Kyllä Tete-a-tete on saanut ihanan pikkuisen TYTÖN! 3525 g ja 50 cm
Ei sit tullut yli viiden kilon vauvaa vaan ihana pikkuinen neito ja vain päivän yli lasketun ajan.
Niinhän siinä kävi, että tuon yöllisen viestini jälkeen klo 6.30 alkoivat supparit olla sitä luokkaa, että sairaalaan oli lähdettävä. Sairaalan aulassa pääsi itku, kun sattui niin paljon. Suoraan saliin ja vaatteet veke. Päälle ihana avonainen sairaalapaita, muuten eevan asu.
Kätilö kysyi, mitä lääkettä haluan. Sanoin ensin, että ajattelin olla työn sankari, mutta en taida sittenkään, kun sattui niin paljon. Ensin laitettiin paracervikaalipuudute kohdunkaulaan, joka auttoi todella hyvin. Kivut hävisivät kokonaan. Puudute tehosi reilun tunnin, jonka jälkeen sain saman uudestaan. Vaikutusaika suunnilleen sama.
Lepäilin ja katselin monitorista supistuksia, joita en lainkaan tuntenut.
Kun aloin taas tuntea sietämätöntä selkäkipua, sain selkäydinkanavaan spinaalipuudutuksen. Siitä levisi taivaallinen olotila, joka vei kivun. Taas vain köllöttelin ja katselin suppareita koneelta. Kotona supistukset olivat luokkaa 30, mutta tässä vaiheessa jo 70 eli melkoisen paljon kipeämpiä, mutta en tiennyt kivusta mitään. Taas vain lepäilyä ja odottelua, että kohdun suu aukeaa tarpeeksi.
Noin klo 9 aikaan kohdun suu oli auki 8 cm, johon se jämähti. Kätilö tarkisti tarjonnan ultralla ja vauva olikin avotarjonnassa, joka hidasti synnytystä.Sydänäänet heikkenivät, joten paikalle pyydettiin lääkäri. Hänestä äänten vaihtelu oli kuitenkin hyvä. Koska kohdunsuu ei auennut enempää ja vauvan tarjonta pysyi avonaisena, allettiin valmistella sektiota, koska vauva ei olisi mahtunut ulos tuossa asennossa. Huone täyttyi lääkäreistä ja vissiin parista kandista, kätilöistä ja kätilöopiskelijoista, joku otti samalla verikokeita minusta. Siinä olin paikat leväällään kaiken tämän hässäkän keskellä autuaan tietämättömänä kivusta ja särystä. Aloin nauraa, vaikka tilanne oli jonkin verran vakava. Tuli niin koe-eläin olo kaikesta väestä ympärilläni. Kukaan ei katsonut minua yläpäähän, vain alapää kiinnosti.
Tiesin ja tunsin, että siellä oli jonkin sortin pukamatkin, joista olin jo jonkin aikaa kärsinyt, joten heillä oli todella mielenkiintoiset näkymät. Sehän on vain ammattivalintakysymys. Heh heh.
Kätilö neuvoi vielä minua menemään kontilleni ja kävelemään sen verran kuin piuhoilta pystyin. Kontillaan olo kuulemma on vanha konsti saada vauva kääntymään. Olinkin semmoiset 20 min. kontillani peppu kohti kattoa. Tässä vaiheessa onneksi oli seuranani vain vauvan isä, ei siis koko sairaalan henkilökunta.
Kävelin jonkin verran ja kas vain, seuraavassa tarkistuksessa vauva oli raivotarjonnassa! Ei siis sektioon tarvinnut mennä.
Sain toisenkin spinaalin jossain vaiheessa, koska lääkäri oli sitä mieltä, että koitetaan sitä ja noita asennon vaihteluita. Ja taas autuas olo. Monitorista näin, että supparit olivat luokkaa 100. Ja minä olin itkenyt kivusta, kun ne olivat kolmessakymmenessä!
Kellon ollessa n. 13 sanoi kätilö, että kohdunsuu on täysin auki. En kuitenkaan heti tuntenyt ponnistamisen tarvetta, joten odottelimme viitisentoista minuuttia. Sain vielä yhden puudutuksen kohdunkaulaan eli pudenduspuudutuksen, joka auttaa juuri ponnistusvaiheen kipuun. Kätilö kysyi jo varhaisessa vaiheessa haluanko sen ponnistaessa. Sanoin haluavani, koska mieleeni muistui se hirvittävä polte, jota tunsin kun viisikiloista vauvaani punnersin ulos. Pelksäsin nytkin tuota kipua aluksi enkä meinannut uskaltaa kunnolla ponnistaa. 13.15 aloin tuntea tarvetta alkaa tosi toimiin. Aluksi tunne hävisi pian ja ponnistussupistuksissa oli pitkä väli. Oli tarkoitus, että synnyttäisin jakkaralla, mutta kätilö ehdotti, että aloittaisin sängyllä kyljelläni. Hän myös ajatteli niitä pukamaraasujani, jotka vain voisivat pahentua, jos joutuisin pitkään punkemaan jakkaralla. Lopulta aloin tuntea tiheään kunnon ponnistussupistuksia ja tein kaikkeni, että vauva eteni kanavassa. Huomasin myös, että puudutus tehosi eikä kipua tuntunut - vain tarve ponnistaa ja paineen tunne.
Lopulta kävi niin, että en pystynyt enää siirtymään jakkaralle, koska vauva eteni vauhdilla. Klo 13.35 hän sitten oli syntynyt.
Minulta pääsi itku. Olin ennen kaikkea helpottunut siitä, että sain niin täydellisen lapsen. Koko raskausajan minua oli vaivannut pelko, että mitä sitten, jos kaikki ei mene hyvin ja/tai lapsella on jokin sairaus tai vamma. Enhän ollut käynyt punktiossa, vaikka pieni riski olikin (ultran ja verikokeen seulassa sain arvon 240, kun normaali on 250).
Tätä vauvaa tekemällä tehtiin kaksi vuotta, lapsen isän kanssa on menty ylä- ja alamäkiä, suhdetta edelsi vaikea avioero isompien lasten isästä (tämän lapsen isä ei kuitenkaan ole "syyllinen" eroon, tapasin hänet vasta eron jälkeen) ja murrosikäiseni olivat koetelleet koko raskausajan hermojani suhtautumalla tympeästi vauvan tuloon. Tuona hetkenä sain palkintoni: täydellisen pienen tyttövauvan, joka oli vielä standardikokoa.
Tänään tulimme kotiin. Vanhin lapsi, joka eniten on ollut välillä suorastaan ilkeä (huusi jossakin vaiheessa, että toivottavasti se vauva on vammainen) otti auvan syliinsä ja alkoi miettiä nimiä. Muutkin ovat vauvaa käyneet kehdossa katsomassa ja vitsailevat hyväntuulisesti siitä. =)
Kaikkea ei kuitenkaan voi saada: tuo vanhin lapsi myös sai raivarin lapsen isälle tänään, juuri tuosta nimiasiasta.
Olen tosi onnellinen vauvasta ja toivon, että jonkinlainen rauha laskeutuu tuon 17-vuotiaan ja vauvan isän välille.
Sen vielä sanon, että puudutukset ovat lääketieteen lahja naisille. Oli uskomaton kokemus saada kokea kivuton synnytys. Neljä isompaa lastani olen synnyttänyt melkoisen kivun kanssa.
Taidan tästä hiljalleen siirtyä tuonne toisee pinoon, mutta toki käyn täälläkin kuulumisianne kurkkimassa.
Onnellista odotusta teille kaikille!
Tete-a-tete ja kauan odotettu tyttö 2 pv
