Olen joskus ollut senikäinen...
Ehkä joskus tuota ikää reilusti nuorempana, olin asettanut itselleni jotakin oletusarvoja, millaisessa vaiheessa elämääni olisin. Tosin sellaisia oletusarvoja asetin itselleni lähinnä siinä 15v- 16. vuotiaana, jonka jälkeen käänsin täysin oletusarvojen vastaisen suunnan elämässäni.
35- vuotiaana olin kahden pienen lapsen äiti. Ja sillähetkellä ( ainakin näin jälkikäteen ajan kullatessa muistot) olin onnellinen, vähän sellainen ... mä elämältä kaiken sain fiilis.
Asuin vuokralla, hoidin lapsia kotona. Vakituinen työsuhde.
Ura, jolla huippua ei ole.
Ehkä jossain takaraivossa sellainen kriisinpoikanen virittäytymässä, että pitäisikö olla muutakin.
Aika kului sain elämältä lisää. Yhden lapsen vielä.
Nyt he ovat kouluiässä, asun yhä vuokralla, olen yhä saman työnantajan palveluksessa. Ei ole asuntolainaa, eikä ole koskaan ollutkaan.
En vastaa oletusarvoja, en omia, enkä muiden. Mutta vuodet ovat tuoneet armollisutta itselleni.
En tiedä, millaisia ovat 35-vuotiaat, mutta sen tiedän, ettei mihinkään malliin ja tiukkoihin oletusarvoihin pidä ketään asettaa tai puristaa.
Joskus itseltään voi kysyä, tarvitseeko edes yltää kaikkeen. Joskus vähemmän on enemmän ja elämä voikin riittää ja itsekin voi itsenään itselleen riittää..