Omanapainen purnaus täältä.
Käytiin suunittelukäynnillä. Lääkärinä sama empatiakyvytön henkilö, kuin ensimmäisellä kerralla. Todella, todella ilkeä ihminen. Voiko noista jutuista tehdä valitusta johonkin, kannattaako se vai tuleeko siitä vaan enemmin paskaa niskaan?
Mies oli onneksi mukana kuulemassa ja hänelläkin pyörähti silmät päässä, kun kuuli miten hän kertoo asioita. Todella tylysti, todella negatiivisesti, ei katso silmiin ja vähättelee.
Lisäksi tuumaili, onko meillä riittävästi motivaatiota tähän hoitoon.
Motivaatiota? Hän puhui tavalla, että me emme ole tarpeeksi jotenkin sen oloisia, että olisimme motivoituneet hoitoon!?
Ja auta armias, kun uskalsin sanoa, etten haluaisi hoitoihin 300km etelään vaan 300km pohjoiseen, niin siitä henkilöstä tuli tämän näköinen
Sanoi, että "noh, eipä ole tällaista ennen sattunut, kaipa sitä voi kysyä jos kerta haluatte
välttämättä sinne".
Herrajestas, anteeksi että edes kysyttiin asiaa! Meille vaan olisi helpompi matkustaa pohjoiseen, jossa on tuttuja joiden luona voisi ehkä yöpyä.
Ja tästä taas alkoi nämä motivaatiopuheet.
Kaiken paskan kruunasi se, kun erehdyin kysymään hormonien vaikutusta migreeniin, kerroin, että kärsin erittäin pahoista kipukohtauksista noin joka kolmas päivä, ovulaation aikaan joka päivä. (kyseessä ei siis ole perusmigreeni, vaan harvinaisempi muoto, en kehtaa laittaa sitä tänne ettei nyt joku satu tunnistamaan).
Niin tähän tämä lääkäri tokaisi, "noh, jos antaa pikkujuttujen häiritä hoitoja, niin sitä motivaatiota sopii miettiä".
PIKKUJUTTUJEN?! Onko se pieni juttu, että ihmisellä koskee halvannuttavasti päähän noin 15 kertaa kuukaudessa, johon syön vahvoja lääkkeitä, ja ovulaation aikaan olen todella kipeä, niin miten ne hormonit jotka kypsyttää munasoluja ainakaan auttaa asiaa
Mieheltä otetaan nyt ensin kromosominäyte, jonotusaika on noin puoli vuotta hoitojen alkuun. Eli ainakaan ennen ensi kesää meillä ei ole edes ajatusta tulevasta lapsesta.
Mutta hei, eihän meillä ole motivaatiotakaan. Ja ei anneta näiden pikkujuttujen häiritä.