abortin jälkeen..

Onko ketään kohtalotovereita? Ei tarvitse kertoa syitä miksi päädyit siihen, sillä en itsekkään aijo. Sen voin vaan mainita, ettei ollut mitään mahdollisuuksia pitää lasta. :/ Omasta abortistani on pian vuosi, mutta ikävä ja masentuneisuus vaan yltyy.. Kun sain tietää olevani raskaana, olin ensin peloissani kuin minulla oisi todettu olevan syöpä, voin sen tunnustaa.. Varmaan aika normaalia että 17-vuotias ei lapsia suunnittelava nuori noin reagoi. Päädyttiin sitten avokin kanssa keskeytykseen mietittyämme tarkkaan mahdollisuudet yms.

No kumminkin, keskeytystä piti "odottaa" muutama viikko.. Kun vähän alkoi rauhoittumaan ja miettimään asiaa, jotenkin tuli vaan kiintymys omaa tulevaa lasta kohtaan.. Innostuin, lueskelin päivittäin miten pieni masu asukki kehittyy viikottain yms.. tunsin vaan itseni jotenkin elämäni ensimmäistä kertaa tärkeäksi ja koin vaan selittämätöntä rakkauden tunnetta sitä kohtaan mitä mahani sisällä oli. En odottanutkaan enää milloin soitetaan aikaa sinne, ja kun mulle soitettii itku tuli samantien..

Neuvolassa minun piti katsoa lastani ultrassa. Kun pyysin saanko katsoa vielä kuvia lapsesta, tokaistiin vaan että nytkö alkaa oma lapsi kiinnostamaan..

Abortti on muuttanut minua paljon. Ennen en pitänyt lapsista tai mistää siihen liittyvästä. Nyt haluaisin niin kovasti lapsen ja kadun ja kaipaan lastani. Ensin en vaan jotenki osannut reagoida koko asiaan, oli niin paljon tekemistä. Nyt syksystä lähtien asia on mielessäni JOKA päivä ja olen kokoajan surullinen ja poden hirveää vauvakuumetta. Asiaa ei helpota että monet ystävät ovat raskaana tai saaneet lapsen juuri nyt. Toki yritän olla heidän puolestaan onnellinen mutta se vaan saa minut entistä surullisemmaksi..

Ei tarvitse tulla laukomaan niitä abortti on murha, voin jo etukäteen painottaa ettten kysy mielipidettänne abortista. Neuvoja yms miten pääsisin yli, miten yms? Ja toki jos löytyy muitakin niin rohkeesti juttelemaan. Purampa pahaa oloani tänne, en niin monelle asiasta puhu, kun täälläpäin ne asiat vaan leviää ympäriinsä. Sen tiedän etten koskaan tule unohtamaan. Kunnioitan syntymättömän lapseni muistoa ja kaipaan häntä niin kovasti.. Tekisin mitä vain jos voisin kelata aikaa taaksepäin!

ps. sori en tiennyt minne osioon tämän laittaisin.. pahoittelen jo etukäteen jos meni päin honkia..

 

Ei siinä auta muu kuin käydä suruaika läpi, siihen ei auta kuin ajan kuluminen. Olen itsekin abortin joskus kokenut, joten tuntemuksesi ovat tuttuja. Mutta onneksi tulee vielä aika kun saat uuden mahdollisuuden tulla äidiksi, sitten kun aika on parempi... Miksi sun piti katsoa sitä ultrakuvaa, etkö tiennyt sillon vielä abortista?

 

Ap - voin vain minähin laitella jaksuja&voimasia:hug:

Itselläni ei omakohtaista kokemusta asiasta..osan vain kuvitella tunteesi nyt..tehtyä ei saa tekemättömäksi, sen kanssa on vain jaksettava elää..älä tuomitse itteäis liian rankalla kädellä.:heart:

Mikäli yhtään lohduttaa - olet nuori ja varmasti raskaaksitulon mahdollisuus on vielä olemassa.

Aurinkoisia talvipäiviä, toivottavasti oloisesi paranee pian!

 

Kiitos teille paljon! 18-vuotias olen vasta, että eiköhän minulla aikaa ole. Esikoinen kyllä oisi haaveissa.

Kyllä he tiesivät päätökseni. Muutenkin olivat sen oloisia, että päätäni yritettii kääntää. Kyllähän minä tiesin kokoajan etten halua luopua lapsestani, muttakun ei ollut vaihtoehtoja. EI sieltä ainakaan mitään tukea saanut. Olin muutenkin siellä ihan itku kurkussa joten paljon saanut sanaa suustani.. Mutta jotenkin heillä taisi olla mielipide että kerta kun teen abortin niin en ole kiinnostunut lapsestani ollenkaan. ELi varmaan sen perusteella ei tarvinnut olla minua kohtaan ymmärtäväinen yms.. Lopuksi vaan sanoivat ettei tarvi tulla enää samanasian tiimoilla.

Saisinko lonelystar kysyä, että kauan sinulla meni toipua/ oppia elämään asian kanssa? Ja puhuitko paljon läheisillesi vai käsittelitkö asiaa yksin?

 

jossuu..miulle tulee jotenhin sellainen olo lukiessani kirjoitustasi..että et ole asian yli millään päässyt..takoitan - asia vaivaa sinua koko ajan ja on syyllinenhin olo..

Mitä luulet, olisiko ihan keskusteluapu(terapia)ammattilaisen kanssa hyvä juttu?

Toki tällainen virtuaali tukikin voi auttaa hieman, saa tuntojaan kirjoitella..mutta, harkitse asiaa kuitenhin, hyvinkin se asioiden ääneen puhuminen, voi laukaista tunne lukon ja siun olisi helpompi jatkaa eteenpäin eloasi.:heart:

Voit kysellä tapaamis aikoja oman asuinkuntasi TK:n tai Mielenterveystoimiston kautta.

Kaikkea hyvää siulle toivotellen=) *mur-mur*

Laitan vielä tuollaisen..
Suomen Mielenterveysseura - Valtakunnallinen kriisipuhelin

 

Tuo on vissiin aika vakio käytäntö, että pistetään ultrakuva kattomaan. Kaverille tehtiin abortti pari vuotta sitten ja hän sanoi, että oli itkien joutunut sitä katsomaan. Ei ollut hänkään ymmärtänyt että miksi. Hänellä meni noin vuosi asian selvittämiseen, mutta nyt on päässyt asian yli. Itseasiassa siitä taitaa olla jo kolme vuotta.
Niin ja tämä samainen nainen kerkesi vähän aikaa sitten tehdä jo uudenkin abortin...

 

Aijaa. Se on varmaan henkiläkohtaista miten asiaa käsittelee. Itse en kyllä enää ikinä halua tehdä aborttia. Nyt minulla ja avokilla on kuitenki jo huomattavasti parempi elämäntilanne ja varmenpi. Niin olen kyllä itsekkin miettinyt tuota ammattiapua.. Kai minä olen jotenki tähän asiaan jumittunut, kun säilytän muistona sitä raskaustestiäkin... (kuulostaa varmaan aika oudolle..?) En vaan jotenki pysty heittämään sitä pois.

Välillä saattaa olla päivä, että olen sinut asian kanssa ja taas välillä tuntuu etten kykene enää mihinkään ja pääni leviää ikävästä. Mutta kyllä varmasti tästä ajallaan! Nuoresta iästä huolimatta olen kaikkea kokenut ja niistäkin aina eteenpäin selvinnyt.