U
"ulla"
Vieras
Mua on viime aikoina tosi paljon stressannut mun asumistilanne ja olis kiva saada asiallisia mielipiteitä tähän. Vuokrasin (liian) ison omakotitalon pari vuotta sitten ja siskon tyttö pyysi päästä asumaan meille - ihan vuokraa vastaan. En ollut hirveen innoissani, mutta suostuin, kun koin vähän sukulaisvelvollisuudekseni. Puoli vuotta sitten 20 v tyttäreni, joka oli ollut jo kolme v omillaan, ilmaisi myös halukkuutensa muuttaa meille - oli vielä yksi huone vapaa. Tietenkään en omalta lapseltani moista voinut kieltää. Yhteisasumista on kestänyt nyt reilut puoli vuotta, ja välillä on tosi auvoista ja ihanaakin. Mutta sitten taas...
En vaan voi sille mitään, että mua ärsyttää hemmetisti, kun tyypit nukkuu iltapäiväkahteen, tulevat sitten vinkuen yläkertaan syömään ("mä nukuin taas niin huonosti", "äiti, voit sä tehdä aamupalaa") eivätkä tee taloudessa yhtään mitään. Mulla on iltatähtönen, 1.5 v, ja tämä napero saa meidän naiset raivostumaan ihan missä vain. Niin saan kuulla koko ajan, kun Aapo taas sotkee, ja Aapo kätisee, ja Aapon takia ei voi opiskella...
Kyllä pidän säännöllisin väliajoin "puhutteluita". Mutta ei ne vaikuta pitkään, enkä taas jaksa aikuisia ihmisiä koko ajan komentaa. Kun tajuan senkin, että nuoret ovat omanlaisiaan, ja saavatkin olla. Mutta missä menee raja...? Tällä hetkellä saan molemmilta vuokraa, joten kyllä myös hyödyn heistä. Hoitavat joskus pitkin hampain pientäkin. Mutta pitäiskö laittaa oma jaksaminen pienen tal hyödyn ja verivelvollisuuden edelle ja ehdottaa muuta asumismuotoa. Miten sen tekisin niin ettei ovet paukkuisi. Rakastan molempia tyyppejä.
Onko kellään kokemusta vähänkään vastaavanlaisesta?
En vaan voi sille mitään, että mua ärsyttää hemmetisti, kun tyypit nukkuu iltapäiväkahteen, tulevat sitten vinkuen yläkertaan syömään ("mä nukuin taas niin huonosti", "äiti, voit sä tehdä aamupalaa") eivätkä tee taloudessa yhtään mitään. Mulla on iltatähtönen, 1.5 v, ja tämä napero saa meidän naiset raivostumaan ihan missä vain. Niin saan kuulla koko ajan, kun Aapo taas sotkee, ja Aapo kätisee, ja Aapon takia ei voi opiskella...
Kyllä pidän säännöllisin väliajoin "puhutteluita". Mutta ei ne vaikuta pitkään, enkä taas jaksa aikuisia ihmisiä koko ajan komentaa. Kun tajuan senkin, että nuoret ovat omanlaisiaan, ja saavatkin olla. Mutta missä menee raja...? Tällä hetkellä saan molemmilta vuokraa, joten kyllä myös hyödyn heistä. Hoitavat joskus pitkin hampain pientäkin. Mutta pitäiskö laittaa oma jaksaminen pienen tal hyödyn ja verivelvollisuuden edelle ja ehdottaa muuta asumismuotoa. Miten sen tekisin niin ettei ovet paukkuisi. Rakastan molempia tyyppejä.
Onko kellään kokemusta vähänkään vastaavanlaisesta?
