Luin tämän viestiketjun uudelleen läpi ja NYT vasta ahdistaakin
Ehkä minä vaan liioittelen/ näen asioita omasta näkökulmasta? Miehessä on paljon hyvääkin; on reilu (silloin kun ei riidellä), luotettava (ainakaan vielä ei ole tullut eteen asiaa, että olisi valehdellut/ toiminut toisin kuten luvannut), tekee paljon kotitöitä, hoitaa työnsä hyvin, osallistuu raha- asioihin vähintään tasapuolisesti, ei juo ja on "muutenkin kunnollinen" (mitä se sitten ikinä tarkoittaakin).
Ja totuuden nimissä sanottava, että tuo narsisti- ajatus on käynyt itsellänikin mielessä, mutta en halunnut mainita alkukirjoituksessa siitä mitään, etten tulisi tahtomattani ohjattua keskustelua tiettyyn suuntaan. Olen kuullut, että miehen edellinen vaimo on jo hänet nimennyt narskuksi, mutta miestä oli helppo uskoa, kun hän väitti naisen olevan aivan hullu (valitettavasti sain siitä naisen hulluudesta itsekin henkilökohtaisen osani).
Älä missään, missään nimessä hanki lasta, asuntolainaa, mene naimisiin yms muuta sellaista KOSKAAN vaan jätä mies. Mitenkään koskaan milloinkaan vaikka kuinka koittaisit ymmärtää, olla tukena, koittaisit auttaa, se ei saa miestä ymmärtämään ja olemaan oikea kumppani sinulle.
Itse aloin muutama vuosi sitten seurustelemaan ihanan, huomaavaisen, hyväkäytöksisen ja muka kunnollisen miehen kanssa. Ajattelin hänen olevan sielunkumppanini, kävi töissä, oli nuoresta iästään huolimatta vakipaikassa, oli auto ja asuntokin oli hyvässä kunnossa vaikkei oma ollutkaan. Kaikki tuntui olevan niin hyvin ja olin onnellinen.
Sitten muutimme yhteen ja helvetti alkoi näyttäytymään vaikka itse en sitä tajunnutkaan. Kuulin häneltä että kaverini olivat ylimielisiä häntä kohtaan ja kaikki miehet, kaverit, serkut, kaikki, kuulemma yrittivät iskeä minua. En saanut enää lähteä baariin yksin ystävieni kanssa, sillä en kuulemma osannut kontrolloida itseäni, saatoin kuulemma antaa humalassa kaikille, aivan kaikille, olisi ollut hänelle kuulemma niiiiin noloa. Aloimme etsimään omaa asuntoa, meinasimme ottaa yhteisen lainan. Onneksi ei löytynyt sellaista asuntoa. Hän yritti kierittää minut itseensä kiinni, joko asuntolainalla, naimisiinmenolla tai lapsella. Naimisiin en halunnut mennä koska olin niin nuori.
Tulin raskaaksi ja helvetti aukeni. Nyt kun olin hänessä "kiinni koko loppuelämäni" hän näytti todellisen luonteensa, alkoi huorittelemaan, kertoi kuinka olin muiden mielestä niin ruma ja läski, mutta hänen mielestään niin kaunis, en kuulemma ikinä saa sellaista miestä kun hän jos hänet jättäisin sillä kukaan, ei kukaan voisi minua rakastaa yyhoona, rumana ja läskinä. Hän oli parasta mitä minulle oli ikinä tapahtunut, hänen mielestään. Omasta mielestäni hän on luonut minulle elinikäisen helvetin, mistä en pääse pois ennenkuin hän suvaitsee. Myöskin minun olisi pitänyt mennä nukkumaan juuri silloin kuin hän meni enkä ainakaan saanut olla koneella tai hän saattoi ratsata sen yhtäkkiä yöllä jos olinkin koneelle eksynyt.
Lapseni syntyi ja niin alkoi tappouhkaukset, julkinen nöyryytys kun en osannut tehdä ruokaa, siivota, olin läski, huonokuntoinen yms, uhkasi tappavansa minut, välillä uhkasi tappaa lapseni jotta jäisin aivan yksin ja katuisin loppuelämäni sitä että olen hänet jättänyt (sillä jos en olisi jättänyt, lapsikin olisi silloin elossa). Kun tulimme synnytyslaitokselta uusi vauvamme mukana, hän sanoi että voisin yhtähyvin kävellä kotiin jottaettäkoska hän haluaa Heselle syömään kun en kuitenkaan osannut alkaa tekemään sellaista ruokaa josta hän tykkäisi... Koko matkan synnäriltä kotiin, hän valitti minun tuhonneen hänen elämänsä koska olin tullut raskaaksi, sillä että se oli yhteinen päätös sillon, ei ollut mitäään väliä koska minun olisi pitänyt tietää paremmin.... (Niin olisi pitänyt tietää paremin näin jälkeenpäin ajateltuna). Itkin koko matkan kotiin.
Niinkauan kuin asuimme yhdessä, häntä ei kiinnostanut vauva, hän ei halunnut olla vauvan kanssa tekemisissä muutoinkin kaupungilla tai vieraiden ollessa kotonamme. "Neljän seinän sisällä" lapsi ei kiinnostanut yhtään ja minäkin olin täys rumaläskihuora joka pilasi hänen elämänsä. Häntä ei pahemmin kotona kyllä näkynyt arkena tai vkloppuna kun oli harrastuksia yms. Mutta jos olimme sukulaisissa, kaupungilla ym. niin oli aivan onnessaan lapsesta joka oli niin ihana ja koko ajan sitä mantrasi sitä "ihana vauva, muruseni, rakkaani, isin kullannuppu". Olin aivan hämilläni. Puulla päähän lyöty.
Tajusin viimein että kaikki ei ole hyvin. Jätin hänet, kerroin etten halua olla hänen kanssaan enää. Hän sanoi että ei halua olla kanssani missään tekemisissä kun oli itsekin jo miettinyt eroa kun en osannut siivota, kokata enkä hoitanut vauvanhoidon ja äidin velvollisuuksiani tarpeeksi hyvin (vauva itki usein ja paljon, vauvalla oli koliikki ja refluksin oireita, olin väsynyt ja pyysin häntä yhtenä yönä viikossa heräämään vauvan itkuun, ei ollut miesten tehtävä). Muutin pois niin johan alkoi hänellä anteeksianelut, meni terapiaan ja oli niiiiin ihana ja ystävällinen. Aloin epäilemään itseäni että olenko ollut vaan niin väsynyt että olen ymmärtänyt monet asiat väärin. Hän alkoi vierailemaan asunnollani, oli välillä yötä, vietti aikaa lapsen kanssa yms. Aloimme puhelemaan uudestaan että alkaisimme varovaisesti seurustelemaan jos hän jatkaisi terapiassa. Hän varmaankin ajatteli kaiken olevan ennallaan ja oli varma omasta paikastaan elämässäni sillä kaikki paska alkoi vähitellen valumaan takaisin. Luki viestit, s-postit, selaushistorian koneelta, tutki facebook-tilini KAIKKI mahdolliset asiat selvitti ja tutki. Kuunteli vieressä kaikki puhelutkin... Ajattelin että ei, en tee uudelleen tätä samaa virhettä ja sanoin hänelle etten halua palata hänen kanssaan yhteen, koskaan emme saisi toista lasta, emme tule muuttamaan ikinä yhteen, emme menisi naimisiin ikinä.
Jätin hänet, lopullisesti. Ja helvetti repesi. Hän muutti perässämme uudelle paikkakunnalle. Hän on käynyt oven takana ja kurkkimassa postiluukusta. Soittelee yöllä. Hän seurailee, tulee paikalle jos saa tietää että menemme tiettyyn paikkaan tiettynä aikana. On sanonut kostavansa. On sanonut koston olevan päällimäisenä hänen prioriteeteissään. On sanonut kostavansa lapsen kautta että joudun varmasti kärsimään loppuelämäni.
Yhtä helvettiä kun en koskaan tiedä milloin hän tulee ovelle, milloin hän seuraa meitä, aikooko hän hakea lapsen leikkikentältä yms. Hän tekee mitä hän haluaa, kunhan vaan ei jää todistusaineistoa. Pelkään että hän sekoaa lopullisesti ja tekee lapselleni jotain kamalaa.. Hän ei juo, ei polta, ei käytä huumeita, ei ole maksuongelmia, hänellä on työpaikka. Kukaan ulkopuolinen ei ikinä uskoisi millainen hirviö hän oikeasti on. Nyt ymmärrän miksi hän halusi niin nopeasti naimisiin, halusi oman talon, lainan ja lapsen.
Ikinä et pysty sitä miestä parantamaan, et milloinkaan. Rakkauttasi pidetään vaan pilkkana ja alistuksen mittarina, miehen vääristyneen itsetunnon kohottajana. Sinä et halua olla mikään lattiamatto, tiskirätti, jätesanko johon kaadetaan kaikki paska. Et halua olla orja joka tiskaa, tekee ruokaa, siivoaa ja palvelee milloin mitäkin. Jätä se mies niin saat vielä elämäsi raiteilleen ja varmasti löydät vielä sellaisen miehen joka arvostaa sinua
