Äidin syyllisyys liian kovasta rangaistuksesta...

Hei!

Minulla on 2 v 2 kk poika, jonka kanssa nukkumaan menot on olleet aikamoista taistelua jo reilun puolisen vuotta. Tavoitteemme on ollut se, että nukahtaa itsekseen omaan isojen sänkyyn, koska siskon synnyttyä huhtikuussa ei minulla riitä yksin ollessa kädet molempien nukuttamiseen. N. kuukausi aloittamisesta homma rupesi toimimaan ja toimi n. kuukauden ajan yhdellä - kahdella sänkyyn viemisellä, mutta viikko ennen kuopuksen syntymää alkoi tämä ramppaaminen. Tämä tarkoittaa tässä tapauksessa sänkyyn viemistä joskus parisenkymmentä kertaa illassaan, ellei enemmänkin. Ja nyt kaksi viikkoa homma on vaan pahentunut ja meillä on parisuhdekin jo tosi tiukilla iltaisten taisteluiden takia. Minä olen jaksanut sitkeästi viedä sänkyyn takaisin, mutta isällä on tosi lyhyt pinna, eikä pysty siihen. Nukuttaminen on siis jäänyt mulle. Päiväunille poika menee kiltisti itsekseen, ei tule yleensä kertaakaan pois sängystä, eli ongelma on vain iltaisin.

Tänään sitten mulla paloi käämit ihan täysin. Olin nukuttamassa yksin miehen ollessa töissä ja vauva itki koko illan aivan lohduttomasti heti jos hänet jätti yksin. Ja poika vaan ramppaa ovella, juoksee ja nauraa. Tein sitten hätäpäissäni ratkaisun, että varoitin laittavani oven kiinni, jos vielä tulee sängystä (en päässyt siinä vaiheessa vauvan luota viemään poikaa takaisin sänkyyn kun olin syöttämässä). No tulihan se, joten laitoin oven kiinni. Poika meni aivan hysteeriseksi ja huuti vaan, että äiti pelottaa. Sillä hetkellä oli mitta niin täynnä, että annoin huutaa viitisen minuuttia, enkä paljon lohdutellut, vein vaan takaisin sänkyyn ja sanoin, että ovi menee kiinni, jos tulet pois sängystä. Jätin hänet sänkyyn itkemään. Kerran vielä n. 10 minuurin päästä tuli pois ja sama homma: ovi kiinni, poika huusi hirveästi, mutta meni itse takaisin sänkyyn, jonka jälkeen avasin oven ja kiitin kun oli mennyt kiltisti takaisin sänkyyn. Sen jälkeen poika jäi sänkyyn, mutta itki puolisen tuntia, että pelottaa. Minä itkin myös, tuntui niin sairaan pahalta. Kun itse vähän rauhoituin ja sain vauvan rauhoittumaan, menin pojan luo ja selitin, miksi suutuin ja miksi laitoin oven kiinni: " ovi pitää laittaa kiinni, jos et pysy kiltisti sängyssä. Jos pysyt sängyssä, ovi voi olla auki". Sitten laulettiin unilaulu halitellen uudestaan ja peittelin sänkyyn. Nukahti n. 5 minuutissa, mutta nikotteli itkua vielä silloinkin.

Nyt on mulla mieli niin maassa, että en tiedä mitä tekisin. En ikinä halua lastani pimeän pelon avulla kasvattaa, minusta se on todella väärin. Enkä olisi ikinä uskonut että sorrun sellaiseen. Mutta minä en kerta kaikkiaan enää keksinyt siinä tilanteessa muitakaan keinoja...Minusta tuntuu, että olen maailman huonoin äiti. Aikaisemmin mulla ei ole hermot menny tässä mittakaavassa. Nyt mietin, että pyydänkö anteeksi ja korvaanko huomenna vaikka uintireissulla suuttumiseni.

Miten muut olette toimineet, jos olette suuttuneet kovasti? Oletteko pyytäneet anteeksi jälkikäteen vai antaneet asian "unohtua". Haluaisin lapsen oppivan, että suuttumista pitää pyytää anteeksi, mutta murennanko sillä sen, mitä tänä iltana ehkä saavutettiin tuon nukkumaan menon kanssa... En kyllä haluaisi sitä jatkaa pelottelemalla oven sulkemisella, se tuntuu liian julmalta tuon ikäiselle. Joku tapa tuohon yksin nukahtamiseen olisi löydettävä, koska en pysty nukuttamaan joka ilta tuntia, puoltatoista. Sen verran menee, vaikka itse on makuuhuoneessa nukuttamassa. Ramppaamiseen menee sama aika, mutta siinä nyt ehtii välillä syöttää vauvan yms. Mies on tosi paljon iltoja töissä rakennuksella tai työpaikalla, eli olen melko lailla yksin nukuttamassa joka ilta.

Tulipas pitkä viesti, toivottavasti joku jaksaa lukea ja vielä kommentoidakin...

 

Moikka,

Meillä on ihan samanikäinen poika. Tilanne oli varmasti ikävä kaikkien puolesta. Mutta mutta... Mun näkökulmani on että a) äitikin on ihminen jolla on pinna b) lapsi tulee kohtaamaan yllättäviä ja myös pelottaviakin tilanteita elämässään - ne ovat alkuunsa varmasti ikäviä mutta pitkällä juoksulla opettavaisia. Eli jotta lapsi pystyy kehittymään on hänen kohdattava "kiputilanteita" (lähinnä siis henkisesti...). Ei lasta voi kasvattaa pumpulissa. Tilanteesi oli kuitenkin ihan hallinnassa, ethän kuitenkaan esim lukinnut ovea tms, joka olisi jo väärin.

Älä kanna turhaa morkkista, kyllä hänellä on varmasti luottamus kohtaasi ja ainakin näkee että asioilla on rajat!

Nämä ajat ovat todella haastavia, ja meitä vanhempia kyllä koetellaan... 2-vuotias tuo niin paljon uusia ja yllättäviä tilanteita, että on välillä vaikeata pysyä itsekin perässä omien reaktioiden ja tunteiden kanssa. On yllättävää että kun lapselle tulee paha mieli, ihan aiheestakin, niin usein myös meille äideille... Mutta tämmöstä tämä on! Elämä ei ole helppoa eikä sen pitäisikään olla - haasteiden kautta me opitaan ja kasvetaan paremmiksi!

Toivottavasti ymmärsit mitä yritin tässä selittää... Onpa vaikea aihe!

Mutta tsemppiä ja älä tosiaan kanna turhaa stressiä tilanteesta!

 

Voisitko hankkia huoneeseen esim. yölampun, joka voisi olla päällä kunnes lapsi nukahtaa. Tällöin voit laittaa tai uhata laittaa oven kiinni ilman, että lasta pelottaisi pimeä. =)

Itse olin puoli vuotta sitten tuossa samassa tilanteessa: uusi sänky 2-vuotiaalla esikoisella (josta pääsi itse pois), tuore vauva sylissä. Iltanukutus oli koko perhettä koetteleva tapahtuma. Tuntikausien "tappelua"... Kun omat hermot paloivat, isä meni nukutushommiin ja toisinpäin. Kai se pelleily nukkumaan mentäessä oli jotain "pahoinvointia" uudesta tilanteesta, huomionhakuisuutta. Neuvolassa myös kerrottiin parin vuoden iässä olevasta riippuvuuskaudesta, joka kohdistuu yleensä äitiin.
N. 3 kuukauden jälkeen se kuitenkin loppui. Ennen nukkumaanmenoa teimme seuraavat rutiinit: 10-15 minuutin jutustelu päivän tapahtumista, unimusiikki sekä selän ja pään hieronta/silittely. Sai huomiota, rauhallista kuunneltavaa (musiikin soidessa ei tullut yksinolon tunnetta), ja rauhoittavaa hyvänolon tunnetta hieronnasta. Nykyään ei siis tarvitse odottaa vieressä lapsen nukahtamista, vaan juttelun ja silittelyn jälkeen, voin toivottaa hyvät yöt lapsen jäädessä sänkyyn.

Sitten noista anteeksipyynnöistä... Olen kyllä aina käynyt pyytämässä anteeksi, jos olen huutanut ikävästi tai taluttanut hieman kovakouraisesti... Mielestäni äidin ei tarvitse peitellä tunteitaan (tietenkin on rajat), ja lapsen on terveellistä joskus nähdä äiti vihaisena. Jotta lapsi oppisi anteeksipyynnön merkityksen ja taidon, on äidin hyvä näyttää esimerkkiä. =)

 

Ei voi moittia, oikein olet miunki mielestä tehnyt. Toki se ittestä tuntuu pahalta kun joutuu olemaan julma joskus.. *huoh* :hug:

 

Meillä on juuri samanikäinen poika, ja myös ollut nukkumaan menossa vaikeuksia. Meillä se on ilmennyt äidin raapimisena ja hiusten kiskomisena ym. riehumisena. Voi olla että se liittyy jotenkin tuohon ikävaiheeseen. Varmasti vielä pahentaa teillä vauvan tulo sitä asiaa. Ei se ole tosiaan ihme että pinna palaa etenkin kun on väsynyt pienen vauvan hoitamisesta, kyllä sitä itsekin tulee reagoitua liian voimakkaasti monesti, jos on väsynyt. Mutta kyllä minusta on oikein pyytää anteeksi, jos on mielestään jotenkin väärin toiminut, vaikka sillä olisikin sitten saavuttanut sillä hetkellä toivomansa tuloksen. Tuossa on kumminkin kyse lapsen turvallisuuden tunteesta ja siitä, että äiti on se turvallinen ihminen, joka auttaa jos joku pelottaa.

 

Tuosta anteeksi pyytämisestä.

Mielestäni on ensiarvoisen tärkeää, että myös vanhemmat pyytävät lapsiltaan inhottavaa käytöstään anteeksi. Minä pyydän anteeksi lapsiltani joskus suuttumisiani, jos ne ovat olleet kohtuuttomia tilanteeseen nähden. Anteeksi pyydän vain leppyneenä, jotta pystyn sitten tarvittaessa selvittämään tilannetta.

Sitten kun lapselle suuttuu ihan hirmuisesti ja on hurjana, saattaa lapsi pelätä. Mutta pian lapsi oppii, että vaikka tuo äiti suuttuukin noin kamalasti ja on pelottava, niin hän kumminkaan ole vaarallinen vaan ihan se oma mamma. Luulen, että kaikki tämmöiset pohdiskelut on varsin tarpeellisia kasvussa vanhemmaksi. Mun mielestä juuri tuo "morkkis" ohjaa meitä tekemään oikein ja olemaan tekemättä mitään hirmutekoja ihan pimahdus suuttuneenakaan.

 

Kiitos kannustavista kommenteista, kyllä tässä on jo mieli parempi. Välillä kyllä vieläkin asia harmittaa, poika tuntuu sen jo unohtaneen. Se oli kuitenkin helpottavaa, että lopputuloksena poika on nyt mennyt kiltisti nukkumaan kaikille unilleen, eli 3 iltaa on nukahtanut yksin sänkyynsä ihan rauhallisesti tulematta kertaakaan pois. Ei ole tarvinnut oveakaan sulkea, eikä sillä edes uhkailla

Me kokeiltiin tuota yövaloa aiemmin, mutta siitä oli seurauksena se, että poika rupesi leikkimään sillä: ottamaan pois pistokkeesta ja laittamaan takaisin. Todettiin, että ei ole turvallinen leikkikalu ja kun ei muuten sitä kaivannut, niin ei sitä ole käytetty.