USA:n prosessi on niin köykäinen, että adoption purkamisia (lasten hylkäämisiä ) tapahtuu siellä jonkin verran, eikä vanhemmilla ole välttämättä minkäänlaisia edellytyksiä ymmärtää lapsen erityistarpeita. On täysin vanhemman omasta tiedonhalusta ja aloitekyvystä kiinni, miten hyvin lapsen tarpeisiin osataan vastata. Lisäksi tuntuu siltä, että lapsille annetaan hirveän vähän aikaa sopeutua uusiin olosuhteisiin. Että jos ei ole muutamassa kuukaudessa sopeutunut, on "lost cause". Toki sielläkin on paljon valveutuneita ja todella omistautuneita vanhempia, mutta variaatio on myös hurjan paljon suurempi kuin Suomessa.
Olen viime aikoina ajatellut tätä tolkutonta odotusaikaa. Koko prosessin ensimmäisen vuoden olin aivan adoptiofiiliksissä, ajattelin lasta ja pyörittelin eri asioita päässäni. Luonnollista tietenkin, kun oli neuvontakäyntejä yms. Mutta nyt on niin pitkä aika, ettei oikein mitään tapahdu, että mieliala on lannistunut. En usein halua ollenkaan ajatella adoptiota, koska edessä on vielä todennäköisesti vuosia odotusta. Jos lapsitieto tulisikin yllättäen, olisin täysin järkyttynyt ja jotenkin (kaikesta odottamisesta huolimatta!) henkisesti valmistautumaton! Koen syyllisyyttä siitä, etten aktiivisesti odota lasta.
Samanlainen tympiintyminen odotukseen tulee useimmille raskaudenkin loppuvaiheissa, mutta se kestää pisimmillään viikkoja, ja äidillä on koko ajan kontakti lapseen. Tässä odotuksessa tympiinnymme vuosia, eikä lasta ole välttämättä vielä edes olemassa. Jotenkin pelkään, että odotuksesta tuleekin isompi asia kuin itse lapsesta! Katse harhailee ja näkökenttä vääristyy... :headwall: