V
vierailija
Vieras
...
mutta pahoittaa itse lapsensa mielen. Eikä suostu pahoittelemaan, eikä pyytämään anteeksi, eikä edes myönnä, että itse tekee tekopyhänä juuri sitä, mistä lastaan arvostelee.
Luin Hesarista sen liian kitit -jutun ja soitin äidilleni. Siinä jutussa sanottiin, kuinka vanhemmat ovat saattaneet opettaa lapsilleen, että ”kenenkään mieltä ei saa pahoittaa”. Ja siis samalla vanhempi pahoittaa lapsensa mielen syyllistämällä tätä omien oikeuksien ja etujen kiinni pitämisestä, mutta sekö sitten muka ei ole rikos ja väärin?
Minusta KAIKKI toisten mielen pahoittaminen on AINA väärin, jos syy ei täysin ilmeisesti ole siinä toisessa, eli hän on toiminut väRin, eikä suostu oikaisemaan asiaa ja aiheuttaisi vääryyttä muille, jos nämä eivät saa ajaa etukaan ja oikeuksiaan, VAIKKA se pahoittaisi väärintekijän mielen.
Ja siis vielä niin, että jos väärintekijä on lapsi, hänelle tulee sallia enemmän virheiden tekoa ilman, että hänelle on oikeus aiheuttaa pahaa mieltä niiden korjailusta.
Niin soitin äidilleni ja syytin häntä siitä, että hän on pahoittanut minun mieleni kun on ”opettanut”, ettei toisten mieliä saa pahoittaa ja että se on johtanut kohdallani liialliseen kiltteyteen ja puolieni pitämisen tai ainakin omien etujeni ajamisen vaikeuksiin, eli en ole pystynyt niin tekemään.
Äitini ei suostu ottamaan mitään kritiikkiä vastaan vioistaan vanhempana, vaan alkaa kiukutella ja syytellä minua uudelleen. Sanoin, että sinä oletihminen, joka pahoitat toisten mieliä, et ihminen, jonka mielestä niin ei saa tehdä.
Äitini lopetti puhelun, raukkis kun on.
Mutta hetken päästä hän soitti uudestaan, tällä kertaa aiheenaan se, onko Suomessa vain Astra Zenecan rokotetta?
Teki mieleni sanoa, että jos joku ois just syyttänyt minua oman mielensä pahoittamisesta, niin enpä olisi niin röyhkeä, että soitan hänelle, anteeksi pyytämättä, tuollaisesta asiasta. Mutta en hoksannut puhelun aikana.
Sen sijaan huusin hänelle taas, koska hän valehteli, että mukamas minua piti lapsena ojentaa. Ei pitänyt, niin, että mulle tuli paha mieli, varsinkin, kun syynä ojentamiseen oli se, että en saa aiheuttaa kellekään pahaa mieltä.
Äitini on täysin harhoissa siinä, että olisin koskaan aiheuttanut kellekään pahaa mieltä, tai ainakaan kenellekään sellaiselle, jonka ystävä minua siinä tapauksessa kiinnosti olla.
mutta pahoittaa itse lapsensa mielen. Eikä suostu pahoittelemaan, eikä pyytämään anteeksi, eikä edes myönnä, että itse tekee tekopyhänä juuri sitä, mistä lastaan arvostelee.
Luin Hesarista sen liian kitit -jutun ja soitin äidilleni. Siinä jutussa sanottiin, kuinka vanhemmat ovat saattaneet opettaa lapsilleen, että ”kenenkään mieltä ei saa pahoittaa”. Ja siis samalla vanhempi pahoittaa lapsensa mielen syyllistämällä tätä omien oikeuksien ja etujen kiinni pitämisestä, mutta sekö sitten muka ei ole rikos ja väärin?
Minusta KAIKKI toisten mielen pahoittaminen on AINA väärin, jos syy ei täysin ilmeisesti ole siinä toisessa, eli hän on toiminut väRin, eikä suostu oikaisemaan asiaa ja aiheuttaisi vääryyttä muille, jos nämä eivät saa ajaa etukaan ja oikeuksiaan, VAIKKA se pahoittaisi väärintekijän mielen.
Ja siis vielä niin, että jos väärintekijä on lapsi, hänelle tulee sallia enemmän virheiden tekoa ilman, että hänelle on oikeus aiheuttaa pahaa mieltä niiden korjailusta.
Niin soitin äidilleni ja syytin häntä siitä, että hän on pahoittanut minun mieleni kun on ”opettanut”, ettei toisten mieliä saa pahoittaa ja että se on johtanut kohdallani liialliseen kiltteyteen ja puolieni pitämisen tai ainakin omien etujeni ajamisen vaikeuksiin, eli en ole pystynyt niin tekemään.
Äitini ei suostu ottamaan mitään kritiikkiä vastaan vioistaan vanhempana, vaan alkaa kiukutella ja syytellä minua uudelleen. Sanoin, että sinä oletihminen, joka pahoitat toisten mieliä, et ihminen, jonka mielestä niin ei saa tehdä.
Äitini lopetti puhelun, raukkis kun on.
Mutta hetken päästä hän soitti uudestaan, tällä kertaa aiheenaan se, onko Suomessa vain Astra Zenecan rokotetta?
Teki mieleni sanoa, että jos joku ois just syyttänyt minua oman mielensä pahoittamisesta, niin enpä olisi niin röyhkeä, että soitan hänelle, anteeksi pyytämättä, tuollaisesta asiasta. Mutta en hoksannut puhelun aikana.
Sen sijaan huusin hänelle taas, koska hän valehteli, että mukamas minua piti lapsena ojentaa. Ei pitänyt, niin, että mulle tuli paha mieli, varsinkin, kun syynä ojentamiseen oli se, että en saa aiheuttaa kellekään pahaa mieltä.
Äitini on täysin harhoissa siinä, että olisin koskaan aiheuttanut kellekään pahaa mieltä, tai ainakaan kenellekään sellaiselle, jonka ystävä minua siinä tapauksessa kiinnosti olla.
