Heippa kaikille!
Täällä uusi kuumeilija tulee kurkkimaan ja ihmettelemään, että tässäkö sitä taas ollaan...
Ikää mulla on 41 vuotta ja olen maailman suloisimpien, juuri 2 vuotta täyttäneiden epäidenttisten kaksopoikien yh äiti.
Olen ollut raskausajasta saakka poikien kanssa yksin, eli lasten isä ei ole lainkaan kuvioissa mukana (hänen päätös). Lapsen saaminen ei ollut se helpoin rasti ja reilun vuoden yrittämisen (ja yhden aikaisen keskenmenon) jälkeen Letrozolin avustuksella tärppäsi ja jouluna 2017 rv36+1 syntyivät maailmaan pikkuruiset, mutta täysin terveet ja hyvinvoivat pikkuherrat. Vauva-aika oli helppo... pojat on nukkuneet aina hyvin, alkuviikkojen jälkeen pääsimme täysimetykselle. Meillä ei ole mitään allergioita, tämän kahden vuoden aikana ollut kaksi kertaa nuhakuume ja yksi oksennustauti... siinä meidän sairastelut. Saan järjettömän paljon apua vanhemmiltani ja ilman heitä tämä toki olisi paljon raskaampaa yksin, vaikka helpot lapset olenkin saanut. Ensimmäisestä taaperovuodestakin on selvitty suht täysjärkisinä ja ihania energisiä pojanpalleroita ovat kumpainenkin.
Vajaa puolisen vuotta sitten elämäämme asteli kaksi uutta miestä, eli miesystäväni (39v) ja hänen 8-vuotias poikansa.
Minä olin jo ehtinyt ajatella, että mun lapset on tehty ja samoin hän... MUTTA olemme viimeisen parin kuukauden ajan huomanneet, että puheemme on kääntynyt usein siihen "mitä jos meillä olisi yhteinen lapsi" ja muutama päivä sitten päätimme yhteistuumin, että jos luoja suo, lapsi on tervetullut.
Ainakin toistaiseksi mennään ihan luomuna ja ilman varsinaista yrittämistä. Ja koska molemmat voidaan elää onnellisina tämän nykyisenkin tilanteen kanssa, mitään hampaat irvessä yrittämistä ei ole tarkoituskaan aloittaa... MUTTA... mä eksyin eilen illalla katselemaan poikien vauvakuvia ja tajusin, että
mä niin kovin paljon toivoisin, että saisin vielä kerran kokea sen vauva-ajan. Ja samalla mua pelotta ihan hirmuisesti. En juurikaan nauttinut raskausajasta, koska kaksosraskaus oli kropalle aika rankka, päällimäisenä tunteena oli aamusta iltaan huoli vauvojen hyvinvoinnista ja toki tämä totaaliyksihuoltajuus on ollut henkisesti aika heavy kokemus ja pelottaa, että jotain vastaavaa tapahtuu uudelleen.
Mutta silti.... huolimatta kaikista peloista, olen ihan muutamassa päivässä sairastunut kamalaan vauvakuumeeseen.
En ole ollenkaan varma mun mahdollisuuksista enää tulla raskaaksi.
Mun AMH arvo oli jo ennen poikia ihan olematon ja nyt sitä ei varmaan sais enää edes mittariin näkyviin. Mulla vaivana ollut myös heikko ovulaatio, eli siis ovuloin kyllä, mutta jollain tavalla laiskasti ja progearvot olleet tosi matalia (viitearvojen sisällä kylläkin). Letrozol toi avun tähän ja kypsytteli tässä minun tapauksessa useammankin munasolun, jotka onnekseni irtosivat yhtäaikaa. Monikkoraskauden riskitekijöitä minun kohdallani toki oli muitakin (suku, pituus, paino yms.) Mihinkään hoitoihin tuskin olemme kumpikaan valmiita (ehkä Letrozolin tyyppistä lääkeavustusta lukuunottamatta), joten tämä saattaa olla jo alunalkaen melkoisen epätoivoinen yritys, mutta hei, ihmeitä tapahtuu... siihen haluan uskoa.
Mä en sattuneesta syystä ole käyttänyt mitään ehkäisyä poikien syntymän jälkeen (koska sitä miestä ei siis ole kuvioissa ollut
) ja nyt tämän uuden rakkauden kanssa olemme käyttänet ainoastaan kondomia, eli "yrityksen" voimme aloittaa periaattessa samantien. Mitään hajua ei ole kirrosta tällä hetkellä
, muuten kuin odottelen menkkoja alkavaksi ihan näinä päivinä. Kierto mulla käynnistyi, kun pojat oli 7kk ja palautui suht säännölliseksi, kun lopetin (poikien aloitteesta) imetyksen kokonaan poikien ollessa 1v 3kk.
Tämän pitkän selostuksen jälkeen, tässä olen ja kuumeilen.
Tsemppiä hurjasti kaikille palstalaisille, missä vaiheessa yritystä tai raskautta olettekin ja pahoittelut kaikille menetyksiä kokeneille.
MamaBlue
P.S. En ehkä vielä halua listalle, kun ei tuosta kierrostakaan ole käsitystä. Taustailen tovin ja palataan siihen listaan vaikka, kun olen taas kartalla omasta kropastani.