Äitien isot erot tunteissa, kun lapsi on avuton (Meidän Perhe)

[Venlani]

Ajattelin kirjoittaa tänne lyhyen aloituksen omalta alaltani, josko se poikisi ajatuksia. Kirjoitin tämän jo Meidän Perhe -palstalle, mutta siellä oli niin hiljaista, että siirsin nyt saman tänne.

Olen työskennellyt muutaman vuoden terveydenhoitoalalla työssä, jossa hoidan myös jonkin verran lapsia. Teen toisinaan eräitä hoitotoimenpiteitä lapsille, ja nämä tuppaavat heitä pelottamaan varsinkin ensimmäisellä kerralla. On hyvin tavallista, että 5-10-vuotiaat lapset itkevät pelästystään, kontrollin menetystä, ääntä, vieraita laitteita ja pientä kipuakin.

Olen nyt viime aikoina huomannut melkoisen suuren tunneskaalan, jota lasten käytös aiheuttaa heidän äideissään (useimmin mukana on äiti). Lähes jokainen pelokas lapsi käyttäytyy lähes samoin (itkee, huutaa äitiä, haluaa pitää kädestä), mutta äitien vaste tälle lapsen ilmaisulle on kaikkea jyrkästä torjunnasta ja paheksunnasta lempeään empatiaitkuun ja hellään silitykseen. Korostan siis, että omasta näkövinkkelistäni käsin kaikki nämä lapset käyttäytyvät hyvin samalla tavalla - eroja on vain siinä, miten _äidit_ näyttävät lapsensa käytöksen hyväksyvän/tulkitsevan.

Olen ollut erityisen ihmeissäni siitä, kuinka moni äiti tänäkään päivänä ei anna lapsensa itkeä. Olen tehnyt näitä juttuja nyt uran aikana noin 80-100 lapselle, ja äideistä arviolta 40% on sellaisia lempeitä ja lohduttavia. Loput pysyttelevät tyynesti taustalla ikään kuin luovuttaen valtuudet minulle, (noin 30%) ja loput ovat lapselleen hyvin kovia ja kylmiä.

Kun huomaan vanhempien alkavan sättiä lastaan tämän itkiessä tai jännittäessä, sanon aina äidille, että minua ei itku haittaa, koska se ei häiritse työskentelyäni lainkaan (mikä on totta). Lapset saavat itkeä, jännittää ja olla myös hitaasti toimenpiteeseen suostuvia. Lähes aina saamme hommat tehtyä tosi hyvin, mutta vaikka sanon tämän sekä lapselle että aikuiselle työn jälkeen, ei aikuinen tunnu kiinnittävän palautteeseeni mitään huomiota, vaan jatkaa lapsen sättimistä tai arvostelua ("Niin, turhaan itkit, huomasitko ei se mikään temppu ollut, ensi kerralla ole sitten REIPPAAMPI, vieläkö vollotat, älä viitsi).

Tuntuu joskus vähän ikävältä todistaa tällaista äiti-lapsi-suhdetta, jossa pieni saa vain lokaa niskaansa. Ja sitten kun näkee niitä, jotka katsovat lämpimästi omaa urheaa pikkuistaan ja halaavat itkun jälkeen, miettii, kuinka erilaista tunneilmaisua eri kodeissa onkaan.

 

[Kjkkjk]

Ei tuo nyt niin ihmeellistä ole. Ihmiset on erilaisia. Mahdollisesti näiden äitien lapsuudenkodeissa on toimittu samalla tavalla. Periytynyt käytösmallit. On edelleen ihmisiä joiden mielestä esim. Poikalapset eivät saisi itkeä, vaan pitää olla reipas. Tytöiltä itku taas sallitaan helpommin. Itse olen sairaanhoitja ja kaikennäköistä vanhempaa tullut nähtyä enkä minä heidätoimintatapojaan ihmettele sen kummemmin.

 

["hei"]

Surullistahan tuo on, mutta ei mielestäni yllättävää. Mun mieolestä kaikille vanhemmille pitäsi olla joku kurssi tai koulutus, jossa kerrotaan juuri tuon tunneilmapiirin tärkeydestä ja siitä miten hyvä tunneilmapiiri luodaan. Monet vanhemmat tuntuu myös vaativan lapsiltaan ihan liikoja ikätasoon nähden.

 

[Keittiönoita]

Olen ollut erityisen ihmeissäni siitä, kuinka moni äiti tänäkään päivänä ei anna lapsensa itkeä. Olen tehnyt näitä juttuja nyt uran aikana noin 80-100 lapselle, ja äideistä arviolta 40% on sellaisia lempeitä ja lohduttavia. Loput pysyttelevät tyynesti taustalla ikään kuin luovuttaen valtuudet minulle, (noin 30%) ja loput ovat lapselleen hyvin kovia ja kylmiä.

Kun 80-luvulla opiskelin sairaanhoitajaksi, tuo tilanne oli nimenomaan toivottava. Vanhempien ei kuulunut alkaa toimenpiteen aikana säälimään eikä lohduttelemaan lasta, mutta ei toki lastaan kovistelemaankaan, vaan juurikin luovuttaa valtuudet hoitohenkilöstölle, jotta he saisivat suoritettua toimenpiteen mahdollisimman nopeasti pois päiväjärjestyksestä. Lohduttelun aika oli toimenpiteen jälkeen. Mutta niin se maailma muuttuu, nykyisin varmaan opetetaan jo toisin

 

[Jehnny Tightlips]

Minä kun kävin esikoisen kanssa ekassa lääkärineuvolassa, niin olin tietty vähän pihalla siitä, miten minun oletettiin toimivan. Koetin sitten hätäpäissäni pitää vauvaa kädestä, niin eikös lääkäri moittimaan, että "Älä viitsi, se on täysin refleksiivinen olento" Ei ollut mitenkään kauhean ylevä olo sen jälkeen.

 

["vierailija"]

Tuossa tilanteessa toki haluaisin silittää ja lohduttaa lasta,mutta ehkä pysyisin toimenpiteen ajan loitommalla,etten olisi häiriöksi. Sanotko ap siis että siinä saa olla vieressä?

 

[luuppi]

Olisi tosi hienoa, jos toimenpiteisiin tosiaan olisi aikaa. Me ollaan käyty paljon korvatarkastuksista ja -kontrolleissa ja se on aina yhtä tuskaa. Vaikka mitä keinoja olen yrittänyt, lapsi joutuu paniikkiin jo pian sen jälkeen kun ollaan astuttu lääkärin huoneeseen. Ei siinä kovin kauan koskaan käytetä aikaa kuitenkaan, vaan aika pian kutsutaan (lääkärin toimesta) huoneeseen pitelijä ja korvat vaan tarkistetaan niin hyvin kuin ne nyt pystyy siinä lapsen rimpuillessa tarkistamaan.

Äitinä kuulun tuohon empaattiseen lohduttaja -ryhmään. Aina joka kerta yritän kaivaa itsestäni esille sen positiivisen ja rauhallisen ihmisen, joka luottaa että ehkä tällä kerralla kaikki menee ihan hyvin. Mutta kun lapsi on oppinut pelkäämään, niin siitä on tosi vaikea oppia pois. Ehkä ne ensimmäisen tarkistukset olisi jo pitänyt hoitaa ajan kanssa, mutta aina on KIIRE.

 

[Madicken04]

Itselläni on lapsi joka pelkää sairaaloita ja toimenpiteitä, mutta jolle on jouduttu tekemään yhtä ja toista.

Noin oman kokemukseni mukaan helpoimmalla päästään kun vanhemman rooli noissa tilanteissa on joko ihan vain kiinnipitäjä tai sivulle väistävä. Toimenpiteet tehdään rauhallisesti mutta reippaasti ja sen jälkeen otetaan syliin lohdutettavaksi ja lähdetään jäätelölle tms palkinnolle. Tuossa ei ainakaan vanhemman lohduttelu kesken toimenpidettä auta mitään, päinvastoin.

Kahdella seuraavalla lapsella tuota pelkoa ei ole ja heidän kohdallaan voin aktiivisemmin olla viihdyttämässä ja rohkaisemassa lasta niin että toimenpide saadaan suoritettua "huomaamattomammin".

 

[Venlani]

Ei tuo nyt niin ihmeellistä ole. Ihmiset on erilaisia. Mahdollisesti näiden äitien lapsuudenkodeissa on toimittu samalla tavalla. Periytynyt käytösmallit. On edelleen ihmisiä joiden mielestä esim. Poikalapset eivät saisi itkeä, vaan pitää olla reipas. Tytöiltä itku taas sallitaan helpommin. Itse olen sairaanhoitja ja kaikennäköistä vanhempaa tullut nähtyä enkä minä heidätoimintatapojaan ihmettele sen kummemmin.

Kukaa sallii tytön itkeä? En laittanut tätä aloitukseen, mutta meillä pääosin on niin että kovinta lokaa niskaansa saavat tytöt äideiltään. Useammin poikien äidit ottavat rennommin, jäävät takavasemmalle ja hyväksyvät sen että pojalla esim. on itku herkässä. He tuntuvat tajuavan, että poika ei ole heidän jatkeensa, vaan oma erillinen tunteva ihminen. Tällaisia tyttöjen äitejä on hieman vähemmän osunut kohdalleni, ja he jäävät aina mieleen.

Takavasemmalle jäävätkin useimmiten lohduttavat tai ovat lämpimiä lastaan kohtaan. Se keino on minulle myös ok. Eli en ollenkaan tarkoita tuota Madickenin kertomaa tapaa hänen esikoisen kanssa. Tarkoitan kylmää paheksuntaa lasta kohtaan.

 

[Venlani]

[QUOTE="vierailija";27631538]Tuossa tilanteessa toki haluaisin silittää ja lohduttaa lasta,mutta ehkä pysyisin toimenpiteen ajan loitommalla,etten olisi häiriöksi. Sanotko ap siis että siinä saa olla vieressä?[/QUOTE]

Kerron aina että kädestä on suotavaa tulla pitämään ja että itkeäkin saa, kunhan pysyy paikoillaan.

 

["mies"]

. . .enkä minä heidätoimintatapojaan ihmettele sen kummemmin.

Kannattaisi ihmetellä, se on ajattelevan ihmisen merkki. Kulttuurissa ja aatemaailmassa on aina joitain trendejä, eivätkä kaikki trendit ole hyväksyttäviä tai arvosteluvapaita.

Naisen kovuus ja kylmyys on luotaantyöntävää, jotenkin miesmäistä väärällä tavalla.

 

["hei"]

Kun jouduin viemään 2-vuotiaan tyttöni yöllä päivystukseen hengenahdistuksen takia (laryngiitti), niin siellä oli kyllä vastassa hoitaja, jolla oli eri menetelmät kuin sulla. Oli todella töykeä ja toimi nopeasti ja konemaisesti (vaikka kiire ei hänellä mihinkään ollut). Kun lapsi pelkäsi spiiraa (tai mikä se maski nyt onkaan), niin yritin ensin rauhoittaa hänet ennenkuin se laitetaan naamalle, niin tämä sitruunansyönyt hoitaja tokaisi mulle, että alta pois, ja tunki vaan sen systeemin lapsen naamalle, jolloin laspi alkoi itkeä ja panikoida. Paljon nopeammin ja helpommin oltais selvitty, jos olisin saanut selittää ensin, että ei tarvitse pelätä, ja saat lääkettä siitä maskista. Enkä olisi käyttänyt tähän kuin max. puoli minuuttia, eikä kyse ollut siitä että tytöllä olisi ollut vaaraa. Muutenkin sitä hoitajaa näytti ärsyttävän että lohdutin tyttöä ja istuin sen vieressä sängyllä silloin kun hoitaja ei ollut tytön vieressä. Ja en todellakaan ole mikään lapseen takertuja tai ylireagoija. Toinen hoitaja olikin sitten ihan eri maata, ja tuntui olevan anteeksipyytelevä toisen käytöksestä.

 

[Aamuäree]

No kai siellä lääkiksessäkin on opetettu, että ihmiset ovat erilaisia ja käsittelevät tunteitaan ja kriisejään eritavoin? Montaa vanhempaa jännittää varmaan yhtä paljon kuin sitä lasta, pelottaakin jopa. Toisalta taas on kovin hankala kuulla lääkärin mietteitä, ohjeita ja neuvoja jos tenava huutaa kovaan ääneen tauotta- kyllä saatan siinä tilanteessa pyytää lasta olemaan hiljaakin.


Lähäreille se ainakin opetetaan:snotty:

Toisaalta taas äitinä mulla on kokemuksia lääkäreistä, jotka itse tahtovat että tenava on hiljaa ja aloillaan ja kommentoivat itse että ei kannata itkeä tms. Sitten on lääkäreitä jotka eivät ole millänsäkään.
Minä menen toimenpiteeseen mukaan ja pidän lasta lähellä jos hän sitä tahtoo, en pyytele olemaan hiljaa, kerron mitä tiedän toimenpiteestä/käynnistä etukäteen lapselle, sanon että hätää ei ole ja sanon senkin, että pitää antaa tutkia.
Mutta on myös lääkäreitä, jotka ovat selkeästi sitä mieltä, että vanhempi pois häiritsemästä (leikkuriin vieminen tms)

 

[riiviöiden äiti]

No kai siellä lääkiksessäkin on opetettu, että ihmiset ovat erilaisia ja käsittelevät tunteitaan ja kriisejään eritavoin? Montaa vanhempaa jännittää varmaan yhtä paljon kuin sitä lasta, pelottaakin jopa. Toisalta taas on kovin hankala kuulla lääkärin mietteitä, ohjeita ja neuvoja jos tenava huutaa kovaan ääneen tauotta- kyllä saatan siinä tilanteessa pyytää lasta olemaan hiljaakin.


Lähäreille se ainakin opetetaan:snotty:

Toisaalta taas äitinä mulla on kokemuksia lääkäreistä, jotka itse tahtovat että tenava on hiljaa ja aloillaan ja kommentoivat itse että ei kannata itkeä tms. Sitten on lääkäreitä jotka eivät ole millänsäkään.
Minä menen toimenpiteeseen mukaan ja pidän lasta lähellä jos hän sitä tahtoo, en pyytele olemaan hiljaa, kerron mitä tiedän toimenpiteestä/käynnistä etukäteen lapselle, sanon että hätää ei ole ja sanon senkin, että pitää antaa tutkia.
Mutta on myös lääkäreitä, jotka ovat selkeästi sitä mieltä, että vanhempi pois häiritsemästä (leikkuriin vieminen tms)

Tuohon saattaa olla ihan pätevä syykin, koska jos äiti saattaa vaikka leikkurin oville ja sitten lähtee, pieni lapsi alkaa itkemään ja on nukutuksen kannalta huonoa koska on limainen.
Kun taas ero tehdään osastolla, lapsi itkee ja ehtii rauhoittua matkalla--->> ei ole limainen enään nukutuksen alkaessa.
Mutta juu, on lääkäreitä joilta sosiaaliset taidot on päässeet tarpeettomina hukkumaan....

Itse joudun joskus sanomaan aika tylyn kuuloisesti että nyt on vanhempien siirryttävä pois tilasta, ja kutsua toisen hoitajan pitelemään lasta. Mutta siis vain silloin kun on kiire lapsen kannalta saada kanyylit tms, eikä vanhempi tue lasta vaan yrittää käyttää aikaa jota ei ole käytettävissä. Sitten jos tilanne ei ole niin akuutti, teen kaiken jotta tapahtuma olisi lapselle mahdollisimman vähän traumatisoiva.

 

[Venlani]

Toisaalta taas äitinä mulla on kokemuksia lääkäreistä, jotka itse tahtovat että tenava on hiljaa ja aloillaan ja kommentoivat itse että ei kannata itkeä tms. Sitten on lääkäreitä jotka eivät ole millänsäkään.
Minä menen toimenpiteeseen mukaan ja pidän lasta lähellä jos hän sitä tahtoo, en pyytele olemaan hiljaa, kerron mitä tiedän toimenpiteestä/käynnistä etukäteen lapselle, sanon että hätää ei ole ja sanon senkin, että pitää antaa tutkia.
Mutta on myös lääkäreitä, jotka ovat selkeästi sitä mieltä, että vanhempi pois häiritsemästä (leikkuriin vieminen tms)

En ole siis lääkäri, mutta teen potilastyötä.

Tekstini tarkoitus oli sanoa, että lapset voivat toimia hyvin samoin, mutta se herättää vastakkaisia tuntemuksia heidän vanhemmissaan. Koen tilanteessa vääryyttä niitä lapsia kohtaan, joiden vanhemmat osoittavat edes neutraaliuden sijaan kylmyyttä ja paheksuntaa. Se on väärin, ja siitä pitäisi päästä eroon.

Olen joskus miettinyt, voisiko kyseisestä potilasmateriaalista tehdä tutkimuksen, arvioida vuorovaikutuksen lämpimyyttä ja katsoa 10 vuotta myöhemmin, millaiset välit lapsilla on vanhempiinsa.

 

[Venlani]

No kai siellä lääkiksessäkin on opetettu, että ihmiset ovat erilaisia ja käsittelevät tunteitaan ja kriisejään eritavoin?

En tiedä, mitä haluat tällä sanoa, mutta minusta lapsia ei pitäisi kohdella noin kuin kolmannes äideistä kohtelee.

Luulen, että äidit eivät itse tajua, mitä tekevät ja tarvitsisivat ulkopuolisen herätystä asiaan.

 

[Pikkurouva74]

Kiinnostava aloitus varmasti tärkeästä asiasta. Ainoa, mitä ihmettelin, on miksi kirjoitetaan ainoastaan äideistä? Meillä kyllä jakautuvat tuollaiset lääkärissä yms. käyttämiset melko tasan äidin ja isän vastuulle.

 

[Rosabella]

Meillä kokemusta vain rokotteista sekä kun tutkittiin lapsen korvia korvatulehduksen aikana. Olen saattanut vaikuttaa "kylmältä" mutta tilanne on ollut minulle hyvin ahdistava. Olen koittanut pidätellä itkua koska lapsi itkee pelosta ja kivusta (normaalisti itkee todella vähän) ja tiedän mitä on pelätä lääkärijuttuja (vietin lapsena paljon aikaa sairaaloissa). Meillä lapsi on vasta 2-vuotias joten en ole sanonut (enkä toivottavasti koskaan tulekaan) näitä "niin, turhaan itkit, huomasitko ei se mikään temppu ollut, ensi kerralla ole sitten REIPPAAMPI, vieläkö vollotat, älä viitsi" mutta muuten saatan vaikuttaa kylmältä ja etäiseltä näissä lääkäritilanteissa koska olen hyvin herkkä ja on se oma sairaalatausta lapsuudestani.

 

[Aamuäree]

No se on totta, että ei vanhempien tulisi negatiivisesti käsitellä lapsiaan- ei missään.

Mutta mä edelleen näkisin sen siten, että niitä vanhempia itseäänkin pelottaa ja jännittää.
Ja ymmärrän syyt, milloin vanhempi käsketään pois, mutta jotkut käskevät jo varuilta, ennekuin ehtivät näkemään miten vanhempi käyttäytyy.

Vanhemmistakin tuntuu välillä, että hoitohenkilökunta on tylyä ja 'kylmää'.

En puolustele kumpaakaan osapuolta, mutta koetan näyttää kolikon toisenkin puolen.

 

["vieras"]

Tietysti tuossa tilanteessa vanhemmatkin ovat erikoisessa tilanteessa, eivätkä välttämättä osaa oikein olla. Näin ainakin luulen monien taka-alalle perääntyvien vanhempien kohdalla käyvän. Totta se kuitenkin on, että osa vanhemmista edelleen kannustaa lasta liikaa olemaan itkemättä, ja nimenomaan kannustaa pyytämällä olemaan "reipas", niin kuin se itku nyt olisi jokin suurikin synti.

Mun vanhemmat ei hyväksynyt itkemistä minulta. Tai siis itkuun reagoitiin aina vihalla, huutaen tai valittaen. Koin että olen jotenkin erityisen heikko ja huono kun itken, ja siis muistan aivan selvästi nuo hetket ja tunteet silloin. En ole millään tavalla katkera tuosta, ihmisiä me vain kaikki ollaan, mutta en kyllä voi sanoa arvostavani ihmistä joka tuollaista tyyliä ihan tietoisesti kasvatuskeinona käyttää. Aika paljon on aikuisiällä saanut paikkailla omaa mielenlaatua (toki kaikkea muutakin tuohon liittyy, mut kyllä tuo itkuun vihamielisesti reagointi on vaikuttanut muhun ihan selvästi).

 

[Venlani]

Meillä kokemusta vain rokotteista sekä kun tutkittiin lapsen korvia korvatulehduksen aikana. Olen saattanut vaikuttaa "kylmältä" mutta tilanne on ollut minulle hyvin ahdistava. Olen koittanut pidätellä itkua koska lapsi itkee pelosta ja kivusta (normaalisti itkee todella vähän) ja tiedän mitä on pelätä lääkärijuttuja (vietin lapsena paljon aikaa sairaaloissa). Meillä lapsi on vasta 2-vuotias joten en ole sanonut (enkä toivottavasti koskaan tulekaan) näitä "niin, turhaan itkit, huomasitko ei se mikään temppu ollut, ensi kerralla ole sitten REIPPAAMPI, vieläkö vollotat, älä viitsi" mutta muuten saatan vaikuttaa kylmältä ja etäiseltä näissä lääkäritilanteissa koska olen hyvin herkkä ja on se oma sairaalatausta lapsuudestani.

Toivottavasti en puoskaroi miettiessäni vaihtoehtoja, mutta mikset voisi itkeäkin? Ehkä lapselle olisi hyvä nähdä aito äitinsä, ja tuntea, että vaikka äitikin itkee, niin eipä se haittaa, hän silti on turvana. Tosin tästä en itsekään - myönnän - ole aivan varma, olisiko lapsen hyvä nähdä vanhemman jännittävän. Kertokaa, mitä ajattelette.

Toinen kirjoittaja kysyi, miksei isistä ole tässä juttua. Varmaan olisi, mutta itselläni heistä on vähemmän kokemusta. Jostain syystä heitä on tullut lasten kanssa käymään alle kymmenen tässä urani aikana.

Kolmanneksi, pyrin itse kiittelemään erityisen paljon niitä lapsia, joille äitinsä nälvivät. Katson aina lapseen, kerron että oli kiva nähdä häntä ja että hän pärjäsi hienosti. Lopuksi hän saa valita mukaansa tarran ja annan hyväksynnän hänen kertomuksilleen esim. arjesta tai lempikouluaineesta.

 

[Ultramariini]

En tiedä millaisista tutkimuksista ja tilanteista on kysymys, mutta en lähtisi mielelläni " pelkästään " niiden perusteella määrittelemään äidin ja lapsen välistä tunneilmastoa.

2000-luvulla ainakin eräässä pääkaupunkiseudun sairaalassa on lasten polilla ajettu vanhempia pois huoneesta pienten toimenpiteiden ajaksi.. takkopunktio/ tipan laitto yms. jotta henkilökunta on saanut rauhassa keskittyä työhönsä. Myötäeläviä äitejä ei ole haluttu samaan tilaan.

 

[Venlani]

Vanhemmistakin tuntuu välillä, että hoitohenkilökunta on tylyä ja 'kylmää'.

On, varmasti.

Yhtä mieltä olen myös siitä, että inhimilliset tunteet (oma avuttomuus jne) ne ovat vanhempienkin tunteiden taustalla. Tästä syystä en ole ainakaan vielä moittinut vanhempia, mutta kertonut kyllä, että lapsi saa olla pieni ja avuton ja siitä voi jopa iloita (on taatusti kivempaa kokea halua lohduttaa kuin ärtymystä). Vanhemmat reaktioiden soisi sitten muuttuvan joko vanhemman omasta hoksaamisesta tai ulkopuolisen vinkistä lasta tukevaan suuntaan.

 

[Venlani]

[QUOTE="hei";27631724]Kun jouduin viemään 2-vuotiaan tyttöni yöllä päivystukseen hengenahdistuksen takia (laryngiitti), niin siellä oli kyllä vastassa hoitaja, jolla oli eri menetelmät kuin sulla. [/QUOTE]

Sanotaan, että lapset ovat kestäviä, mutta totta tämäkin. Potilaani ovat enimmäkseen aikuisia, ja heillä on melko ikäviä muistoja nimenomaan lapsuudesta, kun hoitajat/lääkärit olivat liian kovakouraisia.