V
vierailija
Vieras
Jostain syystä tutut ja sukulaiset tuntuvat olettavan, että totta kai lapset ovat positiivinen asia josta mielellään jauhetaan loputtomiin.
On tosi kiusallista, kun en keksi parin pakotetun adjektiivin lisäksi mitään sanottavaa kuvista ja videoista. Puhumattakaan paikalla olevista kersoista.
Jostain syystä vaivaannun ihan hirveästi ja haluaisin vaan olla jossain muualla. Ahdistun niin, että menen aivan hiljaiseksi.
Toisaalta lapset myös ärsyttävät suunnattomasti. Olen niitä ihmisiä, joilla oikeasti kunnolla alkaa keittää, kun jonkin hetkeni pilaa lasten kirkuminen. Olivat ne iloisia tai eivät, niistä lähtee liikaa ääntä...
Koen lyhyetkin junamatkat terapeuttisina hengähdyksinä. Eräät nuoret pojat päättivät sitten huudattaa videoita puhelimistaan ja muutenkin meluta koko matkansa ajan.
Ensimmäistä kertaa mieleeni tuli kaataa niiden päälle vettä tai repiä ulos korvasta. Pelästyin itsekin aggressiivisia mielitekojani ja tajusin, että enköhän siinä vaiheessa lentäisi itse kyydistä...
Sanomattakin lienee selvää, että olen harkinnut jättää omat lapset tekemättä. En vaan näe, mikä koko touhussa on millään tavalla positiivista... ajatuksen kaikista näkökulmista.
Ikäiselläni naisella huhutaan olevan jotakin viettejä. En kyllä niitä tunne tipan tippaa. Olen varoittanut ystäviä etukäteen, että älkää kuvitelko asenteeni muuttuvan, jos he saavat lapsia... pitäkööt ne asiat sitten itsellään.
Ehkä olen jotenkin vinksahtanut. Olisi silti kiva, jos lapsista ei olisi pakko innostua loukkaantumisen uhalla. Eivät kaikki pidä koiristakaan ja se on taas mulle täysin okei.
On tosi kiusallista, kun en keksi parin pakotetun adjektiivin lisäksi mitään sanottavaa kuvista ja videoista. Puhumattakaan paikalla olevista kersoista.
Jostain syystä vaivaannun ihan hirveästi ja haluaisin vaan olla jossain muualla. Ahdistun niin, että menen aivan hiljaiseksi.
Toisaalta lapset myös ärsyttävät suunnattomasti. Olen niitä ihmisiä, joilla oikeasti kunnolla alkaa keittää, kun jonkin hetkeni pilaa lasten kirkuminen. Olivat ne iloisia tai eivät, niistä lähtee liikaa ääntä...
Koen lyhyetkin junamatkat terapeuttisina hengähdyksinä. Eräät nuoret pojat päättivät sitten huudattaa videoita puhelimistaan ja muutenkin meluta koko matkansa ajan.
Ensimmäistä kertaa mieleeni tuli kaataa niiden päälle vettä tai repiä ulos korvasta. Pelästyin itsekin aggressiivisia mielitekojani ja tajusin, että enköhän siinä vaiheessa lentäisi itse kyydistä...
Sanomattakin lienee selvää, että olen harkinnut jättää omat lapset tekemättä. En vaan näe, mikä koko touhussa on millään tavalla positiivista... ajatuksen kaikista näkökulmista.
Ikäiselläni naisella huhutaan olevan jotakin viettejä. En kyllä niitä tunne tipan tippaa. Olen varoittanut ystäviä etukäteen, että älkää kuvitelko asenteeni muuttuvan, jos he saavat lapsia... pitäkööt ne asiat sitten itsellään.
Ehkä olen jotenkin vinksahtanut. Olisi silti kiva, jos lapsista ei olisi pakko innostua loukkaantumisen uhalla. Eivät kaikki pidä koiristakaan ja se on taas mulle täysin okei.
