Äidin eroahdistus

Mä niin päätin jo raskausaikana etten jumahda kotiin ja kuinkas sitten kävikään?!? Poika on kahdeksan kuukautta vanha ja ihan kokonaista kolme kertaa olen raaskinut lähteä käymään kavereiden kanssa jossain. Lapsi on ollut yhden kerran hoidossa viisi tuntia. Miten hemmetissä tähän päädyttiin? Ja miten tästä pääsee pois?

Uskon, että lapsellenikin tekisi hyvää viettää aikaansa isänsä, mummonsa, pappansa ja kummiensa kanssa, he ovatkin varovaisesti ehdotelleet, että kävisin jossain, MUTTA. Miksi on niin vaikea päästää irti? Miten te muut olette ratkaisseet ongelman jossa on enemmän kyse äidin kuin lapsen eroahdistuksesta? :ashamed:

 

Ei siitä minusta tartte päästä eroon, kyllä se siitä omia aikojaan vähenee

 

Mutta vauvahan on vasta 8 kuukautta, ei ole mikään kiire vielä =) . Meillä kuopus on 3v. ja oon kolme kertaa ollut kavereiden kanssan baarissa hänen syntymänsä jälkeen Tosin isän kanssa olen lapsen alusta asti jättänyt, sillä isä on hoitanut lasta siinä missä minäkin, herännyt öisin yhdessä kanssamma vauva-aikoina yms. Mutta muiden vieraampien hoitoon ei suuremmin ole ollut tarvetta jättää.

 

Niin, eihän poika kamalan vanha ole =) mutta mä olen niiiiin huono jättämään edes isänsä kanssa. Kuvittelen ilmeisesti olevani maailman täydellisin lastenhoitaja, mitä en olisi koskaan itsestäni uskonut |O

 

Jos ei se lapsen hoitoon jättäminen hyvältä tunnu niin mikäs pakko sitä väkisin on mihkään lähteä. Mutta jos kyse on lähinnä siitä ettet usko lapsen pärjäävän isänsä kanssa niin ehkä ois kuitenkin ihan hyvä antaa isällekin mahdollisuus viettää aikaa kahden lapsen kanssa?

 

illuusia:

Mutta jos kyse on lähinnä siitä ettet usko lapsen pärjäävän isänsä kanssa niin ehkä ois kuitenkin ihan hyvä antaa isällekin mahdollisuus viettää aikaa kahden lapsen kanssa?

Juurikin tuosta taitaa olla kyse. Mä en ymmärrä itseäni.... Olisi molempien sekä isän että pojan suhteen kannalta hyvä etten AINA hänksättäisi siinä välissä neuvoineni...

 

illuusia:

Mutta jos kyse on lähinnä siitä ettet usko lapsen pärjäävän isänsä kanssa niin ehkä ois kuitenkin ihan hyvä antaa isällekin mahdollisuus viettää aikaa kahden lapsen kanssa?

Juurikin tuosta taitaa olla kyse. Mä en ymmärrä itseäni.... Olisi molempien sekä isän että pojan suhteen kannalta hyvä etten AINA hänksättäisi siinä välissä neuvoineni...

No mitä jos aloitat ihan pienestä, käyt vaikka kaupassa/lenkillä tms. ja annat heidän olla kaksin?

 

mulla oli sama ongelma. Kuvittelin esikoista odottaessa mm että menen töihin heti äitiysloman jälkeen ja sitä rataa. Mitä vielä, kun se aika koitti nii mikään mahti maailmassa ei olis saanu mua olemaan työpäivän verran erossa lapsesta... Olin sitten 5 vuotta putkeen kotiäitinä (syntyi toinenki lapsi siinä ajassa) Lisäksi en voinu kuvitellakkaan että jättäisin vauvaa kenenkään toisen hoitoon kuin maks 3 tunniksi oman isänsä tai anopin hoitoon. Kellekään vieraalle en olis ikinä kuvitellu voivani jättää. Olin lähes 24/7 lapsen (ja myöhemmin lasten) kanssa. MUTTA kun lapset sitten kasvoi ja esikoinen alkoi lähennellä 3 ikävuotta, niin alkoi itselläkin mieli muuttua ja nykyään, lasten ollessa 2v ja 5v, voin jo hyvillä mielin olla vaikka koko päivän poissa, jos lapsilla vaan on luotettava hoitaja. Ja olen työelämässäkin jo ja lapset tietysti päiväkodissa.

Eli pointtini on se, että kyllä se eroahdistus ajan myötä häviää. Mun mielestä vauvaikäisestä ei edes oo tarpeellista olla paljon erossa ellei äiti itse sitä toivo. Jos ero vauvasta ahdistaa niin on parempi ettet vielä sitten ole erossa hänestä. Kyllä se asia muuttuu kun lapsi kasvaa, ennemmin tai myöhemmin.

 

Helpottaa ajan mittaan. Pieni lapsi tarvitsee paljon vanhempiaan, joten hyvin teet, kun olet paljon läsnä. Kun lapsi kasvaa, niin alkaa luonnostaan suuntautua muihinkin ihmisiin kuin omiin vanhempiin, silloin pitää vanhemman opetella päästämään irti.