mur-mur Kiitos haleista! Eilen osasain näemmä tropata oikein, sillä otin jo puol kuuden aikaan tropin, jonka pitäisi auttaa unentuloa ja lievittää jännittyneisyyttä. Silloin se pala kurkussa oli pahimmillaan. Tuohon aikaan illasta iltaparku olisi kuitenkin alkanut ja kun systerin kanssa vielä puhelin, saatoin illalla olla 'ihmisittäin'. En minä murua hetkeksikään unohtanut, mutt murhe ei kaatanut maahan asti. "Taipuu vaan ei taitu". Illalla ennen nukkumaan menoa otin toisen tropin ja luin Akua (ei mitään sen vaikeampaa) kunnes silmät alkoivat lurpsahdella kiinni.
Uniakaan en nähnyt. Aamusta sitten sovittiin, että mies lähteekin omalla autollaan edeltä ja minä menen toisella perässä noin tunnin päästä, kunnes tiedetään jääkö toinen auto huoltoon pidemmäksikin aikaa. Miestä lähtiessään halasin ja pyysin varomaan hirviä, sillä minulla ei ole varaa luopua hänestäkin. Mies vastasi siihen, että: "Sitten pitää varoa sinunkin."
Suurimman osan aikaa suren sitä kuinka lähdin kisun viimeisenä iltana kotona. Ei auta vaikka lasken, ett sinäkin päivänä olin ollut jo kauemmin sen kanssa, kuin mies ehti iltaan mennessä kanssaan viettää. Syyttelen itseäni siitä etten ollut läsnä, en ollut pitämässä huolta. Kai mussa on vähän läheisriippuvaisuuden vikaa?
Mutta muistan myös sen, että kotoa lähtiessäni elämä näytti kaikkinensa mustalta ja toivottomalta, tuntui, etten koskaan saa asioita kuntoon miehen kanssa, ett tän suhteen myötä mulla ei ole elämässä mitään muuta kuin odottaa kuolemaa. Ja tärkeintä minulle oli, etten minä olisi odottamassa kotona, kun mies tulee kotiin. Harkitsin peräti takaisin palaamista monta kertaa. Tuntuu kuin jokin voima olisi vienyt minua pois kotoa, sillä ei minun ollut hyvä yksin mökilläkään. Varmasti, jos en olisi juonut lasillista viiniä takkaa lämmitellessä, olisin palanut kotiin vielä senkin jälkeen. Samaa harkitsin saunan jäljestä, mutta ajattelin, ett sama missä nukun, kun kuitenkin aamusta lähtisin kotiin. Kai sillä kaikella oli tarkoituksensa.
Elämä on nyt surullista, mutt yritän keskittyä onnellisiin muistoihin ja oikeasti opetella elämään miehen kanssa ja se on sitä, että opettelen puhumaan. Opettelen siihen, että moni sanomattakin selvä asia pitää sanoa ääneen, kunhan puhetta kuuluu. Sitä mies tuntuu kaipaavan. Viime yönä tuntui kuitenkin hyvältä, kun mies piteli minua sylissään.
. Sun surusi on niin syvää, että tuntuu kuin surisit kaikkia elämäsi suruja samalla, vaikka surun nimi onkin nyt kisupoika. Ja en mitenkään vähättele enkä tarkoita etteikö kisupoika aiheuttasi koko suruasi. Tuntuu vain niin pohjattomalta tuo ahdistuksesi. Auttaisiko, jos kirjoittaisit listan asioista, joiden vuoksi olet surullinen? Tarkoitan, että silloin voisi olla helpompi hahmottaa surusi syitä tarkemmin. Minua tuo systeemi on auttanut; kun pääsen surun/ahdistuksen/harmituksen alkulähteille, on helpompaa löytää työkalut sen työstämiseen. Siitä voi lankavyyhti lähteä aukemaan. 
