Äidilläni todettu pahanlaatuinen syöpä. Onko hullua kun koko ajan olen sitä mieltä että paranee?

Huonosti muotoiltu otsikko, mutta siis äidilläni todettu jokin aika sitten erittäin pahanlaatuinen syöpä jota ei voida leikata. Saa sytoja.

Onko tämä vielä jotain suruvaihetta, etten ole sisäistänyt että äidillä on sairaus, joka todennäköisesti vie lopulta hengen.
En millään anna itseni ajatella pahinta. Toivon koko ajan, että seuraavissa kuvauksissa todetaankin, etä syöpäkasvan on pienentynyt tmv, että olisi JOKU asia ja syy, että kasvain penenisi ja lopulta katoaisi kokonaan.

Välillä lyön uskoni havupuu-uutteeseen, välillä soodakuuriin...

Tapahtuuko ihmeitä vain elokuvissa, onko tämä joku normaali vaihe tälläisessä prosessissa kun tietää rakkaansa sairatuneen vakavasti?

Tuleeko tuska ja kipu sitten jossain vaiheessa niin musertavana ylle etten selviä siitä, kun en osaa ajatella nyt ollenkaan mahdollisuutena sitä, että äiti kuolisi tautiin.

Kohtalotovereita?

 

Ei ole hullua. Jokainen selviytyy kriisitilanteissa omalla tavallaan. Musta on vaan hyvä että jaksaa olla kutakuinkin vahva ja positiivinen tollasessa tilanteessa, siten auttaa lähimmäistään parhaiten. Kyllä se surukin tulee, mutta ei noihin tilanteisiin voi varautua mitenkään etukäteen hulluna suremalla.

Voimia! :hug:

 

Ensinnäkin voimia tilanteeseen, se vie oman aikansa et kaiken sisäistää.

Koskaanhan ei voi tietää mitä tapahtuu, mutta uskon myös et asioiden kanssa oppii elämään ja kun niiden kanssa elää tarpeeksi kauan, ei niitä enää pelkää ja niinollen säästyy siltä surulta ja murheelta. Toki läheisen poismeno satuttaa aina, mutta kai sitä jollain tasolla oppii suhtautumaan asiaan paremmin kun ja jos sen on tiennyt pitempään.