Heisku piiiitkästä aikaa! Olen pudonnut täysin kelkasta, kun en loppuraskaudessa ehtinyt kirjoitella. Toisaalta taitaa olla hyvä että orastava nettiriippuvuuteni samalla laimeni
Aiemmassa pinossahan mä poikkeilin yhtä mittaa, vaikkei olisi ollut mitään asiaakaan. Nyt meidän perheessä on sitten kolmaskin jäsen, pieni tyttö. "Arviina" syntyi 11.10. eli päivän lasketun ajan jälkeen. Olin niin valmistautunut jatkamaan odotusta pitkälle la:n jälkeen että synnytys tuntui suorastaan ennenaikaiselta. Sairaalakassissa oli lähtöyönä vain vauvan vaatteita ja anoppi petasi pinnasängyn sillä välin kun olin sairaalassa. Tytön mitat olivat 50 cm ja 3585 g, joten oli lopultakin onnenpotku, ettei jouduttu yliajalle.
Nyt seuraa synnytystarinaa. Valitan kipukuvauksia, mutta ne tuntuivat ja tuntuvat edelleen hyvin olennaiselta osalta kokemusta. Synnytys alkoi 01.30, kun heräsin siihen, että vesi alkoi liristä. Herätin miehen siihen ihmettelemään, ja sitten piti oikein kaivaa esiin unohtunutta infoa, onko aiheellista lähteä kuinkakin pian sairaalaan. Vaihtelin sidettä ja ajattelin lähinnä jotain suppareiden välin laskemista. Eräs tuttu oli syyskuun lopulla joutunut sektioon, kun synnytys ei käynnistynyt, vaikka vedet olivat menneet yli vrk aikaisemmin, joten sekin vaihtoehto kummitteli mielessä. No, vesien menohan antaa kyllä aihetta lähtöön ja supistuksetkin alkoivat säännöllisinä jo tunnin sisään. Sairaalalle ehdittiin siinä säätäessämme kuitenkin vasta viiden jälkeen. Silloin supistusten väli oli 10 min ja kyllä - kipeää tekivät. Taysissa oli hiljaista kun saavuttiin. Olin "kahdelle sormelle auki", joten sain sairaalan vaatteet ja peräruiskeen. Suppareiden väliä mitattiin käyrällä. Mies lähti siinä vaiheessa viemään koiraa hoitoon ym, ja mä odottelin käytävällä uutta mittausta ja pelkäsin että joutuisin pyytämään jotakuta taluttamaan tai kantamaan saliin ilman parempaa puoliskoa.
Sain epiduraalin, enkä olisi ilman pärjännytkään. Se auttoi avautumisvaiheen kipuihin komeasti, mutta sitten kaikki huipentui kivuliaaseen finaaliin. Kätilö antoi vaihtoehdot: joko lisää kivunlievitystä ja ponnistamisvaiheen lykkääminen tai ei lääkettä ja nopeammin etenevä loppuvaihe. Koska epiduraali oli jo vienyt multa suurimman ponnistustarpeen, pidin jälkimmäistä hyvänä vaihtoehtona. Lisäksi kello oli jotain 12 päivällä ja olin ollut puoli kahdesta saakka jalkeilla, joten ajattelin, että jaksaisin paremmin jos ei enää tarvitsisi odotella. En sitten tiedä, miten homma olisi mennyt uuden puudutuspiikin kanssa, mutta ponnistusvaihe koitti joka tapauksessa kamalana. Sain tippaa supistusten voimistamiseksi. Yritin hengittää ja työntää kätilön ohjeden mukaan, mutta pientä alkuvaiheen edistystä lukuun ottamatta tajusin jossain vaiheessa ettei mitään tapahdu. Olin lopulta vain oksentaa kivusta joka kerta kun olisi pitänyt ponnistaa. Kun kätilö kysyi, hakisiko lääkärin, olin yrittänyt reilun tunnin. Pelkäsin että joudun siitä vielä leikkauspöydälle, mutta lääkäri ultrasi, totesi kasvotarjonnan (piti olla raivotarjonta) ja kertoi auttavansa imukupilla. Välilihan leikkaaminen ei tuntunut miltään, ja muistaakseni ponnistin enää vain 2-3 kertaa sen jälkeen kun lääkäri oli saanut imukupin paikoilleen, mihin valitettavasti tarvittiin kaksi yritystä. Sitten näin vain pitkän pätkän napanuoraa ja kuulin vauvan huutavan. Se oli aivan selittämätön tunne. Jos jonkin hetken haluaisin elää uudelleen, se olisi juuri ne muutamat sekunnit kun tajusin, että vauva on syntynyt!
Napanuora oli kiertynyt vauvan kaulan ympärille, henkseleiksi vartalolle ja vielä nilkankin ympäri. Ilmeisesti se oli poikkeuksellisen pitkä ja saattoi osaltaan vaikeuttaa synnytyksen etenemistä. Syiksi imukupin käyttöön merkittiin kasvotarjonta ja "äidin uupumus". Miehen kanssa ihmeteltiin, miksi ultra kaivettiin esiin vasta kun olin jo tunnin ponnistellut - se tuntuu näin jälkikäteen tosi kummalta, kun sairaalassa nyt kuitenkin on niitä laitteita, eikä mulle ollut edes tehty minkäänlaista synnytystapa-arviota. Tuntuu todella siltä kuin olisi kärsinyt turhaan. Mitähän olisi tapahtunut, jos raskaus olisi ollut 2 viikkoa yliaikainen, mikä on ainakin taysissa täysin mahdollista? Onneksi ei tarvitse tietää.
Kipua en osannut pelätä etukäteen, ja jälkikäteen en muista enää muuta kuin että sattuihan se. Eipä sitä kannata kuitenkaan aliarvioida. Mulla kipu oli aika kokonaisvaltaista. Ilmeisesti sain vielä kohdunduulle puudutusta, mutten huomannut eroa. Ilokaasu ei vaikuttanut millään lailla. Epiduraali auttoi mutta teki sen, mitä tiesinkin pelätä, eli laimensi supistuksia. Toisaalta sillä ei ehkä olisi ollut suurta merkitystä jos vauva olisi tullut suositusten mukaisessa asennossa maailmaan. Siinä sängyllä maatessani olisin kyllä tarvinnut enemmän infoa siitä missä mennään, sillä luulin vain, että teen jotain väärin ja synnytys on siksi menossa päin helvettiä. En osannut miettiä siinä tilanteessa, mitä tapahtuisi jollen saisi omin avuin vauvaa maailmaan, mutta kätilö ei älynnyt muistuttaa, että on olemassa sellainenkin mun tapauksessa validi vaihtoehto kuin imukuppi. Se olisi helpottanut siinä vaiheessa kun tunsin voimien ehtyvän. Onneksi vauvalla oli kaikki erinomaisen hyvin koko ajan.
Synnyttäneiden osastolla oli kivaa, vaikka aika kävikin pitkäksi. Maito nousi 2. yönä, mihin olin huonostin varautunut: mulla ei ollut liivinsuojia mukana ja maidontulo ylitti kaikki odotukset. Rintapumppuja oli kahdenlaisia, joista vain toinen malli sopi mulle, ellei kyseessä sitten ollut perusteellinen käyttäjähäiriö. En ikinä unohda sitä yötä, kun marhasin osaston käytävällä vain todetakseni, että ne "paremmat" pumput olivat jo jonkun huoneessa ja tissit painoivat tonnin ja valuivat pitkin yöpaitaa. Nytpä tiedän, miltä Mansikista tuntuu
Sairaalakassin sisältöön kannattaa todella kiinnittää huomiota. Jollei halua kotiutua kertakäyttökalsareissa, niin omat vanhat saattaa olla liian pienet sairaalasiteelle, jos sellaista sattuu tarvitsemaan. Näytepakkausten liivinsuojat ei riitä mihinkään... Mulla oli oma teekuppi, koska en tykkää juoda kertakäyttömukista, ja puhelimen laturia jouduin lainaamaan hoitajien kansliasta. Olin 4 yötä sairaalassa. Haava ja jälkivuoto tuntuivat ensin hurjilta, mutta olivat sittenkin aika pieniä juttuja. Vauvasta sairaalassa otettu hematokriittiarvo (älkää kysykö, en tiedä vieläkään) päätettiin tsekata neuvolassa, mutta neuvolantäti unohti, ja nyt me mennään ilmeisesti labraan ottamaan pieni verenkuva. Muuten menee hienosti, etten sanoisi, paitsi että valvominen on sekoittanut unirytmini. Pikkuinen jaksaa hämmästyttää joka päivä. Se on aivan ainutlaatuinen, siis ainakin mulle. En vieläkään usko todeksi että olen onnistunut tekemään jotain noin hienoa :heart: :heart: :heart:
Loppuraskaudesta sanoisin muuten, että kannattaa jäädä pois töistä niin aikaisin kuin voi. Olisin ollut tosi energinen vielä 6 viikkoa ennen synnytystä, mutta sitten kun oli vihdoin aikaa tehdä juttuja, olin väsynyt ja inspiraatio kadoksissa. Mieluummin olisin ottanut kaiken irti pesänrakennusvietistäni, sillä tässä huushollissa sitä olisi todella tarvittu. Toivottavasti te olette energisempiä =)
olipa ihanaa jakaa synnytyskokemus, mikäli sen nyt joku jaksaa lukea. Tsemppiä ja onnellista odotusta teille, jotka vielä odotatte omaa kokemustanne ja sitä ihanaa, autuaaksi tekevää ensiparkua :heart:
