Adoptiota harkitsevien/alkutaipaleella olevien oma topic.
- Viestiketjun aloittaja Johanna72
- Ensimmäinen viesti
No voi helevata. Kirjoitin pitkän viestin ja sitten kadotin sen jonnekin bittiavaruuteen. |O No joo, mutta siis kirjoitin siitä, että musta olisi kiva pitää tämä avoin palsta hengissä. Itse en oikein osaa sitoutua mihinkään kiinteään ryhmään, ennen kuin tunnen, että adoptio on todellakin toteutumassa. Mun päässäni se hetki on suunnilleen silloin, kun sosiaaliviranomaiset antavat suopean lausunnon meistä. Toinen syy on se, että haluaisin tulevienkin adoptiosta haaveilevien/prosessia aloittelevien löytävän elossa olevan adoptiokeskustelun, jossa voi vaan hengata tai kysyä tyhmiä.
Lisäksi adoption ympärillä leijuu kummallinen usva. Adoptiosta puhutaan asiatasolla paljon, mutta henkilökohtaisella ei (edes näin nikkien suojissa) juurikaan. Melkein kaikki nettikeskustelut ovat suljettuja. Ei se sitten ole mikään ihme, että asiaan vihkiytymättömät kommentoivat ja kyselevät typeriä, jos itse käyttäydytään kuin jotkut salaiset veljeskuntalaiset.
Merikeiju: meille tuli miehen kanssa samanlainen fiilis haastatteluista. Kummankin mielestä olemme eläneet ihan normaalia elämää ilman suurempia draamoja, mutta neuvojien yksityiskohtaisten kyselyjen jälkeen meidän pienet vastoinkäymiset yms olikin muuttuneet ihan kauheiksi tragedioiksi! =) Ehkä se on vaan se, että normaalisti kukaan ei ole kauhean kiinnostunut siitä, että onko sua kiusattu seiskaluokalla, saati kysele, että "miltä se sinusta tuntui" ja "miten pääsit sen yli" (huolestuneella äänensävyllä ). Siinä tuntee itsensä väkisinkin Kummalliseksi.
Lisäksi adoption ympärillä leijuu kummallinen usva. Adoptiosta puhutaan asiatasolla paljon, mutta henkilökohtaisella ei (edes näin nikkien suojissa) juurikaan. Melkein kaikki nettikeskustelut ovat suljettuja. Ei se sitten ole mikään ihme, että asiaan vihkiytymättömät kommentoivat ja kyselevät typeriä, jos itse käyttäydytään kuin jotkut salaiset veljeskuntalaiset.
Merikeiju: meille tuli miehen kanssa samanlainen fiilis haastatteluista. Kummankin mielestä olemme eläneet ihan normaalia elämää ilman suurempia draamoja, mutta neuvojien yksityiskohtaisten kyselyjen jälkeen meidän pienet vastoinkäymiset yms olikin muuttuneet ihan kauheiksi tragedioiksi! =) Ehkä se on vaan se, että normaalisti kukaan ei ole kauhean kiinnostunut siitä, että onko sua kiusattu seiskaluokalla, saati kysele, että "miltä se sinusta tuntui" ja "miten pääsit sen yli" (huolestuneella äänensävyllä ). Siinä tuntee itsensä väkisinkin Kummalliseksi.
Tuosta usva-ajatuksesta olen täsmälleen samaa mieltä. On kuin olisi omaa pääkoppansa kovalevyä purkanut. Mutta asiatasolle jääminen juontaa varmasti ainakin osittain juurensa pelkoon kirjoittajan tunnistamisesta.
Määrättyjä asioita voi purkaa, jakaa, analysoida ja kritisoida, mutta prosessin ollessa kesken on vaikea pureutua ydinasioihin kriittisesti, jos on pelko, että palstaa sattuu seuraamaan joku, joka tunnistaa. Riskiä, että [/b]mikään tai kukaan vaarantaa jo muutenkin tuulista ja epävarmaa prosessia, ei kukaan halua ottaa. Tässä voi niin moni asia mennä matkan varrella pieleen. Ettei sitten enää mikään oma kommentti riskeeraa...Väärinymmärretyksi tulemisen vaara on niin suuri. Olisi kuitenkin hienoa, jos voitaisiin puhua asioista mahdollisimman avoimesti, kun tuntuu, että me kaikki jaamme samat pelot ja ajatukset. Esim, juuri tuo neuvonnassa puhuttavien traumojen muuttuminen isoiksi tragedioiksi. On tainnut monelle neuvonnassa olleelle jäädä sama fiilis, kun on oven perässään sulkenut.
Tulevista neuvonnoista tiedän, että tullaan käsittelemään asiaa, josta itselle ei ole jäänyt traumoja, mutta neuvoja tulee nostamaan asian pöydälle ja kyseenalaistamaan, että onko asiasta voinut selvitä ilman jälkiä. Yritän valmistautua siihen jo nyt käsittelemällä asiaa ja miettimällä mitä neuvojalle vastaan, mutta varmasti oven sulkiessani tulen miettimään, ymmärsikö neuvoja mietteeni sellaisena, kuin minä ne koen. Täytyy vain luottaa, että he ovat ammattitaitoista väkeä...
Määrättyjä asioita voi purkaa, jakaa, analysoida ja kritisoida, mutta prosessin ollessa kesken on vaikea pureutua ydinasioihin kriittisesti, jos on pelko, että palstaa sattuu seuraamaan joku, joka tunnistaa. Riskiä, että [/b]mikään tai kukaan vaarantaa jo muutenkin tuulista ja epävarmaa prosessia, ei kukaan halua ottaa. Tässä voi niin moni asia mennä matkan varrella pieleen. Ettei sitten enää mikään oma kommentti riskeeraa...Väärinymmärretyksi tulemisen vaara on niin suuri. Olisi kuitenkin hienoa, jos voitaisiin puhua asioista mahdollisimman avoimesti, kun tuntuu, että me kaikki jaamme samat pelot ja ajatukset. Esim, juuri tuo neuvonnassa puhuttavien traumojen muuttuminen isoiksi tragedioiksi. On tainnut monelle neuvonnassa olleelle jäädä sama fiilis, kun on oven perässään sulkenut.
Tulevista neuvonnoista tiedän, että tullaan käsittelemään asiaa, josta itselle ei ole jäänyt traumoja, mutta neuvoja tulee nostamaan asian pöydälle ja kyseenalaistamaan, että onko asiasta voinut selvitä ilman jälkiä. Yritän valmistautua siihen jo nyt käsittelemällä asiaa ja miettimällä mitä neuvojalle vastaan, mutta varmasti oven sulkiessani tulen miettimään, ymmärsikö neuvoja mietteeni sellaisena, kuin minä ne koen. Täytyy vain luottaa, että he ovat ammattitaitoista väkeä...
Hei,
Meidän neuvonta kesti noin 10 kuukautta ja sisälsi 6 tapaamista. Viimeinen tapaaminen oli kotikäynti ja pari kertaa meidän piti siirtää viikoilla seuraavaa tapaamista. Harmitti.
Luulenpa, että järjestys ei ole aina aivan samanlainen kaikilla asioiden käsittelyssä. Ekalla neuvonta kerralla luultavasti aika tiukkaankin sävyyn voidaan kysellä motiiveja Olisikohan tarkoituksena kartoittaa, että kuinka tosissaan ollaan asian takana? Näin olen täällä palstalla ja muuallakin ollut ymmärtävinäni. Meillä tehtiin kirjallinen tehtävä, jossa oli paljon kysymyksiä heti ekan kerran jälkeen ja käsiteltiin noita asioita sitten eri neuvontakerroilla. Viimeiseistä edellisellä kerralla piirrettiin sukupuu.
Neuvonnassa on uskoakseni tarkoituksena kartoittaa millainen adoptiovanhempi olisit eikä niinkään minkälainen elämä sinulla on ollut. Se varmasti jotain kertoo sinusta siis meistä (hassua kun puhun sinusta, en siis tarkoita ketään tiettyä) kaikista, että on sinut itsensä ja menneisyytensä kanssa. Sen takia neuvonnassa varmaan nousee joskus vähän itsestä mystisiäkin asioita esille, mutta itse sen varmaan on tullut siellä maininneeksi ja neuvonnanantaja tarttuu sitten sen käsittelemiseen. Eiväthän he kuitenkaan tunne meitä vielä.
En tiedä onko sellaisia ihmisiä olemassakaan jolla ei jotain epämieluisia kokemuksia yms. josta ei nyt niin haluaisi ehkä puhua. Toisaalta uskon, että voi olla hyväkin, jos on ollut vaikeuksia ja on selvittänyt ne itsensä kanssa.
No tulihan tekstiä. Toivottavasti saatte jotain tolkkua!!!
Meidän neuvonta kesti noin 10 kuukautta ja sisälsi 6 tapaamista. Viimeinen tapaaminen oli kotikäynti ja pari kertaa meidän piti siirtää viikoilla seuraavaa tapaamista. Harmitti.
Luulenpa, että järjestys ei ole aina aivan samanlainen kaikilla asioiden käsittelyssä. Ekalla neuvonta kerralla luultavasti aika tiukkaankin sävyyn voidaan kysellä motiiveja Olisikohan tarkoituksena kartoittaa, että kuinka tosissaan ollaan asian takana? Näin olen täällä palstalla ja muuallakin ollut ymmärtävinäni. Meillä tehtiin kirjallinen tehtävä, jossa oli paljon kysymyksiä heti ekan kerran jälkeen ja käsiteltiin noita asioita sitten eri neuvontakerroilla. Viimeiseistä edellisellä kerralla piirrettiin sukupuu.
Neuvonnassa on uskoakseni tarkoituksena kartoittaa millainen adoptiovanhempi olisit eikä niinkään minkälainen elämä sinulla on ollut. Se varmasti jotain kertoo sinusta siis meistä (hassua kun puhun sinusta, en siis tarkoita ketään tiettyä) kaikista, että on sinut itsensä ja menneisyytensä kanssa. Sen takia neuvonnassa varmaan nousee joskus vähän itsestä mystisiäkin asioita esille, mutta itse sen varmaan on tullut siellä maininneeksi ja neuvonnanantaja tarttuu sitten sen käsittelemiseen. Eiväthän he kuitenkaan tunne meitä vielä.
En tiedä onko sellaisia ihmisiä olemassakaan jolla ei jotain epämieluisia kokemuksia yms. josta ei nyt niin haluaisi ehkä puhua. Toisaalta uskon, että voi olla hyväkin, jos on ollut vaikeuksia ja on selvittänyt ne itsensä kanssa.
No tulihan tekstiä. Toivottavasti saatte jotain tolkkua!!!
Vaikka meillä neuvonta vasta ihan alussa niin luulenpa, että on vain hyväksi jos on elämässä huonompiakin kokemuksia ja selvinnyt ja osannut ne itselleen käsitellä. Adoptiolapsi on menettänyt jo niin paljon tullessaan perheeseen ja jonain päivänä hän haluaa niistä asioista puhua ja käsitellä niitä. Kai tässä neuvonnassa käydään siksi niin tarkasti kaikki kokemukset läpi, katsotaan onko kykyä käydä oma elämä läpi, kun joutuu siihen tilanteeseen, jossa täytyy pohtia adoptiolapsen elämää. Mutta toki kuinka asiat sitten tulkitaan siellä neuvonnassa jännittää kyllä myös....
Aika nopeeta on Reseda teilläkin mennyt neuvonta läpi! Varmasti aika erijärjestyksessä mennään näitä aihepiirejä, meillekkin sanottiin että kotikäynti ihan loppumetreillä! Mutta siinä oli ideaa, että voimme omia lapsia valmentaa asiaan vielä lisää, kun sanoimme että se on meille hiukan vaikeaa kuinka puhumme, olemme jo puhuneet ennen neuvonnan alkua, mutta näille nuoremmille kuinka ne ymmärtää ja mitä ymmärtää. Mutta marraskuussa seuraava tapaaminen ja kovasti täällä raapustetaan jo ekaa tehtävää, taustatietdot.
Aika nopeeta on Reseda teilläkin mennyt neuvonta läpi! Varmasti aika erijärjestyksessä mennään näitä aihepiirejä, meillekkin sanottiin että kotikäynti ihan loppumetreillä! Mutta siinä oli ideaa, että voimme omia lapsia valmentaa asiaan vielä lisää, kun sanoimme että se on meille hiukan vaikeaa kuinka puhumme, olemme jo puhuneet ennen neuvonnan alkua, mutta näille nuoremmille kuinka ne ymmärtää ja mitä ymmärtää. Mutta marraskuussa seuraava tapaaminen ja kovasti täällä raapustetaan jo ekaa tehtävää, taustatietdot.
TV-tietoa, jos kiinostusta katsoa, mutta jäänyt huomaamatta...
Huomenna tiistaina 7.10. klo 15.20 tulee uusintana Inhimillinen Tekijä, jonka aiheena "perheen vaietut asiat eivät katoa hiljaisuudessa .Oman elämän sankari. Marjan elämä romahti, kun hän ymmärsi, että koko suku oli salannut häneltä ja veljeltä heidän adoptiotaustansa."
Huomenna tiistaina 7.10. klo 15.20 tulee uusintana Inhimillinen Tekijä, jonka aiheena "perheen vaietut asiat eivät katoa hiljaisuudessa .Oman elämän sankari. Marjan elämä romahti, kun hän ymmärsi, että koko suku oli salannut häneltä ja veljeltä heidän adoptiotaustansa."
Tunnistamisen pelkohan se syy varmasti on vaikenemiseen. Enpä itsekään haluaisi omaa perhettä miksikään The adoptioperheeksi, jonka tekemisiä ruodittaisiin julkisesti. Mutta loputon hiljaisuus ja sen tuoma mystisyys eivät varmasti hälvennä ennakkoluuloja meitä kohtaan.
Vanhemmiksi haluavien kyykyttäminen tämän prosessin kuluessa on kyllä täysin uskomatonta. Aina puhutaan lapsen edusta, mutta ei sillä ole lapsen edun kanssa mitään tekemistä, että vanhemmat pannaan nöyristelemään hattu kädessä "pliiis antakaa meille lapsi"... |O Eikä kukaan prosessissa mukana oleva tietenkään voi systeemiä kritisoida, koska panokset ovat elämän suurimmat! Olen vähän turhautunut tällä hetkellä, sitä ei huomaa yhtään, eihän?
Oikeastihan mä en ole saanut meidän adoptioneuvojien taholta mitään muuta kuin positiivista palautetta, ovat tosi asiallisen oloisia ihmisiä. Se on vaan tää epävarmuus, kun joutuu antamaan elämänsä vieraan ihmisen käsiin ja ruodittavaksi. Mitä jos kemiat näiden ihmisten kanssa ei vaan synkkaa ja se värittää koko heidän kuvaansa siitä, millaisia me olemme ihmisinä ja vanhempina? Yritän vaan luottaa neuvojien ihmistuntemukseen ja kykyyn nähdä henkilökohtaisten tunteiden yli.
Ensi viikolla on onneksi taas tapaaminen, niin pääsee taas eteenpäin. Ja tekemään itsestään aasin. :headwall:
Mutta loputon hiljaisuus ja sen tuoma mystisyys eivät varmasti hälvennä ennakkoluuloja meitä kohtaan. Vanhemmiksi haluavien kyykyttäminen tämän prosessin kuluessa on kyllä täysin uskomatonta. Aina puhutaan lapsen edusta, mutta ei sillä ole lapsen edun kanssa mitään tekemistä, että vanhemmat pannaan nöyristelemään hattu kädessä "pliiis antakaa meille lapsi"... |O Eikä kukaan prosessissa mukana oleva tietenkään voi systeemiä kritisoida, koska panokset ovat elämän suurimmat! Olen vähän turhautunut tällä hetkellä, sitä ei huomaa yhtään, eihän?
Oikeastihan mä en ole saanut meidän adoptioneuvojien taholta mitään muuta kuin positiivista palautetta, ovat tosi asiallisen oloisia ihmisiä. Se on vaan tää epävarmuus, kun joutuu antamaan elämänsä vieraan ihmisen käsiin ja ruodittavaksi. Mitä jos kemiat näiden ihmisten kanssa ei vaan synkkaa ja se värittää koko heidän kuvaansa siitä, millaisia me olemme ihmisinä ja vanhempina? Yritän vaan luottaa neuvojien ihmistuntemukseen ja kykyyn nähdä henkilökohtaisten tunteiden yli.
Ensi viikolla on onneksi taas tapaaminen, niin pääsee taas eteenpäin. Ja tekemään itsestään aasin. :headwall:
Onpas hiljaista! Syyslomat?
Piti tulla kirjoittamaan, kun fiilikset on tällä viikolla niin erilaiset kuin edellisellä kerralla. Meillä oli taas neuvontaa, ja ekaa kertaa musta tuntui, että tämähän menee loistavasti. Aihe oli mukava, eli meidän parisuhde, ja neuvojatkin tuntuivat jollain tavalla rentoutuneen (?). Eikä ne kyselleet edes kiusallisia kysymyksiä seksielämästä, vaikka sekin näytti listalla olevan. Arvelivat varmaan että ei meillä kahden pienen lapsen kanssa kuitenkaan mitään seksielämää ole.
Asiasta toiseen, luen parhaillaan Reetta Kurjosen kirjaa Minä, adoptoitu. Verrattuna Mylläriin, joka kuitenkin on kokenut elämässään poikkeuksellisen paljon vastoinkäymisiä, oli jännä lukea sellaisen adoptoidun kokemuksia, joka on elänyt periaatteessa täysin "normaalin" ja turvallisen elämän, jonka sosiaaliset turvaverkot ovat toimineet ihanteellisesti jne. Yllättävää oli se, miten voimakkaasti se ihan pienen vauvan kokema yksinäisyys on vaikuttanut Kurjosen koko elämään ja identiteettiin. Ja toisaalta, miten paljon avoin keskustelukulttuuri perheessä vaikuttaa adoptiolapsen psyykeen (vrt. Kurjosen sisarpuoli). Siinäpä ajattelemisen aihetta.
Kirjan loppupuolella, kun Kurjonen kertoo omien lastensa asemasta perheessä ja suvussa, oli aika hauska lukea, miten vain yhden sukupolven jälkeen se adoptio ikäänkuin unohtuu. Kurjosen mummo esim. puhuu ihan luontevasti omista lapsenlapsenlapsistaan ja oman suvun jatkumisesta. Tuli mieleen eräs tuttuni, jonka äiti on adoptoitu. Tutun äiti on selvästi joutunut työstämään joitain puolia elämässään ja rakentanutkin sitä siinä mielessä, että tekee tiettyjä asioita eri tavalla kuin adoptioperheensä. Mun tutulleni sen sijaan äidin adoptio on vain mielenkiintoinen kuriositeetti suvun historiassa. Traumat eivät ilmeisesti ole siirtyneet seuraavaan sukupolveen. Mulle itselleni on luontevaa ajatella meidän perhettä vain osana pitkää jatkumoa sukupolvien ketjussa, ja siksi koen tämän pointin aika tärkeäksikin.
Piti tulla kirjoittamaan, kun fiilikset on tällä viikolla niin erilaiset kuin edellisellä kerralla. Meillä oli taas neuvontaa, ja ekaa kertaa musta tuntui, että tämähän menee loistavasti. Aihe oli mukava, eli meidän parisuhde, ja neuvojatkin tuntuivat jollain tavalla rentoutuneen (?). Eikä ne kyselleet edes kiusallisia kysymyksiä seksielämästä, vaikka sekin näytti listalla olevan. Arvelivat varmaan että ei meillä kahden pienen lapsen kanssa kuitenkaan mitään seksielämää ole.
Asiasta toiseen, luen parhaillaan Reetta Kurjosen kirjaa Minä, adoptoitu. Verrattuna Mylläriin, joka kuitenkin on kokenut elämässään poikkeuksellisen paljon vastoinkäymisiä, oli jännä lukea sellaisen adoptoidun kokemuksia, joka on elänyt periaatteessa täysin "normaalin" ja turvallisen elämän, jonka sosiaaliset turvaverkot ovat toimineet ihanteellisesti jne. Yllättävää oli se, miten voimakkaasti se ihan pienen vauvan kokema yksinäisyys on vaikuttanut Kurjosen koko elämään ja identiteettiin. Ja toisaalta, miten paljon avoin keskustelukulttuuri perheessä vaikuttaa adoptiolapsen psyykeen (vrt. Kurjosen sisarpuoli). Siinäpä ajattelemisen aihetta.
Kirjan loppupuolella, kun Kurjonen kertoo omien lastensa asemasta perheessä ja suvussa, oli aika hauska lukea, miten vain yhden sukupolven jälkeen se adoptio ikäänkuin unohtuu. Kurjosen mummo esim. puhuu ihan luontevasti omista lapsenlapsenlapsistaan ja oman suvun jatkumisesta. Tuli mieleen eräs tuttuni, jonka äiti on adoptoitu. Tutun äiti on selvästi joutunut työstämään joitain puolia elämässään ja rakentanutkin sitä siinä mielessä, että tekee tiettyjä asioita eri tavalla kuin adoptioperheensä. Mun tutulleni sen sijaan äidin adoptio on vain mielenkiintoinen kuriositeetti suvun historiassa. Traumat eivät ilmeisesti ole siirtyneet seuraavaan sukupolveen. Mulle itselleni on luontevaa ajatella meidän perhettä vain osana pitkää jatkumoa sukupolvien ketjussa, ja siksi koen tämän pointin aika tärkeäksikin.
Vautsi, monella on jo neuvonnat ohi! Minä sain peruutuspaikan adoptiovalmennuskurssilta ja se alkaa jo ensiviikolla. Jännää.
En ole kauheasti vielä uskaltanut ajatella tätä adoptiota, siksi en kauheasti täälläkään vielä kirjoittele. Tuntuu niin tosi kaukaiselta ja jotenkin epätodennäköiseltä, että kelpuuttaisivat meidät adoptiovanhemmiksi. En siis halua unelmoida vielä liikoja, ettei toiveet herää. Jotenkin sitä on niin varautunut pettymään tässäkin asiassa. Tämä ei tietenkään ole mikään mukavin ajattelutapa, mutta pelottaa vaan niin paljon!
Kukaan ei ole osannut vielä vastata, miten adoptioviranomaiset suhtautuvat miehen lapseen, joka on miehen edellisestä avioliitosta. Eikö ole kenelläkään vastaavaa tilannetta?
Onpa syksyistä!
En ole kauheasti vielä uskaltanut ajatella tätä adoptiota, siksi en kauheasti täälläkään vielä kirjoittele. Tuntuu niin tosi kaukaiselta ja jotenkin epätodennäköiseltä, että kelpuuttaisivat meidät adoptiovanhemmiksi. En siis halua unelmoida vielä liikoja, ettei toiveet herää. Jotenkin sitä on niin varautunut pettymään tässäkin asiassa. Tämä ei tietenkään ole mikään mukavin ajattelutapa, mutta pelottaa vaan niin paljon!
Kukaan ei ole osannut vielä vastata, miten adoptioviranomaiset suhtautuvat miehen lapseen, joka on miehen edellisestä avioliitosta. Eikö ole kenelläkään vastaavaa tilannetta?
Onpa syksyistä!
Mukava kuulla kuulumisia. Täällä ei olla lomailtu/lomalla, mutta fiilikset ovat olleet niin nollissa, etten ole viitsinyt kirjoitella ja tartuttaa tätä masennusta.
Tässä masennuksen aihe lyhykäisyydessään: Teimme nopeasti tehtävät seuraavaa neuvontaa varten (pitää olla aina tehtynä ennen kuin saa varata seuraavan neuvonnan), mutta silti seuraava neuvonta meni kahden kuukauden päähän. Kauhea hinku olisi saada neuvonta päätökseen ja päästä ensin lautakunnan ja sitten kohdemaan jonoon. Meillä on ikää jo niin paljon, että kohta olemme liian vanhoja saamaan pientä lasta mistään maasta. Pelottaa, että kriteerit tiukentuvat ja lapsiesitysten määrä vähenee, eikä saadakaan lainkaan lasta. Mutta ei auta kuin odottaa, odottaa ja odottaa. Mutta vaikeaa se on. No, reilun viikon päästä on Helsingissä se lääkäriluento. Saapahan taas jotain uutta ajateltavaa. Onko kukaan muu tulossa?
Tässä masennuksen aihe lyhykäisyydessään: Teimme nopeasti tehtävät seuraavaa neuvontaa varten (pitää olla aina tehtynä ennen kuin saa varata seuraavan neuvonnan), mutta silti seuraava neuvonta meni kahden kuukauden päähän. Kauhea hinku olisi saada neuvonta päätökseen ja päästä ensin lautakunnan ja sitten kohdemaan jonoon. Meillä on ikää jo niin paljon, että kohta olemme liian vanhoja saamaan pientä lasta mistään maasta. Pelottaa, että kriteerit tiukentuvat ja lapsiesitysten määrä vähenee, eikä saadakaan lainkaan lasta. Mutta ei auta kuin odottaa, odottaa ja odottaa. Mutta vaikeaa se on. No, reilun viikon päästä on Helsingissä se lääkäriluento. Saapahan taas jotain uutta ajateltavaa. Onko kukaan muu tulossa?
Huomenta kaikille! Kyllähän onneliina uusperheitä hyväksytään hakijoiksi, kun vaan avioliitto on kestänyt maan vaatimuksien mukaan, että ei syytä huoleen jos miehelläsi on lapsi ennenstään!
Meille sanottiin eka tapaamisessa, että tapaamiset ovat aina 1.5- 2kk välein, että ihan normaali käytäntö. Meillä on ihan viimeistely vaiheessa eka tehtävä ja pian lähetetään se eteenpäin, toinen tapaaminen on reilun 3 viikon päästä, odottelua siis täälläkin! Ihan samoja mietteitä täälläkin, epävarmuus ja kriteerien tiukentumiset ym. saavat miettimään, mitähän tästä tulee ja haluaisi kaikille puhua asiasta, mutta ei vaan uskalla heittäytyä täysillä asiaan, kun ei tästä tiedä miten asiat etenee. Harmillista, mutta koittakaahan kaikki jaksaa taas eteenpäin!
Meille sanottiin eka tapaamisessa, että tapaamiset ovat aina 1.5- 2kk välein, että ihan normaali käytäntö. Meillä on ihan viimeistely vaiheessa eka tehtävä ja pian lähetetään se eteenpäin, toinen tapaaminen on reilun 3 viikon päästä, odottelua siis täälläkin! Ihan samoja mietteitä täälläkin, epävarmuus ja kriteerien tiukentumiset ym. saavat miettimään, mitähän tästä tulee ja haluaisi kaikille puhua asiasta, mutta ei vaan uskalla heittäytyä täysillä asiaan, kun ei tästä tiedä miten asiat etenee. Harmillista, mutta koittakaahan kaikki jaksaa taas eteenpäin!
Olen tässä pohtinut, että muuttuiko neuvonnan aikana omat ajatukset. Nyt kun luen teidän ajatuksia adoptioneuvontaa ennen tulee omiakin ajatuksia mieleeni (T-todistuksen hakeminen ja epävirallinen keskustelu siellä sairaanhoitajan kanssa..). Muistan että itselläkin oli tosi epävarmat tunnelmat vielä kaikesta. Tuntui ihan oudolta puhua asiasta lääkärillekin, kun oli puhunut aiheesta aiemmin lähinnä vain oman miehen kanssa!
Nyt neuvonnan aikana asia on selvinnyt sukulaisille ja tutuille ja itse on niin paljon puhunut asiasta ja työstänyt sitä, että adoptio on osa omaa arkipäivää. Vaikkei siis lasta vielä tulekaan moneen vuoteen. Mutta nyt on tosiaan heittäytynyt mukaan ja melkein jännittää, että apua, meillehän tulee lapsi!! Alkaa miettiä kaikkia konkreettisia asioita, kuten miten laitetaan lapset autoon istumaan jne.
Kaikki erilaiset tunteet vain kuuluvat asiaan! Jaksamista kaikille tähän pitkään prosessiin!
Nyt neuvonnan aikana asia on selvinnyt sukulaisille ja tutuille ja itse on niin paljon puhunut asiasta ja työstänyt sitä, että adoptio on osa omaa arkipäivää. Vaikkei siis lasta vielä tulekaan moneen vuoteen. Mutta nyt on tosiaan heittäytynyt mukaan ja melkein jännittää, että apua, meillehän tulee lapsi!! Alkaa miettiä kaikkia konkreettisia asioita, kuten miten laitetaan lapset autoon istumaan jne.
Kaikki erilaiset tunteet vain kuuluvat asiaan! Jaksamista kaikille tähän pitkään prosessiin!
Johanna72:lle:
Ollaan ainakin ilmottauduttu ja maksut maksettu sinne lääkäriluennolle, joten tarkoitus olisi lauantaina ajella kohti Tiukula-taloa. Mitään vahvistusviestejä ei kyllä olla Pelalta saatu?? Sitä seuraavalla viikolla onkin sitten vuorossa kolmas neuvontakerta, joten suunnilleen puolessa välissä ollaan kai sitten neuvonnassakin, vaikkei mitään lopullista tapaamiskertojen lukumäärästä olla vielä sovittukaan.
Ollaan ainakin ilmottauduttu ja maksut maksettu sinne lääkäriluennolle, joten tarkoitus olisi lauantaina ajella kohti Tiukula-taloa. Mitään vahvistusviestejä ei kyllä olla Pelalta saatu?? Sitä seuraavalla viikolla onkin sitten vuorossa kolmas neuvontakerta, joten suunnilleen puolessa välissä ollaan kai sitten neuvonnassakin, vaikkei mitään lopullista tapaamiskertojen lukumäärästä olla vielä sovittukaan.
Hei Rööni! Kiva, että sinne on tulossa muitakin täällä palstailevia. Jos meitä olisi iso liuta, niin sittenhän olisi voinut samalla järkätä pienimuotoisen tapaamisen. Mekin ollaan maksettu, eikä ole tullut mitään vahvistusta. En tiedä vahvistavatko yleensäkään.
Sain aamuisella viestiä hakumatkalaiselta. Kertoili kuulumisia ja laittoi osoitteen kuviin. Tässä juuri käytiin katsomassa kuvat ja ihan omakin sydän pamppaili. Aivan ihana onnellinen perhe sieltä välittyi tänne kotisuomeen, vaikka yhteisiä päiviä oli takana vasta vähän. Entistä enemmän asia konkretisoitui. Eiköhän tuo päivä vielä koitta meille kaikille? Ainakin alakulo on tästä osoitteesta tipotiessään.
Nyt haravanvarteen kiinni. Hauskaa sunnuntain jatkoa kaikille palstalaisille.
Sain aamuisella viestiä hakumatkalaiselta. Kertoili kuulumisia ja laittoi osoitteen kuviin. Tässä juuri käytiin katsomassa kuvat ja ihan omakin sydän pamppaili. Aivan ihana onnellinen perhe sieltä välittyi tänne kotisuomeen, vaikka yhteisiä päiviä oli takana vasta vähän. Entistä enemmän asia konkretisoitui. Eiköhän tuo päivä vielä koitta meille kaikille? Ainakin alakulo on tästä osoitteesta tipotiessään.
Nyt haravanvarteen kiinni. Hauskaa sunnuntain jatkoa kaikille palstalaisille.
Seelia77: Kysyn nyt sinultakin, montako neuvonta kertaa teillä oli ja kauanko neuvonta kesti eka neuvonta kerrasta kotiselvityksen valmistumiseen? Tää nyt kiinnostaa kovasti. Joko teillä siis kaikki paperit valmiita ja ovat jo lautakuntaan menneet? Jännää varmasti, toivottavasti jonot ovat sen 5 kuukautta!