Syksy2010 tervetuloa joukkoon!
Mulla on aikalailla samanlaiset tuntemukset vauvakuumeesta, kuin sulla Samirja. Vielä pari vuotta sitten olin pitkälti sitä mieltä, ettei meille tule lasta, en edes halua. Reissattiin miehen kanssa pitkin poikin, ostettiin omakotitalo ja puuhattiin varsin tyytyväisinä kaksistaan. Molemmat isosiskot saivat tenavat 2-4 vuotta sitten, mutta ei silti tullut oloa, että itse haluaisi. Oli ihan kivaa pitää vauvaa sylissä, mutta oli myös kiva lähteä kotiin tietäen, että siellä odotti vain koiralauma eikä 24 tuntia vuorokaudessa huolenpitoa kaipaava käärö.
Vaan ajatukset ja tunteet muuttuvat. Isosisko sai vuosi sitten toisen lapsen. Hän oli sitä mieltä, että mun vauvakuume alkoi siitä, mutta en allekirjoita sitä ihan täysin. Elämä muutti vähän suuntaa ja syksyllä alkoi kasvaa se olo, että jotain puuttuu. Ja siitä lähtien vauvakuume on vain kasvanut. Välillä on tosi surullinen, kun näkee ystäviä ja tuttuja vatsa pystyssä. Välillä jopa katkerakin siitä, että meillä ei ole vauvaa ja aina on epävarmuus, suodaanko meille sitä koskaan. Tavallaan kuin tekisi surutyötä jo etukäteen ja valmistautuisi siihen, ettei vauvaa tule. Vaan niitä hetkiä on enää harvassa. Enemmänkin melkeinpä nautin vauvakuumeilusta. Parisuhde voi paremmin kuin pitkiin aikoihin, viihdytään kotona eikä reissata enää kuten ennen. Jollain tapaa ollaan onnellisia siitä, että meillä on molemmilla se suuri haave omasta lapsesta ja se kaikki ihanuus on vielä edessä. Kummaa, mutta kaiken epävarmuuden keskellä syvällä sydämessä on tunne siitä, että kyllä me lapsi saadaan vielä. Se tuntuu hyvältä, ihanalta unelmalta, joka tulee vielä tapahtumaan.
Mulla on aikalailla samanlaiset tuntemukset vauvakuumeesta, kuin sulla Samirja. Vielä pari vuotta sitten olin pitkälti sitä mieltä, ettei meille tule lasta, en edes halua. Reissattiin miehen kanssa pitkin poikin, ostettiin omakotitalo ja puuhattiin varsin tyytyväisinä kaksistaan. Molemmat isosiskot saivat tenavat 2-4 vuotta sitten, mutta ei silti tullut oloa, että itse haluaisi. Oli ihan kivaa pitää vauvaa sylissä, mutta oli myös kiva lähteä kotiin tietäen, että siellä odotti vain koiralauma eikä 24 tuntia vuorokaudessa huolenpitoa kaipaava käärö.
Vaan ajatukset ja tunteet muuttuvat. Isosisko sai vuosi sitten toisen lapsen. Hän oli sitä mieltä, että mun vauvakuume alkoi siitä, mutta en allekirjoita sitä ihan täysin. Elämä muutti vähän suuntaa ja syksyllä alkoi kasvaa se olo, että jotain puuttuu. Ja siitä lähtien vauvakuume on vain kasvanut. Välillä on tosi surullinen, kun näkee ystäviä ja tuttuja vatsa pystyssä. Välillä jopa katkerakin siitä, että meillä ei ole vauvaa ja aina on epävarmuus, suodaanko meille sitä koskaan. Tavallaan kuin tekisi surutyötä jo etukäteen ja valmistautuisi siihen, ettei vauvaa tule. Vaan niitä hetkiä on enää harvassa. Enemmänkin melkeinpä nautin vauvakuumeilusta. Parisuhde voi paremmin kuin pitkiin aikoihin, viihdytään kotona eikä reissata enää kuten ennen. Jollain tapaa ollaan onnellisia siitä, että meillä on molemmilla se suuri haave omasta lapsesta ja se kaikki ihanuus on vielä edessä. Kummaa, mutta kaiken epävarmuuden keskellä syvällä sydämessä on tunne siitä, että kyllä me lapsi saadaan vielä. Se tuntuu hyvältä, ihanalta unelmalta, joka tulee vielä tapahtumaan.
Ollaan kuitenkin tosi läheisiä, joten tiedän myös ne vanhemmuuden varjopuolet ja perhe-elämän haasteet joita ovat kohdanneet joten uskon saaneeni hyvinkin realistisen käsityksen vauva-arjesta. Mutta toki jokainen lapsi ja perhe on omanlaisensa!
