottanut heidän kanssaan useasti yhteen kun minun pitäisi esittää vaan hymyileväistä miniää. Enkä pysty siihen vaan sanon asiat suoraan niinkuin ne on. Kännissä ne sitten kyselee että mikä minua vaivaa. Olen sanonut vaan että ei mikään, kaikki ihmiset ei vaan tule toimeen keskenään ja sillä siisti!
Surullista se on mieheni kannalta jolta kesti todella kauan tajuta ja hyväksyä vanhempiensa käyttäytyminen. Mutta nykyisin meillä on vähemmän riitoja kun hänen ei tarvitse miellyttää kahteen suuntaan vaan saa olla omaa mieltänsä asioista.
Mieheni meni kerran keskustelemaan kaikista lapsuuteensa liittyvistä asioista vanhempiensa luokse. Halusi tietää miten heillä on asioita käsitelty ja hoidettu. Lopputuloksena oli se että he suuttuivat ja sanoivat että mitä sä tänne tulet meitä syyttelemään. Vaikka mieheni olisi halunnut vaan keskustella, mutta sitähän ei suvaita koska kaikki on aina vaan niin hyvin.

 

Minun nuoruudessani, olen syntynyt -42, oli kunnia-asia "kulkea pää pystys vaik syrän märkänis"

Joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee
Joka vitsaa säästää se lastaan vihaa
Räkänokastakin mies tulee vaan ei tyhjän naurajasta.

Näillä opeilla kasvatettiin kovaluontoisia ihmisiä jotka pärjäävät missä tilanteessa tahansa. Silloin ei pussailtu lapsia, eikä kyllä aikuisiakaan.

 

\

Minun nuoruudessani, olen syntynyt -42, oli kunnia-asia "kulkea pää pystys vaik syrän märkänis"

Joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee
Joka vitsaa säästää se lastaan vihaa
Räkänokastakin mies tulee vaan ei tyhjän naurajasta.

Näillä opeilla kasvatettiin kovaluontoisia ihmisiä jotka pärjäävät missä tilanteessa tahansa. Silloin ei pussailtu lapsia, eikä kyllä aikuisiakaan.


luojan kiitos nuo ajat on ohi, ette enää kasvata lapsia tuolla asenteella tähän maailmaan, hyvä näin =)

 

\

Minun nuoruudessani, olen syntynyt -42, oli kunnia-asia "kulkea pää pystys vaik syrän märkänis"

Joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee
Joka vitsaa säästää se lastaan vihaa
Räkänokastakin mies tulee vaan ei tyhjän naurajasta.

Näillä opeilla kasvatettiin kovaluontoisia ihmisiä jotka pärjäävät missä tilanteessa tahansa. Silloin ei pussailtu lapsia, eikä kyllä aikuisiakaan.

Oletkos "Mummo" sitä mieltä, että nämä 1940-luvun sairaat, lapsen ruumiillista kuritusta ihannoivat "kasvatusaatteet" pitäisi saada kunniaan nyt 2000-luvullakin? Ja hyväksytkö lapsen lyömisen ja ruumiillisen kurituksen? Ilmeisesti Sinuakin on jo lapsena kuritettu? Kerrotko, mitä lapsi oppii lyömisestä? Sen, että alistaminen, ruumiillinen kuritus ja väkivalta on elämässä OK.

Tiedätkös "Mummo", että Suomessa lapsen ruumiiillinen kuritus kiellettiin lailla jo 1980-luvulla? Et varmaankaan. Katsotko uutisia, onko Sinulla televisiota, luetko lehtiä? Ja ymmärrätkö nykyajan asioista enää yhtään mitään? Lapsen lyöminen ja pahoinpitely on rikos. Ihmettelen asennettasi, kun hyväksyt 1940-luvun kasvatusperiaatteet .

Oma appeni ja anoppini ovat juuri näitä 1940-luvun kasvatteja. Voin sanoa, että heidän kasvatusasenteensa ovatkin aika sairaita . 1960-luvulla syntynyt mieheni kertoi, kuinka heillä kotona remmi heilui ja tukkapöllyä tuli pienemmistäkin asioista. Hänen piti olla hiljaa ja näkymättömänä.

Kas kummaa, kun vapaan kasvatuksen aatteet tulivat Amerikoista, niin anopin ja apen tahtikin muuttui päinvastaiseksi. Mieheni 1970-luvulla syntynyt pikkusisko saikin periksi vanhemmiltaan lähes kaiken. Hänelle ei annettu selkäsaunoja eikä juuri edes kielletty. Tyttö sai ja saa inttää ja jankuttaa vanhemmilleen vastaan. Hän tekee sitä edelleen ja hänellä on ollut ongelmia myös työpaikoissaan, esimiesten ja työkavereiden kanssa. Siis reilusti yli 30-vuotiaana.

Anoppi ja appi yrittävät nyt epätoivoisesti "hyvittää" lapsenlapsilleen, siis meidän lapsille, ankaria kasvatusperiaatteitaan, joita he toteuttivat miestäni, siis poikaansa, kasvattaessaan.

Kun äiti ja isä kieltävät, niin mummo ja vaari antavat (salaa) periksi. Appivanhemmat sanovat meidän lapsille "No miten se äitisi ja isäsi ovat niin tyhmiä, etteivät nyt ymmärrä tätäkään asiaa". Näitä kommetteja olen kuullut varmaan satoja.

Anoppi, joka ei ole ikinä omia lapsiaan imettänyt, hallitsee imetyksen salat minua paremmin. Itse olen ollut pitkän (1-2 vuotta), vauvantahtisen imetyksen kannattaja ja innokas äidinmaidon luovuttaja. Appeni, joka ei ole ikinä omia lapsiaan hoitanut ja tikkua pistänyt ristiin kotona, on kärkäs neuvomaan, miten lapsia pitäisi hoitaa ja kasvattaa. Appeni liittyykin varmaan Marttoihin pikapuoliin. Hänellä kun on asiantuntemusta joka elämänalueelta, mm. ruoanlaitosta ja kodinhoidosta.

Huvittaa nämä appivanhempien "aatteet". Ensin annetaan omalle lapselle ruumiillista kuritusta. Sitten kasvatetaan nuorempi sisarus vapaan kasvatuksen periaatteilla. Lapsenlapset kyllästetään karkeillä, makealla, lahjoilla, ylenpalttisella törsäilyllä ja vanhempien kieltojen kumoamisella ja arvostelulla. Onko tämä "Mummonkin" mielestä asiallista käytöstä?

Minä en ainakaan kunnioita tuollaisia appivanhempia ja "isovanhempia" sitten yhtään. Helvetti, mitkä appivanhemmat on minulle annettu riesaksi! Jos saisin valita, niin anoppi ja appi kierrätykseen ja heti. Tai taitaa tuo ongelmajätelaitos olla heille oikeampi osoite?

 

\

\

Minun nuoruudessani, olen syntynyt -42, oli kunnia-asia "kulkea pää pystys vaik syrän märkänis"

Joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee
Joka vitsaa säästää se lastaan vihaa
Räkänokastakin mies tulee vaan ei tyhjän naurajasta.

Näillä opeilla kasvatettiin kovaluontoisia ihmisiä jotka pärjäävät missä tilanteessa tahansa. Silloin ei pussailtu lapsia, eikä kyllä aikuisiakaan.

Minä en ainakaan kunnioita tuollaisia appivanhempia ja "isovanhempia" sitten yhtään. Helvetti, mitkä appivanhemmat on minulle annettu riesaksi! Jos saisin valita, niin anoppi ja appi kierrätykseen ja heti. Tai taitaa tuo ongelmajätelaitos olla heille oikeampi osoite?

missä kohtaa tuossa sanottiin että "mummo" kannattaa noita periaatteita??? siinä lukee vaan että noin tehtiin.


nyt alkaa selvitä mikset sinä voi hyväksyä lasten yökyläilyäkään.

 

\

Minun nuoruudessani, olen syntynyt -42, oli kunnia-asia "kulkea pää pystys vaik syrän märkänis"

Joka kuritta kasvaa se kunniatta kuolee
Joka vitsaa säästää se lastaan vihaa
Räkänokastakin mies tulee vaan ei tyhjän naurajasta.

Näillä opeilla kasvatettiin kovaluontoisia ihmisiä jotka pärjäävät missä tilanteessa tahansa. Silloin ei pussailtu lapsia, eikä kyllä aikuisiakaan.

No jaa. Ilmeisesesti sinua, "Mummo", ei ole näillä opeilla kasvatettu? Tai olet vain oppinut valikoiden?
Vai onko netissä ruikuttaminen sitten sitä "pää pystyssä kulkemista"?

 

Moni isovanhempi on onnellinen, kun "kotiäiti" tyyppiset miniät menee kiertooon! Hänellä jatkuvasti alentava tyyli kirjoitella ja vastailla isovanhempien kirjoituksiin.
Onnellinen ihminen ei voi olla noin negatiivinen!

 

Muutamat näköjään kuvittelevat että jos jostain asiasta kertoo niin itse kannattaa sitä.

Siispä jatkoa (OT). Kiinassa kidutetaan turkiseläimiä. Japanissa on leikelty tyttöjen jalkoja. Keskiajalla surmattiin ihmisiä noitina. Ennenmuinoin opettajat löivät karttakepillä kynsille.

Kannatan kyllä ruumiillista kuritusta ennemmin kuin henkistä kiusaamista, jota nykyään näkee esim opettajien tekevän.

Lyömisestä lapsi oppii ainakin pelkäämään. Ja lapsethan haukkuvat ja lyövät toisiaan.

Olisipa minua lapsena edes joskus pidetty hyvänä ja halattu.

 

\

Moni isovanhempi on onnellinen, kun "kotiäiti" tyyppiset miniät menee kiertooon! Hänellä jatkuvasti alentava tyyli kirjoitella ja vastailla isovanhempien kirjoituksiin.
Onnellinen ihminen ei voi olla noin negatiivinen!

Isovanhempia on myös mukavia, kohteliaita ja fiksuja =). Se, että omat appivanhempani ovat vähemmän mukavia, kohteliaita ja fiksuja, ei tarkoita, että kaikki isovanhemmat olisivat samanlaisia. "Mummon" kirjoituksesta jäi se käsitys, että hän pitäisi lapsen ruumiiillista kuritusta sallittavana ja jopa hyvänä kasvatuskeinona. "Mummon" mukaan kovaluontoiset ja pärjäävät ihmiset tulevat 1940-luvun perheistä, joissa lapsia on pienenä lyöty .

Minä en voi olla samaa mieltä "Mummon" kanssa, koska en hyväksy lapsen ruumiillista kuritusta. Itse en ole lapsuudenkodissani joutunut kokemaan lyömistä ja selkäsaunoja. Mieheni vanhemmilla nämä kasvatuskeinot ovat olleet ahkerassa käytössä 1960- ja 70-luvuilla. Appivanhemmat omaksuivat vapaan kasvatuksen idean vasta 1970-luvulla, tytärtään kasvattaessaan.

Appivanhempien kotona kaikki negatiiviset asiat lakaistaan maton alle ja niistä ei puhuta. Ikäviä asiaoita ovat mm. avioerot, kuolema, psyykkiset sairaudet, ihmissuhdeongelmat sukulaisten kesken, vallankäyttö perheessä ja arveluttavat lastenkasvatusmenetelmät.

Kun asioista ei puhuta, niitä ei ole olemassakaan. Miehelleni on ollut todella vaikeaa oppia puhumaan parisuhteessa. Hän on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa perheessä, jossa tyranni-isä alistaa hissukka-äitiä. Vallanhaluinen isä on saanut päättää kaikki perheen asiat, äiti lymyää miehensä selän takana. Meillä eivät nämä perhemallit toimi.

En pidä appivanhemmistanini . Minulla ei ole mitään syytä kunnioittaa ihmisiä, jotka puhuvat yhtä ja tekevät toista. Anoppi on omasta mielestään ollut 1960- 70-luvun superäiti. Mieheni kertomukset kertovat aivan toista. Anoppi on kotiäitinä hoidattanut miestäni ja mieheni siskoa paljon isovanhemmilla. Ihmettelen päätoimista "kotiäitiä", joka on niin laiska, ettei viitsi edes omia lapsiaan hoitaa ja ruokaa perheelleen laittaa. Appeni ei ole koskaan hoitanut omia lapsiaan, lukuunottamatta miehelleni lapsena annettuja selkäsaunoja. Selkäsaunojen antamiseen on osallistunut myös anoppi. Appi on kuitenkin tietävinään lastenhoidosta ja -kasvatuksesta kaiken.

Monessa perheessä on mukavat isovanhemmat. Jos MEILLÄKIN olisi sellaiset, niin mielihyvin antaisin lasteni käydä yökylässä mummolassa ja olisin tekemisissä isovanhempiemme kanssa mahdollisimman paljon =).

Minun appivanhempani ovat mielestään meitä parempia kasvattajia ja lastenhoitajia ja meidän vanhempien yläpuolella. Siksi en pyydä heiltä mitään apua mihinkään enkä laita pieniä lapsia heille yksinään kyläänkään. Tulikohan asiani nyt ilmaistua riittävän tarkasti =)?

 

=)

asia tuli selväksi. siinä yökylä ketjussa ei vain aiemmin tullut puheeksi nuo anoppilasi negatiiviset puolet. tunnuit olevan vain vastaan lasten yökyläilyä. minä puolustin kantaani voimakkaasti, koska meillä tilanne on täysin päinvastainen isovanhempien suhteen. lapset voisi ihan oikeasti viedä tosi pienenä sinne yökylään. (vaikka kuinka mietin, en keksi mitään syytä etten voisi tehdä sitä täysin turvallisin mielin). edelleen meillä kyse olisi harvinaisesta ja tilapäisestä tapauksesta.

hyvää jatkoa sinulle kotiäiti =)

 

\

Moni isovanhempi on onnellinen, kun "kotiäiti" tyyppiset miniät menee kiertooon! Hänellä jatkuvasti alentava tyyli kirjoitella ja vastailla isovanhempien kirjoituksiin.
Onnellinen ihminen ei voi olla noin negatiivinen!

Ja noin hölmöä ja negatiivista tekstiä sitten vissiin tulee tosi onnelliselta ihmiseltä?

 

Teidän joidenkin kertomukset olivat kuin omasta elämästäni! Mä olen juuri nyt saanut karvaasti kokea sen, miten omiin vanhempiin ei ole luottamista. Levittelivät asioita, joita oli nimenomaan pyydetty pitämään vain heidän omana tietonaan. Lopetin olemasta kiltti tyttö, koska loukkaannuin niin pahasti, etten edes murkkuikäisenä ole huutanut heille niin täynnä raivoa, pettymystä ja loukkaantumista. Kaikista pahin asia oli se, että isäni pyytäessä anteeksi itku silmässä (tajusi varsin kirkkaasti miten pahasti oli möhlännyt) niin äiti vaan mutusti mun tekemää päivällistä (olivat meillä kylässä). Jäljestäpäin sain kuulla, kuinka äiti on kaksi päivää raivonnut isälle mustasukkaisuuksistaan siitä, että miksi isä halaten lohdutti minua ja pyysi kaulasta pitäen anteeksi. Siis kuvitelkaa, äitini on omalle tyttärelleen kateellinen tällaisesta sovinnon eleestä. Muistan myös joskus lapsena, kuinka äiti otti isän kukkarosta meidän lasten kuvat pois ja sanoi isälle, että vain vaimon kuva kuuluisi olla miehen kukkarossa. Mä niin kovasti toivon tämän maha-asukkini kanssa, että tajuaisin mennä terapiaan, jos itsellä alkaa noin kovasti totuus hämärtyä. Mutta se on kyllä varsin raadollista, kun ja jos joutuu läheisiinsä pettymään.

Eipä siinä mitään, välejä täytyy vaan etäännyttää. Sillä se on näköjään ainoa keino suojata itseään edes jollakin lailla. Jos ei kerran vanhemmista irtoa tukea, niin mitäpä siinä sitten yrittämään. Jotenkin vaan tuntuu niin nurjalta ja syyllinen olokin tulee tällaisesta ajattelutavasta. Oli kuitenkin ihana lukea muiden kokemuksia, luulin, että omat vanhempani ovat ainoat lajissaan

 

Kotiäiti, täällä kohtalotoveri. Kirjoittamasi on kuin minun. Poikkeuksena se, että meillä pomona oli anoppi ja appiukko kyyristeli selän takana ja teki sen mitä käskettiin. Viimeiseen pisaraan saakka, se selvisi sitten jossain vaiheessa. Yhtäläisyyttä myös tuohon edelliseen kirjoittajaan sikäli, että alkuvaiheessa kun suhteita isovanhempiin yritettiin luoda, meillä anoppi nosti karmean nälvimis-arvostelu-prosessin, kun appiukko uskalsi kehua ruokiani. Muutaman kerran jälkeen appiukko kyllä sen lopetti.

 

Itsekin pohdin tätä "pitääkö isovanhempiin pitää yhteyttä lasten takia". Onhan juu kiva, jos olisi kaikilla hyvä, mutta eikö siinä tule lapsillekin pahaolo?
Meillä ei vielä lapsia, joten en tiedä kuinka omat tai poikaystäväni vanhemmat lapsiimme suhtautuisi. Mutta aavistelen pahaa.

Minä olen kuulemma ollut helppo lapsi, paitsi sitten kun tosiaan minäkin aloin ajattelemaan itse, enkä aina peesannut äidin järjettömyyksiä. Äitini kysyikin minulta "mikset enää ole niin ihana kuin lapsena?", tuolloin olin 10-vuotias. Taisi siis lapsuuteni loppua aika lyhyeen?

Meillä ei myöskään äidissäni (tai anopinkokelaassa) ole ikinä mitään vikaa. Aina kaikki on muiden syitä. Ja niitä syitähän löytyy.

Nytkin jouluna serkkuni perheineen oli heillä kylässä, ja kyllä äitini hyysäsi ja passasi, ja hymyili. Mutta sitten kun he olivat lähteneet, niin johan selän takana alkoikin selostus. Hän alkoi vaahtoamaan siitä, kuinka serkkuni on vaimoineen mennyt ihan hukkaan kasvatuksessa, kun ennen niin mukava lapsi on nyt alkanut pomputtamaan heitä. (Serkkuni poika 2,5) Mitä äitini muka oikeasti heidän elämästään tietää?? Näkee heitä ehkä kerran pari vuodessa, ja silti kokee olevansa kyllin tietoinen ja hyvä arvostellakseen heitä.. :headwall:

Äitini mielestä myöskään ei ole aiheellista kehua. Jos kerron hänelle kuinka joku ihminen on puhunut minusta hyvää, hän toteaa "älä anna nousta päähän" ja kun hellittelen poikaystävääni (silittelen, pussaan, tai kutsun hellittelynimillä) hän käskee lopettamaan.
Hän kyllä kertoi minulle, että eräs perhetuttu oli kehunut poikaystävääni, muttei pyydettäessä suostunut sanomaan sitä hänelle itselleen.
Kun olin lapsi, olin aikalaisen mustasukkainen(jota häpesin), kun hän kehui muita lapsia aina kaikille, muttei ikinä minua tai sisaruksiani, ainakaan meidän ollessa paikalla.
Hän on syntynyt -45.

Anopinkokelas on todennut poikaystävälleni, ettei hänen kannattaisi olla minun kanssani, koska olen patalaiska, ja hyväksikäyttäjä. Hienoa. Tämä johtui siis siitä, että en aina jaksa kuunnella hänen rivouksiaan ja muita humaloituneita ällöttävyyksiä.
Ja sitten hän ihmettelee, miksen viihdy heillä, ja miksen pidä hänestä.. Ja kun poikaystäväni kysyi johtuisiko tämä kenties hänen haukkumisistaan ja sanomisistaan, niin eiköhän anopinrutjake sano, että on vain joskus pyytänyt minua siivoamaan. Jep.
Hän haukkuu myös poikaansa aina kun onnistuu saamaan sopivan humalatilan päälle. (eli harvase päivä)
Tämä tapaus on mustasukkainen pojastaan minulle. Nuorimmainen poika, niin kai se on kamalaa, kun joku tyttö pahanen tulee siihen "välejä sotkemaan"...
Hän vuosimallia -50.

Isästäni tai apestani ei minulla ole pahemmin pahaa sanomista.
Isäni kanssa minulla on hyvät välit. Hänen kanssaan voin puhua lähes kaikesta. (joistain asioista en vain yksinkertaisesti pysty, vaikka hän sitä kenties toivoisi)

Myös seurustelusuhteissa minulla on ollut(ja toisinaan on vieläkin) hankaluuksia keskustella avoimesti. Omassa perheessä kun on todellakin opetettu kulissien ylläpitämistä. Mitä olen kyllä teini-iästäni lähtien vastustanut, ja sitäkin ennen ihmetellyt.

Hoh.. tulihan tästä aiheesta sepostusta, ja tulisi paljon paljon lisääkin...

En vain tiedä mitä tehdä. Itse haluaisin evätä anopilta luvan meidän kotiimme, mutta poikaystävä ei tähän ole suostuvainen. (kyllä, olin tarpeeksi typerä kysyäkseni tätä :ashamed: ) En halua missään tapauksessa nähdä ko naishenkilöä, ja pelkään, että hän esim. meidän häissämme örveltää ja pilaa senkin päivän meiltä..

Onko kenelläkään mitään ideaa mitä tehdä? Miten avata poikaystävän silmät? Hän pitää äitiään mukavana selvinpäin (jota se kyllä on, mutta itse en voi edes sitä sietää, kun tiedän kolikon toisen puolen), mutta koska tuo nainen muka olisi selvinpäin?

Henk.koht. viestejä saa toki myös laittaa.

Niin, ja kiitoksia purkumahdollisuudesta. =)

 

Minullakin on samantyyppisiä kokemuksia.

Minäkin aina kuvittelin, että minulla on ollut ihan rakastava ja kannustava perhe ja vaikka mitä. Kun olen näin aikuisiällä ryhtynyt asiaa ajattelemaan, se ei olekaan niin yksinkertaista.

Äitini kyllä rakasti minua sitä en epäile. Ja hän saattoi yrittää olla mahdollisimman hyvä äiti. Siinä tavoitteessaan hän kuitenkin epäonnistui.

Olen pienestä asti ollut lihava ja olen saanut kuulla siitä äidiltäni aina (voitte kuvitella mitkä lopputulokset itsetunnolle). Kuulin kuinka en voi koskaan tehdä sitä enkä tätä koska olen niin lihava.

Minulla oli koulussa ongelmia ja minua kiusattiin. Tämä laskettiin omaksi syykseni ja äitini väitti minun valehtelevan. Aina kun hän suuttuu hän pyrkii tekemään toisen olon niin hirveäksi kuin mahdollista. Miltä tuntuu aina kuulla olevansa tyhmä ja laiska?

Minä olin myös syyllinen hänen ja isäpuolen riitoihin, koska en ikinä ollut ulkona. Mitä olisin tehnyt ulkona, eihän minulla ollut ikinä kavereita (äitini yritti myös ohjailla kaverisuhteitani esim. mitä minun pitää toisille lapsille sanoa, että heistä tulisi minun kavereitani). Harrastuskokeilut jäivät siihen, etten saanut välineitä. Harrastin erästä lajia hyvin pitkään, mutta lopulta oli pakko lopettaa, koska äitini ei suostunut ostamaan minulle uusia varusteista, koska en kuulemma treenannut tarpeeksi.

En koskaan väittänyt vastaan, katsoin vain hiljaa ja kuvittelin olevani muualla. Tultuani täysikäiseksi sitten sanoin ensimmäistä kertaa vastaan. Tällä ensimmäisellä kerralla purkaus oli niin voimakas, että lähdin pois kotoa. Menin spr:n nuorten turvakotiin ja sieltä yritettiin selvitellä asiaa mikä on vialla. Äiti ilmoitti, ettei hänellä ole ainakaan pariin viikkoon aikaa tulla töiden takia.

Tuosta episodista huolimatta sain lukion kunnialla läpi vaikka äitini ja isäpuoleni olivat uhkailleet minua jatkuvasti, että jos en maksa asumisestani (sen jälkeen kun olin täyttänyt 18) he eivät maksa enää koulukirjojani ja minun täytyy mennä töihin. (Veljelleni tehtiin sama, no hänpä muutti pari päivää 18-vuotissynttäreiden jälkeen pois kotoa ). Ylioppilasjuhlissa he sitten paistattelivat kuinka lukion läpäisy oli heidän ansionsa.

Kun muutin pois toiselle puolelle Suomea välimme paranivat jokseenkin. Silti välien korjaaminen täysin on mahdotonta, kun hän ei ymmärrä tehneensä mitään väärin. Ja lopullinen kruunu asialle tuli pari viikkoa sitten. Minulla todettiin eräs allergia, joka on vuosia aiheuttanut minulle paljon mahakipuja ja ripulia. Tutkittiin kaikki mahdolliset mitä voisi olla ja lopulta kun se löytyi mainitsin asiasta äidilleni. Hän iloisena kertoi, että minulla oli diagnosoitu se jo alle kouluikäisenä, että minun olisi kannattanut kysyä asiaa häneltä ennen kuin menen lääkäriin. Jep jep.

 

Lukekaa Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa. Siitä voitte saada apua... nämä asiat (mitä sitten kenenkin kohdalla ovatkin) voivat seurata "salattuina juttuina" sukupolvesta toiseen... Katkaiskaa kierre omien lastenne kohdalta!