Äitiys ja oma aika

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Taatelitaateli
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
T

Taatelitaateli

Vieras
Meillä on vuoden ikäinen poika ja paljon lastenhoitoapua saatavilla. Olemmekin tämän vauvavuoden aikana vieneet lasta vähintään kerran kuussa yökylään isovanhemmille tai sukulaisille ja olen myös useamman kerran ollut ystävien kanssa parin päivän reissuilla ja vähintään kerran viikossa syömässä, leffassa tms niin että lapsi on jäänyt isänsä kanssa (myös miehen äiti on tuolloin auttanut hoidossa). Ja sama toisinpäin eli mieheni on myös ollut omissa menoissaan ja vastaavasti minä olen tuolloin hoitanut lasta joskus apuvoimien kanssa. Olen erittäin onnellinen tästä meidän tilanteesta, että meillä on paljon hoitoapua, mutta ikäväkseni olen saanut paljon syyllistämistä muiden äitien taholta. "miten voit olla kaksi yötä erossa 4 kk ikäisestä", "en ole ollut yhtään yötä pois lapseni luota" yms yms. Monet sanovat yhtäältä, että on hienoa kun on hoitoapua, mutta sitten samaan hengenvetoon kertovat pyhimyksinä kuinka he eivät ole olleet yhtään yötä pois kotoa. Monella on varmaan se tilanne ettei hoitoapua ole ja jotkut eivät ilmeisesti myöskään koe, että haluaisivat pois kotoa. Meidän suhteemme kuitenkin toimii ihan hyvin ja miehen kanssa kahdenkesken tehdyt matkat ja vapaaillat ovat pitäneet hyvin parisuhteemme kasassa ja tuoneet romanttisuutta lapsiperheen arkeen. Koen myös omat reissuni ja harrastukseni henkirei'iksi arjessa enkä tiedä miten selviytyisin ilman niitä. Ärsyttää vaan se miksi meidän perheen valinnoista pitää syyllistää?! Miten se on muilta äideiltä pois jos minä saan omaa aikaa halutessani? Lapsi on aina ollut hoidossa tutun ihmisen luona ja myös sukulaisemme ovat hoitamisesta innoissaan. Iloa vaan osittain pilaa ne arvostelevat sanat ja eleet, onko se kateutta vai mitä?
 
Mahtavaa, että toimit kyseisellä tavalla. Itse olen myös jättänyt hyvillä mielin 2kk:den iläisen lapseni mummille ja ukille hoitoon. Ei ole tarvinnut miettiä miten he pärjäävät, koska enemmänhän heillä on tietämystä lapsenhoidosta kuin minulla. Itselläni siis 2kk:den kokemus. :)

Muiden mammojen syyllistäminen/kärkäs kommentointi on ärsyttävää. Mainitsin kaverilleni toisen kaverin 30-vuotisjuhlista, jonne myös 2 kk:den ikäinen lapseni on tervetullut. Kaverin kommentti " aika raskasta ton ikäiselle kyseiset juhlat. Hän kommentoi tietämättään millaiset juhlat on edes kyseessä. Tarkoitus on vain piipahtaa juhlissa eikä viipyä yömyöhään.
 
Mulla ei ole lapsenhoitoapua enkä pääse paljon minnekään. Imetänkin, se rajoittaa, mutta on oma valintani.

Sen vaan tahdon sanoa, että ottakaa muut ilo irti, kun voitte. Paremmin jaksaa, kun on taukoja ja menoja ilman lastakin. Ja se on taas lapsenkin etu.

Me taas tyydymme toistaiseksi tilanteeseen ja nautimme toistemme seurasta. Käymme myös juhlissa, ja on ihan selvää, että vauvani nauttii ja on aina nauttinut kaikenlaisesta erikoisohjelmasta, ihmisistä ja eläimistä, menoista mitä vaan on ollut. Voi se vähän väsyttää, mutta hauskaa on ollut. Se mua suututtaa, että sukulaisia on lähellä, mutta ovat olevinaan niin kiireisiä, etteivät juuri ehdi tavata vauvaani (ainoa lapsenlapsi yms.) Saati että olisivat avuksi hoitamisessa. Hyvä, että pääsin yksin edes jälkitarkastukseen, kun sinne olisi ollut vauvan kanssa hankala mennä. Plääh.

 
Alkuperäinen kirjoittaja nti29:
Mahtavaa, että toimit kyseisellä tavalla. Itse olen myös jättänyt hyvillä mielin 2kk:den iläisen lapseni mummille ja ukille hoitoon. Ei ole tarvinnut miettiä miten he pärjäävät, koska enemmänhän heillä on tietämystä lapsenhoidosta kuin minulla. Itselläni siis 2kk:den kokemus. :)

Ihan hyvä vanhempien on välillä saada omaakin aikaa, mutta tuosta isovanhempien paremmasta tietämyksestä olen eri mieltä, siis mikäli äiti on yhtään viitsinyt vilkaista neuvolan esitteitä tai lukea vauvajuttuja lehdistä tai netistä. Uutta tietoa on tullut niin paljon viimeisen 20-30 vuoden aikana, että omien vanhempiemme tiedot ovat auttamattomasti vanhentuneet ja jotkut sen aikaiset yleiset käytännöt jopa haitallisia vauvoille. Esim. hammasbakteerin tarttuminen on monelle vanhemmalle sukupolvelle outo asia. Samoin nukutus, imetys ja ruokintasuositukset ovat kaikki nykyään aivan erilaisia kuin ennen. Äitien kannattaa siis pitää preppauskurssi tuleville lastenhoitajille, ellei heillä ole ollut omaa vauvaa pariin viime vuoteen.
 
Nämä on niin henkilökohtaisia juttuja. Mun mies ei ole vielä ollut yhtäkään yötä yksin minusta ja lapsista erossa, ja vanhin on 7 vuotias. Sanoo, että hänellä tulisi ikävä. Kahden olemme kyllä olleet viikonloppulomilla.

Itse olen tehnyt pisimmillään 3 päivän reissuja 3 vuotiaasta erossa. Alle vuosikkaasta en kyllä haluaisi olla erossa, sillä meillä on aika vahva symbioosi jo rintaruokinnankin vuoksi.

Tunnustan kuittailleeni yhdelle sukulaisnaiselle, joka parikuisesta saakka jätti vauvan vuoroin kumman mummon tai isän luokse ja teki "tyttöjen reissuja", joista jälkikäteen kuultiin kovin kosteita juttuja. Se on sellaista että on sitten jäänyt nuoruus kesken ja lapsen kustannuksella sitä jatketaan. Ilmeisesti ap.n tapaus on kuitenkin erilainen ja lähinnä parisuhdeaikaa, joten ei siitä tässä enempää.
 
Syyllistäminen johtuu luultavasti siitä, että nykytiedon valossa liian pitkä ensisijaisen hoitajan ja vauvan ero voi aiheuttaa lapselle trauman (voi ilmetä murrosiässä tai vasta aikuisena). Erotilanne aiheuttaa lapselle stressitilanteen, jota hän ei välttämättä pysty käsittelemään. Siksi suositellaan, että äiti (tai muu ensisijainen hoitaja) olisi vauvan luota poissa max 1 yön/ikävuosi. Kannattaa miettiä omia valintojaan lapsen kannalta.

Itse vuoden ikäisen lapsen äitinä en ole ollut vauvastani erossa yön yli, mutta omia reissuja kyllä teen monta kertaa viikossa. Parisuhdeaikaa on parhaiten joka ilta, kun lapsi menee kuitenkin nukkumaan kahdeksalta.
 
Hieno juttu, että saat noin ruhtinaallisesti omaa aikaa! Saat olla onnellinen asemassasi. Meillä taas on toisin päin, en ole ollut kummastakaan lapsesta erossa yötä ollut alle 1-vuotiaana enkä varsinkaan kun imetin vielä. Meillä ei tukijoukkoja juurikaan ole (isovanhemmat asuvat yli 100 km päässä ja ovat vielä työelämässä), mies sitten vahtii sen ajan kun olen "omilla teilläni". Meilläkään ei mies ole ollut yhtään yötä erossa minusta ja lapsista tämän 3:n vuoden aikana, kun esikoinen syntyi.

Meillä taas on ihan päinvastoin kuin teillä, minua sen sijaan "syyllistetään" siitä, etten ole "antanut" lapsiani tai vauvaa hoitoon. Ja syyllistäjiähän ovat siis juuri äidit, joilla lapset ovat vauvasta asti olleet hoidossa esim. isovanhemmillaan. Itseäni tämä hoitoasia ei juurikaan vaivaa, mutta ilmeisesti muut näkevät enemmän vaivaa meidän elämästämme...
 
Parisuhdeaikaa on toki joka ilta, mutta ei se ole samanlaista jos lapsi on nukkkumassa viereisessä huoneessa ja pitää vahdata herääkö ja milloin. Eri asia kuitenkin lähteä ulos syömään tai leffaan ja nähdä vähän muutakin kuin oman asunnon seiniä.

Minusta taas monelle äidille tekisi tosi hyvää vähän lähteä ulos tuulettumaan ilman vauvaa (liian pienet ympyrät ja vatvotaan samoja asioita), mutta en ole koskaan ketään sellaiseen kehoittanut. En myöskään välittäisi kuulla arvosteluja omista valinnoistani, koska lapsi kuitenkin on aina luotettavalla ja rakastavalla hoitajalla jos ei ole minun kanssani. Saan omasta ajasta huolimatta olla lapsen kanssa kaikki päivät ja minusta se on lapsenkin etu jos äiti käy välillä tuulettamassa päätään ja on sen jälkeen virkeämpi ja positiivisempi. Lisäksi minusta on lapselle hyväksi, että hänellä on useampia aikuiskontakteja vaikka minä ja mieheni tietenkin olemme ne ensisijaiset.

Alkuperäinen kirjoittaja 3 pientä:
Tunnustan kuittailleeni yhdelle sukulaisnaiselle, joka parikuisesta saakka jätti vauvan vuoroin kumman mummon tai isän luokse ja teki "tyttöjen reissuja", joista jälkikäteen kuultiin kovin kosteita juttuja. Se on sellaista että on sitten jäänyt nuoruus kesken ja lapsen kustannuksella sitä jatketaan. Ilmeisesti ap.n tapaus on kuitenkin erilainen ja lähinnä parisuhdeaikaa, joten ei siitä tässä enempää.

En tiedä tarkemmin sukulaisnaisesi elämästä, mutta jos haluaa joskus juhlia vielä vauvan syntymän jälkeen niin ei siitä vielä voi vetää johtopäätöksiä, että "on jäänyt nuoruus kesken". Itse ainakin tykkään joskus vaihtaa vapaalle kavereiden kesken ja tulee alkoholiakin silloin käytettyä. Ei mitään övereitä, mutta kuitenkin. En koe, että olisi nuoruus jäänyt kesken vaan yksinkertaisesti tykkään käydä tanssimassa ja tapaamassa kavereita ja muutama siideri kummasti vapauttaa sekä omaa että yleistä tunnelmaa.

Kaikkea kohtuudella mielestäni, en ymmärrä miksi naisista tulee niin puritaanisia äitiyden myötä. Vähemmästäkin alkaa ahdistaa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Niin:
Syyllistäminen johtuu luultavasti siitä, että nykytiedon valossa liian pitkä ensisijaisen hoitajan ja vauvan ero voi aiheuttaa lapselle trauman (voi ilmetä murrosiässä tai vasta aikuisena). Erotilanne aiheuttaa lapselle stressitilanteen, jota hän ei välttämättä pysty käsittelemään. Siksi suositellaan, että äiti (tai muu ensisijainen hoitaja) olisi vauvan luota poissa max 1 yön/ikävuosi. Kannattaa miettiä omia valintojaan lapsen kannalta.

Itse vuoden ikäisen lapsen äitinä en ole ollut vauvastani erossa yön yli, mutta omia reissuja kyllä teen monta kertaa viikossa. Parisuhdeaikaa on parhaiten joka ilta, kun lapsi menee kuitenkin nukkumaan kahdeksalta.

kiinnostaisi saada joku linkki tutkimuksiin, jossa on tutkittu tuota "trauman" syntymistä ja sen ilmenemistä murrosiässä tahi aikuisuudessa. Siis jos jätän lapsen alle vuoden iässä isovanhemmille yhdeksi yöksi, saattaa hän häiriintyä niin, että saa trauman, joka ilmenee aikuisuudessa. Haluan lisää faktaa tästä. Välillä tuntuu, että nämä varhaisen vuorovaikutuksen asiat menevät överiksi. Mun molemmat lapset ovat joutuneet olemaan synnytyksen jälkeen yhden yön erossa minusta, ovatkohan saaneet trauman? Höh!
 
Hienoa Taatelitaateli! Teidän systeemi kuulostaa sellaiselta mitä minä haluaisin. En ehkä ihan joka viikko tarvitse sitä omaa iltaa, mutta kerran-pari kuussa kuitenkin. Meillä on miehen kanssa sopimus, että kerran kuussa kumpiki saa lähteä "viihteelle" (jos haluaa). Useamminkin, jos tulee joku erityistilaisuus, esim. polttarit tms. mihin on vähän niinkuin "pakko" mennä.
Meillä on vuoden ikäinen lapsi. Kaksin ollaan oltu lapsen syntymän jälkeen 4 yötä. Lapsi on ollut mummulassa, ja pärjännyt loistavasti. Useammin kuin parin kuukauden välein ei viitsitä mummuja vaivata, mutta tuo yhteinen ilta ja yö kuukauden-kahden välein on aika ihana juttu. Tekee hyvää parisuhteelle. Toki arki-illat ja viikonloput noin yleensä vietetään kotona, ja lapsen nukkuessa saadaan olla kahdestaan, mutta on se nyt ihan eri asia lähteä vaikka syömään ja siitä baariin katsomaan muitakin ihmisiä. Mieluummin lähden mieheni kanssa kuin kavereiden nykyään. Kavereita tykkään tavata esim. kahvilla tms. missä voi rauhassa jutella.
No, meni vähän sivuraiteille... Mutta mä ainakin olen sitä mieltä että ap:llä on tosi hienosti asiat.
 
Alkuperäinen kirjoittaja ...minua:
Mun molemmat lapset ovat joutuneet olemaan synnytyksen jälkeen yhden yön erossa minusta, ovatkohan saaneet trauman? Höh!

Vielä kommentti tuohon ylläolevaan lainaukseen. Muakin kiinnostaa tuo asia ihan ehdottomasti, ja haluaisin jotain faktaa niistä tutkimuksista pöytään. Minä vietin lapsen ekan elinviikon lapsesta erossa, oltiin eri osastoilla sairaalassa. Mahtaako tuo olla sitten ihan pilalla...!
 
Tietyllä tapaa olen sitä mieltä, että yksi hoitaja ei riitä, koska aina voi sattua että äiti joutuu uudelleen sairaalaan tm. ja siinä sitä ollaan ellei isän ja vauvan suhdettakaan ole kannustettu kehittymään.

Siinä kuitenkin menee raja, että useita eri hoitajia käytettäisiin lapsella satunnaisesti. Sitä voisi verrata siihen, mitä itse ajattelisi jos jatkuvasti vaihtuisi lähin aikuinen itseltä, puoliso, viikonlopusta toiseen, vaikka on siihen yhteen rakastunut ja sitoutunut. Jos yllättäen tulisi vieraampi ihminen sylittelemään ja oma rakas häipyisi ovesta ja huutelisi hei hei kulta, palaan kolmen päivän kuluttua ja hoida kaikki henkiset ja fyysiset tarpeesi nyt tämän tyypin kanssa. Sama olisiko se tyyppi mummo tai itseen verrattuna miehen paras kaveri.

Ei niin kivaa vai, tulla syrjäytetyksi. Lapsellakin on tunteet.
 
Asiat eivät ole mustavalkoisia – voi olla ettei pitkä ero äidistä tai ensisijaisesta hoitajasta aiheuta lapselle mitään. Mutta sellainen riski on olemassa. Trauma voi ilmetä esimerkiksi masennuksena tai muina mielenterveysongelmina tai vaikkapa ongelmina ihmissuhteissa.

Mainitsen esimerkkeinä kehityspsykologian puolelta seuraavat nimet: Margaret Mahler, Erik H. Erikson Jean Piaget ja kasvatustieteen puolelta vaikkapa John Bowlby. Suomessa näistä asioista ovat kirjoittaneet hyvin kansantajuisesti esimerkiksi Jari Sinkkonen ja Keijo Tahkokallio.

”Jos omalle kohdalle pannaan” kirjoitti asian hienosti. Ehkä tämä auttaa ymmärtämään, mistä tässä pohjimmiltaan on kyse. Vauva tarvitsee äitiään.
 
Sinulla on hienot järjestelyt! Itse olen 6 vuotta ollut kotiäitinä viidelle pienelle, kertaakaan en ole ollut erossa kuin kauppareissun verran! Ja ei kyllä mieheni antaisi minun mennäkkään minnekkään yksikseni..
 
Joo, kyllä meilläkin on romantiikkaa, vaikka vauva onkin "jo" melkein vuoden, eikä ole ollut yhtään yötä hoidossa. Meidän peitot heiluu kyllä lähes joka yö. :)

Musta on kyllä tosi hienoa, jos joku tarjoutuu hoitamaan. Meille ei ole tarjouduttu avuksi, joten ei nyt viitsitä tyrkyttääkään. Toisaalta, ei olisi vielä annetukaan, sillä olen imettänyt tähän asti vieläkin vähän. Kavereiden kanssa "viihteellä" ollaan käyty vuorotellen tai kahdestaan iltasella herkuteltu kotona ja korkattu pullo vinkkua. Me tosin tykätään olla kotona tosi paljon, joten ei ole mikään jäänyt kaivelemaan. :) Tulevaisuudessa olisi tietty kiva käydä vaikka kahdestaan jossain reissussa, joten kiva jos joku tarjoutuisi hoitamaan... Hmmm... Ehkä lykätään matkaa parilla vuosikymmenellä. ;P
 
Alkuperäinen kirjoittaja no vähän kade:
Sinulla on hienot järjestelyt! Itse olen 6 vuotta ollut kotiäitinä viidelle pienelle, kertaakaan en ole ollut erossa kuin kauppareissun verran! Ja ei kyllä mieheni antaisi minun mennäkkään minnekkään yksikseni..

Ihan pakko kysyä, kuinka tuollaista elämää kestää? Mulle ainakin tuo olis ihan kuin joku vankila. Kauppareissun verran omaa aikaa... Ja mies ei "anna" mennä? Ihan kuin oisit jotenkin holhouksenalainen?

 
Alkuperäinen kirjoittaja oma-aikainen:
Alkuperäinen kirjoittaja no vähän kade:
Sinulla on hienot järjestelyt! Itse olen 6 vuotta ollut kotiäitinä viidelle pienelle, kertaakaan en ole ollut erossa kuin kauppareissun verran! Ja ei kyllä mieheni antaisi minun mennäkkään minnekkään yksikseni..

Ihan pakko kysyä, kuinka tuollaista elämää kestää? Mulle ainakin tuo olis ihan kuin joku vankila. Kauppareissun verran omaa aikaa... Ja mies ei "anna" mennä? Ihan kuin oisit jotenkin holhouksenalainen?

Samaa mietin minäkin. Onko miehesi sitten vapaa menemään vai etkö päästä häntä minnekään myöskään?

Jos kumpikaan ei ole edes kiinnostunut menemään mihinkään niin mikäs siinä. Minä mielelläni suon miehelleni vapauden mennä omiin harrastuksiinsa, kun tiedän itsekin olevani vapaa menemään. Olemme kumpikin sosiaalisia ja liikkuvaisia luonteeltamme, joten tulisin varmaan hulluksi jos en koskaan saisi omaa aikaa ja voisi tavata kavereita myös ilman lapsia (ihan eri juttu nimittäin!).


 
Alkuperäinen kirjoittaja Niin:
Asiat eivät ole mustavalkoisia – voi olla ettei pitkä ero äidistä tai ensisijaisesta hoitajasta aiheuta lapselle mitään. Mutta sellainen riski on olemassa. Trauma voi ilmetä esimerkiksi masennuksena tai muina mielenterveysongelmina tai vaikkapa ongelmina ihmissuhteissa.

Voi olla että tulee traumoja, voi olla että ei. Eihän ihmismielestä koskaan tiedä etukäteen mikä aiheuttaa mitäkin. Kun ei samaa ihmistä voi tutkia siten, että äiti on ollut vieressä rippikouluikäiseksi 24h tai että lapsi on ollut hoidossa välillä. Traumoja tulee myös siitä jos äiti on masentunut ja ahdistunut ja tiuskii lapsilleen, kun ei saa koskaan levätä ja tuulettua. Me ihmiset olemme erilaisia ja toisille sopii se, että luuhaavat kotona samoja nurkkia päivästä toiseen, toiset kaipaavat enemmän omaa aikaa.

Minusta myöskin lapsen hoitajien vaihtumisen vertaaminen puolison vaihtumiseen ontuu pahasti. Lapsi pystyy kyllä luomaan läheisiä kiintymyssuhteita useaan aikuiseen eikä niitä suhteita voi verrata kahden aikuisen väliseen romanttiseen suhteeseen. Äidit harrastavat liikaa keittiöpsykologiaa ja tulkitsevat kaiken maailman teorioita mutu-tuntumalla. Tarkoittaako tuo sinun tulkintasi sitä, että äiti ei saa poistua lapsen luota ollenkaan, eikö isä kelpaa hoitajaksi kun äiti on poissa? Eikö isä voi lapsesta sitten tuntua siltä "toiselta mieheltä/naiselta" lapsen mielessä?
 
Alkuperäinen kirjoittaja ygh:
Joo, kyllä meilläkin on romantiikkaa, vaikka vauva onkin "jo" melkein vuoden, eikä ole ollut yhtään yötä hoidossa. Meidän peitot heiluu kyllä lähes joka yö. :)

Minä tulkitsen romantiikan kyllä muuksi(kin) kuin peiton heilutteluksi.:) Vaikka sinänsä mukavaa jos olette aktiivisia joka ilta. ;D

 
Alkuperäinen kirjoittaja Taatelitaateli:
Minusta myöskin lapsen hoitajien vaihtumisen vertaaminen puolison vaihtumiseen ontuu pahasti. Lapsi pystyy kyllä luomaan läheisiä kiintymyssuhteita useaan aikuiseen eikä niitä suhteita voi verrata kahden aikuisen väliseen romanttiseen suhteeseen. Äidit harrastavat liikaa keittiöpsykologiaa ja tulkitsevat kaiken maailman teorioita mutu-tuntumalla. Tarkoittaako tuo sinun tulkintasi sitä, että äiti ei saa poistua lapsen luota ollenkaan, eikö isä kelpaa hoitajaksi kun äiti on poissa? Eikö isä voi lapsesta sitten tuntua siltä "toiselta mieheltä/naiselta" lapsen mielessä?

Hei luepas uudelleen, isästä mainittiin heti ensimmäisessä lauseessa puolisoon verrattessa.

Mistä sinä tiedät, että "lapsi pystyy kyllä luomaan läheisiä kiintymyssuhteita useaan aikuiseen"? Tai että lapsen suhdetta äitiin ei voisi verrata romanttiseen suhteeseen? Eikö tuo nyt ole pahemman luokan keittiöpsykologiaa sanoa noin, perustelematta mitenkään?

Lähes kaikki kiintymysteoriat tuoreimpia myöden korostavat juuri sitä, että vanhemman ja lapsen suhde on lapsen elämän keskus, jonka kautta vauva heijastelee tunteitaan ja rakentaa minäkuvaansa. Äiti, isä, lähivanhempi. Yleensä äiti. Tutkimusperinteessä on kasvoja ja äidin ja lapsen välistä ilmehtimistä pidetty erityisen tärkeinä. Wright on puhunut katseen symbolisesta merkityksestä huomion siirtämisestä täysin toiselle, toisen kasvoihin; Stern on kuvaillut kasvokkaisia hetkiä emotionaalisiksi huippukokemuksiksi lapselle; Winnicot on kutsunut kasvojen peilaamista potentiaaliseksi tilaksi; ja Lacan on jakanut kasvokkaiset kokemukset toisiaan seuraaviin imaginaariseen vaiheeseen mielikuvineen ja odotuksineen sekä peilivaiheeseen heijastuspintana ja itsensä löytämisen keinona.

Puhutaan "hiljaisesta traumasta" kun puhutaan häiriötilasta, joka mahdollisesti puhkeaa vasta myöhemmin lapsuudessa tai nuoruudessa, kun varhaisen kiintymyssuhteen muodostuksessa on ollut ongelmia.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Mantelitumake:
Hei luepas uudelleen, isästä mainittiin heti ensimmäisessä lauseessa puolisoon verrattessa.

Voisitko sitten sen lauseen tuoda tänne esiin? Täällä on aika monta vastausta enkä tiedä mihin lauseeseen viittasit.

Entä jos isä ja äiti hoitavat lasta yhtä paljon? Miten lapsen kiintymyssuhteen silloin käy? Eikö lapsi muka voi luoda läheistä suhdetta kumpaankin?

 
Alkuperäinen kirjoittaja Jos omalle kohdalle pannaan:
Tietyllä tapaa olen sitä mieltä, että yksi hoitaja ei riitä, koska aina voi sattua että äiti joutuu uudelleen sairaalaan tm. ja siinä sitä ollaan ellei isän ja vauvan suhdettakaan ole kannustettu kehittymään.

Siinä kuitenkin menee raja, että useita eri hoitajia käytettäisiin lapsella satunnaisesti. Sitä voisi verrata siihen, mitä itse ajattelisi jos jatkuvasti vaihtuisi lähin aikuinen itseltä, puoliso, viikonlopusta toiseen, vaikka on siihen yhteen rakastunut ja sitoutunut. Jos yllättäen tulisi vieraampi ihminen sylittelemään ja oma rakas häipyisi ovesta ja huutelisi hei hei kulta, palaan kolmen päivän kuluttua ja hoida kaikki henkiset ja fyysiset tarpeesi nyt tämän tyypin kanssa. Sama olisiko se tyyppi mummo tai itseen verrattuna miehen paras kaveri.

Ei niin kivaa vai, tulla syrjäytetyksi. Lapsellakin on tunteet.

Tässä , puolisoon vertaamisesta.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Mantelitumake:
Mistä sinä tiedät, että "lapsi pystyy kyllä luomaan läheisiä kiintymyssuhteita useaan aikuiseen"?

Siitä, että lapsi ilahtuu nähdessään esim. mummonsa, tunnistaa hänet ja pyytää päästä mummon syliin. Tapaa häntä viikoittain, usein montakin kertaa viikossa. Näen sen lapsen ilmeistä ja eleistä, hänellä on hyvä olla mummon kanssa. En tarvitse siihen psykologian oppaita.

Edelleen haluaisin kuulla mistä sinä päättelet ettei lapsi pysty luomaan kiintymyssuhdetta moneen aikuiseen? Miten käy jos lasta hoitaa yhtä paljon sekä isä että äiti?

 
Taatelitaateli: Ethän myöskään ala väittelemään siitä, että vain sinun tapasi olla äiti olisi ainoa oikea tapa? On upeaa, että teillä on paljon hoitajia lapsellenne ja että koette, että tällä tavalla pystytte elämään juuri sellaista elämää kuin mitä haluatte.

Meillä + 2 lapsellamme ei ole ollut hoitoapua, mutta toisaalta arvasimme sen jo etukäteen, kun lapsia vasta suunniteltiin. Pitkät välimatkat omiin vanhempiin, arat lapset (myös me vanhemmat olemme hiljaisuudesta pitäviä kotihiirulaisia) ja iso asuntolaina (ei mahdollista palkata lastenhoitoapua) ovat tarkoittaneet sitä, että lapsillamme ainoat hoitajat ovat olleet me vanhemmat. Isovanhemmat ovat lasten elämässä lähinnä puhelimitse yhteydessä ja tavataan 1-2 kertaa vuodessa. Lapset ovat olleet hyvin kiintyneitä minuun enkä ole viitsinyt lapsia huudattaa yhtään enempää kuin on ollut tarvis (unikoulu oli pakko pitää oman jaksamisen vuoksi). Kun kaipasin omaa aikaa ja seinät tuntuivat kaatuvan päälle, niin vaikkapa soitto kaverille, pitkä juoksulenkki tai parin tunnin irtiotto arki-iltana auttoi asiaan.

Nyt kun omat lapset ovat jo vähän isompia, niin sitä omaa aikaa löytyy. Toisaalta olen myös alusta asti tottunut siihen, että asioita voi tehdä yhdessä lasten kanssa. Aina se ei ole lapsista kivaa (esim. jonottaa pankkiin), mutta elämä ei nyt muutenkaan pyöri aina lasten ympärillä. Toisaalta voin sanoa, että kun omat lapseni aloittivat koulunkäynnin, niin pärjäsivät tosi hienosti, sietävät tavallista arkea, tekevät kotitöitä jne. Eivät ole myöskään koulukiusaajia tai -kiusattuja, vaan ihan tavallisia reippaita lapsia. Lapsieni koulukavereita seuraamalla olen huomannut, että monella lapsella on vaikeus sietää arkea. Voisiko tämä johtua siitä, että koko ajan pitää olla hirveästi virikkeitä? Patikointi metsässä, yhdessä leipominen tms. ei ole mitään, vaan pitää olla HopLop-vierailuja, moottorikelkka-ajelua, lentämistä lentokoneella etelään jne. Tavallinen ei riitä, vaan pitää olla enemmän ja enemmän.

Meillä parisuhdetta on takana jo yli 20 vuotta ja seksielämälle kuuluu yhä hyvää. Alkoholia emme kumpikaan käytä eikä baariin tai yökerhoon ole tarvetta. Parisuhdetta hoidamme juttelemalla, hellyydellä ja ihan vain olemalla toistemme kanssa. Olemme myös toistemme parhaat ystävät ja sielunkumppanit. Ystäviä nähdään lähinnä vierailemalla vastavuoroisesti kylässä (myös yökylässä). Omat harrastukset eivät ole yleensä sidottuja kellonaikoihin. Mies käy ennen töihin menoa kuntosalilla ja minä lenkkeilen ympäri vuoden jne. Arkea siedämme hyvin.

Minä en syyllistä ketään, mutta toivon tietysti, että jokainen tekee sellaisia ratkaisuja omassa elämässään, että ne ovat hyväksi lapselle ja myös itselle. Omalla tarinallani haluan sanoa, että suhde, lastenhoito ja oma hyvinvointi voivat myös olla hyvällä tolalla, vaikka ei olekaan koko ajan tarvetta mennä muualle. Parisuhde ei välttämättä kohene siitä, että lähtee viikonlopuksi kylpylään tai että parisuhde voisi vielä paremmin, jos lähtisi pidennetyksi viikonlopuksi Roomaan tai että parisuhde olisi suorastaan huippukuosissaan, jos lähtisi kahdeksi viikoksi Dominikaaniseen tasavaltaan.
 

Yhteistyössä