Ahdistava kuolemanpelko

päättämällä, että jokainen ihminen saa sellaisen kuolemanjälkeisen elämän kuin haluaa. Näin päätettyäni, olen ollut asiasta vapaa.
ps. itse haluan ikiuneen

 

päättämällä, että jokainen ihminen saa sellaisen kuolemanjälkeisen elämän kuin haluaa. Näin päätettyäni, olen ollut asiasta vapaa.
ps. itse haluan ikiuneen

ikiuneen?????

 

olisiko kellään lisättävää tähän vaihteeksi vakavampaan aiheeseen?

 

Sulla on selkeesti kolmekympin kriisi, itsellä sama päällä tosi voimakkaana, kuoleman lopullisuus, menettämisen pelko, elämän tarkoituksen pohdinta, oman itsen ja elämän rajallisuus jne. Välillä täysin lohduton tunne...
Tutut ovat sanoneet, että ikäkriisiä se on ja ohi se menee - sitä odotellessa

Juu, ja tuo ikäkriisihän tulee toki kolmenkympin jälkeenkin.. esim. nelissäkymmenissä. Ja samoja asioita kelaillaan silloinkin, eli just elämän rajallisuutta ja sitä kuinka pian tää aika menee..

 

No mitä tuota murehtimaan. Et sinä sitten kuolleena sure ettet tule tänne ikinä ym.. Sä vaan kuolet. Siinä se.

 

:hug:

 

päättämällä, että jokainen ihminen saa sellaisen kuolemanjälkeisen elämän kuin haluaa. Näin päätettyäni, olen ollut asiasta vapaa.
ps. itse haluan ikiuneen

ikiuneen?????

No mä haluan sen elämän, mitä Raamattu meille lupailee. Eli saan nähdä jo menettämäni rakkaat läheiset sekä tietysti kaikkivaltiaan Jumalan. Aika lohdullinen ajatus, kieltämättä.

 

No mitä tuota murehtimaan. Et sinä sitten kuolleena sure ettet tule tänne ikinä ym.. Sä vaan kuolet. Siinä se.

No juuri noinhan se menee. Yhtä helppoa ja luonnollista kuin syntymä.

 

No mitä tuota murehtimaan. Et sinä sitten kuolleena sure ettet tule tänne ikinä ym..

No ei toki, kun murehtii nyt. Siitä oli kyse.

 

Luopuminen on vaikeaa. Siksi myös mua ahdistaa ajatus kuolemasta. Niin läheisen kuin omastakin.
Mua rauhoittaa kuolema-ajatusten keskellä iankaikkisen toivon ajatteleminen. Se, että vielä on mahdollisuus jälleennäkemiseen.

 

No mitä tuota murehtimaan. Et sinä sitten kuolleena sure ettet tule tänne ikinä ym.. Sä vaan kuolet. Siinä se.

No juuri noinhan se menee. Yhtä helppoa ja luonnollista kuin syntymä.

Ihminen pelkäisi varmasti muuten syntymäänsäkin, jos vain silloin ymmärtäisi.

 

Itsellä ei ole minkäänlaista kuolemanpelkoa, vaan rauhallinen olo ajatellessakin asiaa; ja onnellinen olo ettei tällä pallolla tartte olla ikuisesti

 

...rauhallinen...ja onnellinen olo ettei tällä palstalla tartte olla ikuisesti

 

Ei elämä lopu kuolemaan. Sen jälkeen alkaa iankaikkinen osuus ja siinä on kaksi vaihtoehtoa. Vietät sen helvetissä tai taivaassa, saat itse valita. Jos uskot kaikki syntisi anteeksi, saat elää ikuisesti taivaan autuudessa.

 

No mitä tuota murehtimaan. Et sinä sitten kuolleena sure ettet tule tänne ikinä ym.. Sä vaan kuolet. Siinä se.

Kyllä se kuitenkin melkoisesti vituttaa jos on koko elämänsä luullut pääsevänsä taivaaseen ja kuoltuaan huomaa, ettei kuoleman jälkeen olekaan yhtään mitään.

 

No mitä tuota murehtimaan. Et sinä sitten kuolleena sure ettet tule tänne ikinä ym.. Sä vaan kuolet. Siinä se.

Kyllä se kuitenkin melkoisesti vituttaa jos on koko elämänsä luullut pääsevänsä taivaaseen ja kuoltuaan huomaa, ettei kuoleman jälkeen olekaan yhtään mitään.

kuoltuas sua vituttaa? Tuskin..

 

Entäs kun pelkää kuolevansa nyt, kesken ihanimman elämän? Ja pelko on oikeesti niin kova, että melkein jää kaikki muu toiseksi ja elämä elämättä

 

Kuolema ei meitä liikuta. Silloin kun me olemme, ei ole kuolemaa, kun kuolema on, ei ole meitä. (Epikuros)

 

Jos ihmisellä on yhtään aivotoimintaa, niin väkisinhän sitä elämän aikana pohtii välillä myös kuolemaa pelon kautta.
Itselläni oli vuoden alussa viimeksi vaihe jolloin koin ahdistavaa kuoleman pelkoa, ja se kulki käsi kädessä ystäväni kuoleman kanssa.
Kuolema on jokaisen käsiteltävä omassa mielessään. Ja ainakin itse olen sitä mieltä että kuolemaa tulee ajatella ja sen kanssa olisi tultava sinuiksi, sillä kuolema tavoittaa meidät jokaisen. Turha sitä on pelätä, koska kuolema on väistämätön.
Pelot täytyy vain kohdata.

 

Olen kaikesta samaa mieltä kuolemattoman kanssa. Viime vuonna vanhempani kuolivat ja se sai minut kauhun valtaan: kuten he, minäkin häviän maailmasta.

Tämän asia ovat 'tienneet' jo aikaa kaikki ihmiset, jotka eivät jumalahöpötyksiin usko: kaikki mikä syntyy myös kuolee. Omalta osalta ja läheisten osalta sitä on melkein mahdoton hyväksyä.

 

Tuo on tavallista. Noita pelkokausia tulee vaihtelevasti elämän aikana kun alkaa miettimään kuolemaa. Luulen, että jos ja kun on todella vanha, on hyväksynyt asian, eikä pelkää enää.

Tunnen useita vanhuksia eikä tuo päde kaikkien kohdalla. Toki jotkut on valmiita kuolemaan, muttei kaikki. Jotkut kiistävät koko ajatuksen, pakenevat sitä, eivät halua kertoa millaiset hautajaiset haluavat jne. Elämänhalu voi olla vanhallakin ihmisellä hyvin vahva.

 

Minulla tuo eksistentiaalinen kriisi alkoi 3 vuotiaana kun mulle kerrottiin että ihmiset kuolevat. Sen ikäsen pollalle nuo jutut oli kyllä ihan liian rankkaa settiä ja muistan asian vaivanneeni minua näihin kolmenkympin päiviin asti. Kyllä siinä on ollut polla aika kovilla kun tuota on miettinyt. Ihan jopa sellaiseen masennukseen se on ajanut että itsemurhakin on ollut mielessä. Mieltäkääntävästihän tuo seuraussuhde siihen rakentuu, mutta lähinnä sen pelkotilan helpottamisestahan siinä on kyse ollut.

Asiaan on tuonut kyllä helpotusta sekin fakta että kun nämä kanssaelävät ihmiset ovat loppupelissä aika itsekkäitä ja ilkeitä, ei tuo kuolema ihan niin paljoa haittaa. Arki tässä suomenmaassa on aika perseestä päivittäisellä tasolla, joten aika herkästi päädyn toivomaan kuolemaa vaikka kolarissa liikennevaloissa odotellessani...

Toisaalta tiedemiehenä en usko mihinkään jeesusteluhommiin niin mielenkiintoisesti valoa on tuonut tunnelin päähä nuo raportit pikkupoikien kokemista edellisistä elämistä ja taivaissa käynneistä. Ehkä kannattaa googlettaa "afterlife experience", jos haluaa jotain toivoa tuonpuoleisesta alkaa etsimään...

Tuonpuoleisesta puheen ollen tulee mieleen että olempa ihan aitoa kummitteluakin kohdannut (aidolle määritelmänä on täysin tieteen ja järjen selittämättömissä olevat). Korostaisin että olen hyvin kouluttautunut äärimmäisen skeptinen henkilö, joten tuollaisien lausuntojen antamiseen on minulla jokseenkin rakka kynnys. Ihan viimeeksi tässä äitini kuoltua tuli niin mykistäviä kokemuksia skeptikonkin kokemaksi että alkanut tuo täydellinen kuoleman jälkeinen katoaminen vähän epäilyttämään.

Ja toisaalta jos vaikkei kuoltua olekkaan mitään, niin ei kai se harmita enää silloin. Kuolleena tuskin voi tuntea mitään kurjaa, kuten pelkoa, mitä sinä ensimmäinen kirjoittaja tunnet tuntevan. "Ei mitään" voi olla ihan hyväkin olotila...

Toisaalta ihmiset jostain ihmeen syystä tuntuvat arvostavan tätä elämää niinkuin jonain ihme lahjana, että kyllä nyt ollaan niin ainutlaatuisessa tilanteessa että kaikki pitää ottaa irti. Tuo näkemys ehkä johtuu siitä ettei koko elämää pystytä edes selittämään, joten sen täytyy olla ainutlaatuista. Tuossa analogiassa taas paljastuu koko ihmisen typeryys ja voiko joku noin typerä olla kovin tärkeää???

Kannattaa ehkä sen hysteerinsen pelon sijasta yrittää keskittyä siihen elämään kuitenkin, koska nää pakolliset kokemukset on kaikille samat ja niiden faktat paljastuu kyllä aikanaan halusit tai et. Mitä pidempää yrität sisällä kieltää koko tulevan kokemuksen, sitä enemmän menee elämästä ohi.

Sori jos iskin vettä myllyyn liikaa, mutta tunnut olevan sen verran puissa et tuskin huonompaan enää menee.

 

Mua on myös alkanut nyt pelottaa aivan kauheasti tuo kuoleminen. En pelkää niinkään vanhana kuolemista, vaan sitä että kuolen jossain räjähdyksessä tai että joku ampuu, puukottaa tai hakkaa minut kuoliaaksi. Vaikka tiedän, että vain pienelle osalle ihmisistä käy niin, niin silti pelkään sitä aivan kauheasti. Tuntuu niinkuin pelkoni olisi aivan epänormaalia, mutten siltikään pysty sitä poistamaan. Nuo Norjan tapahtumat vain todistivat, että mitä vain voi tapahtua.. Tuntuu, että psyyke pettää kohta, kun olen niin herkkä ja etten kohta enää uskalla elää. Ironista, vai mitä?

 

Mulla on nyt viimesen vuoden ajan ollu pelko lapsen kuolemasta.. Välillä niin kovana et käy jo hirvittämään ja toisaalta se rasittaa itseeniki. Mä hautasin perheeni kanssa 9v pikkuveljen mun ollessa 15v ja nyt ku likka alkaa olemaan jo 7,5v niin ne kaikki ajatukset ja pelot on ny vasta tullu mulle. Tiedän mitä se on kun aamulla lähtee ja illalla haetaan reppu ja kello ja laps jäi sille tielle.

Mulla on myös pelkoa läheisten menettämisessä ja sain jo siitäkin tuntumaa ku isä soittaa viikkoa ennen jouluaattoa et äiti on saanu sydärin..

yleensä mulla helpottaa sit puhelu isän kanssa. Kuulostaa tyhmälle ja itseenikin joskus hävettää mun ressaaminen. Likka oli viikon mun tädin mökillä meren ääres voin myöntää et hirvitti päästää ja meinasinki perua mutta isä sano et päästä vaa.

Joo ehkä pitäs mennä keskustelemaan jonnekki.

 

Tuo kuolemanpelko tulee minullekin kausittain. Siihen pitää vain löytää jokin keino, joka helpottaa, oli se sitten usko, koko asian unohtaminen tai muuhun keskittyminen. Kuolemaa on varmasti välillä ihan hyväkin miettiä, koskettaahan se meitä kaikkia. Voimistuuko pelkosi silloin, kun maailmalla tapahtuu jotain pahaa? Minulla nuo kaikki tapahtumat nostavat esille pelon, kun ei ikinä tiedä mitä tapahtuu. Niinpä koitan vähän vältellä liikoja lukemasta uutisia, koska ne nostavat esille niin voimakkaan ahdistuksen.


Voisitko yrittää keskittyä johonkin ihan muuhun? Tai puhu ammattiauttajalle, sekin voi olla tarpeen jos pelko jatkuu! Asian laittaminen oikeisiin mittasuhteisiin auttaa, ja siinä ammattiauttaja voi olla tarpeen.


Voimia :hug: