Hurjasti onnea plussista ja onnea matkaan!
Ja kovat tsempitykset jännäilijöille ja uuteen kiertoon joutuneille.
Meillä tää kesä ollut jotenkin tosi kiireinen, ja vaikka yritystä on kyllä ollut niin tuntuu että aina ollut jotain just niinä otollisimpima päivinä. Nytkin mies ja esikoinen reissussa ja ovis kolkuttelee ovella. Vissiin huomenna kotiutuvat joten toivotaan että ehditään.
Mulla nyt jotenkin tosi negatiiviset ajatukset yrityksen onnistumisesta. Vaikka noita ”virallisia” yrityskertoja ei vielä kovin montaa ole, niin onhan tässä annettu vauvalle lupa tulla jo kuopuksen syntymästä lähtien. Isompien lasten välillä kun on se 1v7kk, niin jotenkin tää tuntuu tosi pitkältä ajalta jo ( kuopus tuli 1,5v juuri). Tietty ei pitäisi eikä voikaan verrata, kun mullakin jo ikää enempi. Mutta kun tuo kuopuskin sai alkunsa heti kun yritettiin, niin nyt tullut ajatus että ehkä meidän lapset on tässä? Jos mä oon jo käyttänyt ”onneni”? Onhan mulla jo kolme ihanaa lasta, ei pitäisi valittaa mutta... toivottavasti kukaan ei loukkaannu. Tiedän että teistä moni kaipaa sitä ekaa kovasti ja kovasti toivon teille tärpin käyvän. Pitäisi vaan itse osata olla tyytyväinen siihen mitä on, mutta ihmismieli on kummallinen. Saako sitä toivoa ja pettyä, vaikka pitäisi olla kiitollinen jo kaikesta? Toki olenkin, mutta silti pettymyskin nostaa joka kerta päätään.
Olipas muuten taas sekavaa tekstiä, ehkä joku kuitenkin saa ajatuksesta kiinni.