Mikä on oikea ratkaisu kun mies huorittelee?

Olen ollut ja asunut kaksi vuotta avomieheni kanssa, joka kihlasi minut reilun puolen vuoden seurustelun jälkeen. Ihana, samanhenkinen, täydellisen suloinen ja hyväkäytöksinen avomieheni kuitenkin yllätti minut täysin pitkän riitaisan jakson päätteeksi haukkumalla minua huoraksi uudenvuoden aattona h-hetkellä. En ole koskaan kuvitellut että kukaan voisi puhua toiselle noin ja järkytyin siitä syvästi. Itse pystyn riitelemään loputtomiin menemättä henkilökohtaisuuksiin ja pyrin aina rakentamaan argumentointiin riitelytilanteessa. Samoihin aikoihin alkoivat aggressiiviset impulssit ja itsemurhalla uhkailut joiden ansiosta vietin unettomia öitä, joskus viikkoja putkeen peläten pahinta, käyden samalla normaalisti töissä joutuen viimein soittamaan kriisipuhelimeen pelätessäni oman mielenterveyteni puolesta. Kävin juttelemassa asiasta myös eri ammattilaisten luona saadakseni itkettyä ja käsiteltyä asiaa jonkun täysin objektiivisen ulkopuolisen kanssa. Toivoin tuon kuulemani sanan ja häiriintyneen käytöksen loppuvan suulliseen sopimukseemme. Järjen ääni sanoi jo tuolloin että suhteesta pitäisi lähteä eikä sopimus tule pitämään mutta päätin olla luovuttamatta ja tehdä töitä, ja uskoa hänen lupaukseensa. Suhteessamme oli tosin jo aiempi luottamusongelma hänen kerrottuaan erinäisistä asioista valheellisesti. Puoli vuotta yritin toipua ja unohtaa koko h-sanan ja itsetuho ja muun häiriintyneen käytöksen aiheuttaman trauman mutten ollut enää sama huoleton hassutteleva, nauravainen ihminen. Hän tuskastui lopulta siihen etten pystynyt muuttumaan entiselleni ja kesän jälkeen kuulin huora-sanan uudelleen, vielä rumemmassa lauseessa kuin aiemmin. Itsemurhauhkailut alkoivat uudelleen. Ja puhelimeni täyttyi ääniviesteistä joissa minulle jätettiin hyvästit. Sitä kauhua en osaa sanoin kuvata. Uskon että elämäni on konkreettisesti lyhentynyt, koettuani kuukausia putkeen paniikinomaista järjetöntä pelkoa ja kauhua, ja pitänyt itseni kasassa töissä päivästä toiseen, nukuttuani sohvalla koiranunta, valmiina soittamaan poliisin ja ambulanssin tilanteen vaatiessa. Sain hänet kerran psykiatriseen päivystykseen jossa vannottivat hänet lopettamaan. Nyt puoli vuotta myöhemmin, itsemurhapuheet ovat jatkuneet, samoin kuin huorittelu, ja hän on mm. maanitellut minua kuin koiraa luokseen käyttämällä muotoa "hei huooraaa" ja kaivanut lompakostaan minulle rahaa. Olen myös kuullut että olen "huora mikä huora" jonka lisäksi häntä nauratti kovasti minun loukkaamiseni. Puhumattakaan sadoista, kyllä, sadoista eri nimittelymuodoista, hullusta ja sairaasta idioottiin ja apinaan. Jotka olen ansainnut yrittämällä rakentavaa keskustelua hänen kanssaan. Itsemurhauhkailut ovat jatkuneet on/off koko vuoden, ja hän kieltäytyy lähtemään työstämään ongelmiaan terapiaan. Hänen ratkaisunsa on se etten minä "provosoisi ja ajaisi häntä käyttäytymään niin". Pariterapiassa kävimme, mutta liian myöhään ja käynnit veivät asiat huonompaan suuntaan, jopa terapeutti vaikutti olevan neuvoton kanssamme. Mieheni on myös hajottanut omaisuuttani raivotessaan ja heittänyt sitä mm. rappukäytävään. En itse ole koskaan turvautunut henkilökohtaisuuksiin tai kajonnut toisen omaisuuteen. Pahin mitä olen tehnyt on huutanut ja kiroillut. Sitäkin loppujen lopuksi aika vähän. Pettynyt ja ärtynyt olen ollut ja siitä olenkin sitten saanut kuulla kunniani. Hänen lempitapojaan on koko syksyn ollut kutsua minua sairaaksi, hulluksi, v**** ämmäksi ja hän mielellään pyörittelee silmiään, pudistelee päätään, laittaa sormet korviin jos yritän puhua hänelle ja keskittyy tekemään kaikkea mahdollisimman epäkunnioittavaa minua kohtaan, yrittäessäni katsoa häntä ja puhua hänelle. Jos pyydän häntä rauhallisesti katsomaan tilannetta ulkopuolisen silmin ja tyydyn huokailemaan harmitustani, olen häntä kohtaan "epäkunnioittava" ja minun putäisi katsoa peiliin. Olen kirjoittanut hänelle kirjeitä, saadakseni viestittyä ilman riitaa mutta myös yrittänyt peräänantamattomasti (mutta useimmiten turhaan) keskustella hänen kanssaan. Hän on itse koko syksyn puhunut haluavansa päättää suhteen ja pitkin vuotta käskenyt minun lähteä (asunto on hänen) mutta sitten syyllistänyt minut siitä kun olen käynyt asuntonäytöissä ka yrittänyt toimia toiveidensa ja pyyntöjensä mukaan. Silloin minusta tuleekin hänen "elämänsä pilaaja". Hän alkaa syyttää minua siitä että heitän suhteen pois eikä se ole koskaan merkinnyt minulle mitään. Hän alkaa väittää etten ole koskaan rakastanut häntä. Hän käskee minua vähän väliä lähtemään elämästään ja sanoo aika ajoin suhteen olevan "näillä puheilla ohi" mutta saa raivokohtauksen ja lähtee moottoritielle "tappamaan itsensä" kun alan selata asuntoilmoituksia tai siirtämään tavaroita muualle. Myöhemmin hän kertoo ettei ole koskaan tarkoittanut sanojaan tai ajatellut haluavansa erota, mutta pari päivää myöhemmin hän saattaa taas kertoa vakavasti ajatelleensa suhteen lopettamisen olevan parasta. Mielipiteet vaihtuvat miten sattuu tilanteen mukaan. Yritän pysyä perässä ja jaksaa sitä etten koskaan tiedä mikä on totta. Sen lisäksi hän on valehdellut minulle keksimällä asioita päästään eikä ole sen tultua esille ollut millänsäkään. Hän ei tunnu yleensäkään tuntevan häpeää eikä osoita katumusta yleensä mistään. Edes huora-sanan käytöstä, vaikka näki miten pois tolaltani siitä menin, ei hän koskaan tullut kertomaan tajunneensa miten pahasti on sanonut. En ole saanut muuta anteeksipyyntöä kuin pahoittelut "ikävästä käytöksestä". Olen erouhkailun tai huorittelun seurauksena ottanut kihlasormukseni pois josta olen saanut kaikkein raivoisimmat syytökset. Samoin kuin siitä etten "osoita rakastavani häntä". Selitykseni sivuutetaan kun kysyn miten hän voi olettaa rakkaudenosoituksia huoriteltuaan ja puhuttuaan jatkuvasti eroamisesta tai jättämisestäni. Tätä hän ei ymmärrä lainkaan vaan minä olen hänen mielestään välinpitämätön. Hän puolestaan välttelee minun kanssani keskustelua kaikin keinoin ja sulkeutuu pelaamaan nettipelejä johon on selvästi kehittynyt jo riippuvuus. 33-vuotiaana lapsettomana naisena en edelleenkään ole halunnut luovuttaa tämän ihmisen kohdalla, jonka kanssa paremman vaiheen aikana ehdimme yrittää lastakin. Olen ajatellut tämän ihmisen olevan se oikea minulle kaiken sen hyvän johdosta mitä hänessä on ja perhe on ollut yhteinen haaveemme alusta asti. Hän on ollut silti elämäni suurin rakkaus, kaikesta huolimatta. Ymmärrän olevani erittäin pahasti sairastuneessa suhteessa ja tiedän että kukaan kuka tätä lukee ei siihen ajattelisi jäävän. En ole koskaan aiemmin kirjoittanut tai kysynyt netissä lausettakaan. Nyt vain tuntuu että ulkopuoliset mielipiteet olisivat tarpeen tuuppaamaan minua oikeaan suuntaan. Kuvaus ei tietenkään kerro kuin murto-osan tarinasta ja kaikki hyvä jää huomiotta mutta onko tällaisessa suhteessa ja tilanteessa ainoa oikea valinta luovuttaa ja lähteä vai näettekö vielä jotain olevan tehtävissä? Kannattaako vielä vuoden jälkeen toivoa ja uskoa? Kannattaako yrittää tehdä töitä?

 

Harjoittele kappalejakoa ja tarinan tiivistämistä olennaiseen. Ei kukaan jaksa lukea tuota kirjoitustasi...

 

Ensinnäkin et ole saanut koulutusta mielenterveyshoitajaksi ja rakkaus ei sido sinua myöskään omahoitajaksi mikäli et tahdo olla oman elämäsi marttyyri. Toiseksi et ole veljesi vartija, joka tarkoittaa sitä, että vaikka vahtisit 24h/7 ja tyyppi on päättänyt (uhkailee vain ja hakee sitä kautta huomiota) vetää itsensä kiikkuun, niin se on hänen henkilökohtainen ratkaisunsa ei sinun.
Olen elänyt vastaavassa suhteessa henkisesti sairaan ihmisen kanssa noin 20 vuotta kunnes ymmärsin, että en voi häntä auttaa rakkaudella, ymmärtämyksellä, ohjaamalla, hyysäämällä... en millään koska omat voimavarani alkoivat olla loppu.
Pelkäsin ensin kuollakseni, että mitä siitä seuraa, jos minä en kanna toisesta vastuuta suhteessamme ja hän tappaa itsensä. Sitten pikkuhiljaa aloin ymmärtämään, etten todellakaan pysty auttamaan ja ettei minun edes tarvitse sitä tehdä.
Sinulla on se hyvä puoli, että teillä ei ole lapsia. Meillä niitä on kaksi ja oli pakko ladata kaikki voimavarat kasvatustehtäviin. Jätin puolisoni lopulta. Hassuinta oli että aloin suhtautua hänen itsemurha juttuihinsa huumorilla.
Erostamme on 10 vuotta ja ei hän vieläkään ole itseään tappanut.
Tämä on sinun ainut elämäsi, mieti sitä. Miehesi ei tule muuttumaan vaikka kuinka niin toivoisit koska hän on henkisesti sairas. Häneltä puuttuu palikka jostain ja sitä ei voi korvata tai korjata.

 

Ja hei muistahan se että et tule jäämään yksin vaikka lähtisitkin suhteesta. 75% jättäneistä parituu jo saman vuoden aikana uudelleen. Sinua odottaa jossain arvoisesi mies, joten valmistaudu vapaapudotukseen.

 

Ja hei muistahan se että et tule jäämään yksin vaikka lähtisitkin suhteesta. 75% jättäneistä parituu jo saman vuoden aikana uudelleen. Sinua odottaa jossain arvoisesi mies, joten valmistaudu vapaapudotukseen.

Kiitos tarinasi jakamisesta ja viestistäsi, arvostan sitä.

 

Jatkan vielä jos tästä on jotain apua sinulle. Tilanteemme oli vastava. En koskaan osannut tehdä mitään niin, että olisin miellyttänyt puolisoani. Hän haukkui minua kaikesta mitä tein, milloin en tuonut talouteen riittävästi rahaa, valvoin liian myöhään, nukuin liian pitkään, pesin hampaani väärin, kävelin liian kovaäänisesti, asiallinen pukeutumiseni asiakaspalveluun ärsytti, valmistamani ruoka oli huonoa, ruokalaskumme oli liian suuria, olin suihkussa liian pitkään, pöydässä oli tarjolla liikaa, kulutin aikaa lastemme kanssa liikaa, musiikki tai ohjelmat joita katsoin oli vääriä tai huonoja, en tukenut häntä riittävästi, en uskaltanut ottaa riskejä (hänen mielestään)..... Vaikka näytin mustaa valkoisella asioita, niin ne eivät olleet oikein. Enhän minä tiennyt mitään tai ymmärtänyt jne.
Ongelmat lähti purkautumaan niin, että soitin mieheni työnantajalle ja kerroin tilanteestamme. Asia järjestettiin niin, että miehelleni tuli kutsu työterveyslääkäriin "vuosittaiseen tarkastukseen". Sieltä hänet passitettiin työpsykologin pakeille ja siitä tilanne eteni niin, että diagnosoitiin maanis depressiiviseksi ja lääkitys aloitettiin. Tilanne korjaantui hieman mutta taustalla oli lisäksi asperger-syndroman oireita, joita lääkkeillä ei saa poistettua. Motto : "jos kaikki tekisivät ja eläisivät siten kuin minä, niin elämä olisi paljon helpompaa".
Ymmärtänet, että jos miehesi (niin ihana ja rakastettava kun onkin) on henkisesti tasapainoton tai sairas ei tilanteenne korjaannu sillä, että sinä kulutat itsesi loppuun.
Yksi asia vielä. Yleensä ihminen, joka on päättänyt tehdä itsemurhan ei puhu asiasta mitään vaan hoitaa homman. Taas nämä minä tapan kyllä itseni, otan 40 buranaa, nirhaan ranteisiini naarmuja, ammun itseäni ritsalla ja hirtän kyllä itseni tiskirättiin ovat vain ja ainoastaan uhkailuja ja harvemmin johtavat mihinkään todellisiin tekoihin.

 

Kun luin kuvaustasi, mietin juuri aspergeria ja siten kirjoititkin siitä. Kiitos että näet vaivaa auttamisen hengessä, se tuntui hyvältä ja vertaistuki on paras tapa voimaantua oikeisiin päätöksiin. Perspektiivin puute tässä on ongelmana, ei tieto tai ymmärrys tilanteesta - niinhän se usein on ja rakkaus venyttää päätöksentekoa... Olen kiltti ja herkkä ihminen ja vaikka toinen olisi paha, en osaa silti "hylätä" heti toista vaan olen joutunut ottamaan aiemmissakin suhteissa aikaa eron ottamiseen. Tällaista suhdetta vain ei ole koskaan ollut ja oma arvostelukyky on täysin sumentunut ja kieltämättä ikäni vaikuttaa asiaan vaikkei saisi. Tiedän että on väärin miettiä perhettä, ihan kaikkien kannalta, varsinkin lapsen itsensä. Siksi ne hommat ovat jäihin menneetkin. Ikä vain "painaa" ja toive perheestä. Kamala tilanne josta on jostain ihmeen tunnesidesyystä vaikea irrottautua. Tiedän ettei toista voi rakastamalla korjata...

 

Sinä päätät, haluatko olla miehen haukkumisen kohteena lopun elämääsi. Ilmeisesti sinulla on joku suuri tarve yrittää parantaa miehesi. Siitä on tullut sinulle elämäntehtävä. Voin vakuuttaa, että se päättyy vasta, kun jompi kumpi teistä hönkäisee viimeisen kerran.
Se päivä voi olla lähellä. Miehen huorittelut eivät ole auttaneet, joten hän ottaa käyttöön nyrkkejä sun muuta. Tavaroitasi hän on rikkonut ja pian on sinun luittesi vuoro.

Voit kyllä valita lähtemisen. Hanki itsellesi asunto vaivihkaa ja muuta sinne, kun miehesi on esimerkiksi töissä. Älä kerro osoitettasi hänelle. Ota ystäviä avuksi muuttoon ja tarvittaessa poliisi.

Olet vasta 33-vuotias.

Mitä tulee itsemurhalla uhkailuun, niin kyllä niitä toteutetaankin, mutta se ei ole avovaimosta hoitajaksi ja vartijaksi muuttuneen kumppanin asia. Mitä sinä oikeasti edes menettäisit siinä? Jonkun unelman, jota miehestä odotit. On vain suuri helpotus päästä eroon siitä, mitä hän nyt on.

Sinä valitset, tuhlaatko elämäsi tuon miehen käytävämattona vai elätkö itsesi arvoista elämää.

 

Sinä päätät, haluatko olla miehen haukkumisen kohteena lopun elämääsi. Ilmeisesti sinulla on joku suuri tarve yrittää parantaa miehesi.

Olet vasta 33-vuotias.

Mitä tulee itsemurhalla uhkailuun, niin kyllä niitä toteutetaankin, mutta se ei ole avovaimosta hoitajaksi ja vartijaksi muuttuneen kumppanin asia. Mitä sinä oikeasti edes menettäisit siinä? Jonkun unelman, jota miehestä odotit. On vain suuri helpotus päästä eroon siitä, mitä hän nyt on.

Saman kysymyksen olen esittänyt itselleni, mitä menettäisin? Tuntuu helpolta sanoa etten voi kuin voittaa. Tässä vaiheessa, tunsin vain tarvetta kuulla "järkipuhetta" muiltakin, oman sisäisen järjellistämisen lisäksi. Kiitos sinulle että vastasit ja jaoit omis näkemyksiäsi, juuri tätä "tuuppimista" tunnen nyt tarvitsevani. Mustaa valkoisella jota voin katsoa ja saada muiden kommenteista voimaa tehdä päätös. En olisi koskaan ennustanut että voisin olla näin kykenemätön päätöksentekoon omaksi parhaakseni mutta rakkaus on ihmeellinen asia, hyvässä ja huonossa...

 

Saman kysymyksen olen esittänyt itselleni, mitä menettäisin? Tuntuu helpolta sanoa etten voi kuin voittaa. Tässä vaiheessa, tunsin vain tarvetta kuulla "järkipuhetta" muiltakin, oman sisäisen järjellistämisen lisäksi. Kiitos sinulle että vastasit ja jaoit omis näkemyksiäsi, juuri tätä "tuuppimista" tunnen nyt tarvitsevani. Mustaa valkoisella jota voin katsoa ja saada muiden kommenteista voimaa tehdä päätös. En olisi koskaan ennustanut että voisin olla näin kykenemätön päätöksentekoon omaksi parhaakseni mutta rakkaus on ihmeellinen asia, hyvässä ja huonossa...

Parasta olisi kun otat viikon loman selitä se näin miehellesi. JA etsit sen asunnon jo valmiiksi. Olet 33v vuodet vierii nopeasti ja jo 36 v voi olla vaikea tulla raskaaksi . HUKKAATKO SIIS OMAN UNELMAN PERHEESTÄ TÄN MIELENTERVEYSMIEHEN VUOKSI. Tuntuu että sinua pitää suhteessa nyt joku muukin veto onko se miehen taloudellinen tilanne, suvun maine tms. Joka ei pitäisi noin vaikuttaa suhteessa jossa voi huonosti. Sinusta tulee arka pelokas ihminen joka ei uskalla etsiä uutta miestä kun toinen vie itsetunnon. Nyt olisi se viimeinen hetki väistyä tuosta elämästä. Sillä se on jo tarjontansa näyttänyt. Mies ei muutu .

 

Olet saanut hyviä neuvoja, lisäisin sen että mene turvakotiin, sieltä saat ihan konkreettiset neuvot ja apua miten toimit kun muutat ja he auttavat asunnon etsimisessä kun tuntevat sosiaalialaa ja miten saat uuden asunnon. Voihan olla että tarvitset poliisin apua hakiessasi omia tavaroitasi pois, tässäkin turvakodissa neuvotaan.

Jokainen ihminen on itse vastuussa omasta elämästään ja valinnoistaan, niin sinä kuin tuo ukko, et ole vastuussa hänestä etkä voi häntä pelastaa eikä se ole sinun tehtäväsi. Älä tuhlaa ja hukkaa omaa itseäsi ja elämääsi tuon ukon takia, vaikka miten lupaisi muuttua kiltiksi niin älä usko.
Joka tapauksessa MUUTA POIS! Eikä ihan lähikadulle. Ohjaa tekstarit ja meilit roskikseen tai vaihda meiliosoite ja puhelinnumero, osoitetiedot salaisiksi. Hae lähestymiskielto. Mutta turvakodissa kyllä neuvovat.

 

Ikä vain "painaa" ja toive perheestä. Kamala tilanne josta on jostain ihmeen tunnesidesyystä vaikea irrottautua. Tiedän ettei toista voi rakastamalla korjata...

Ei ikinä lasta tuollaiseen tilanteeseen. Sepå onkin hauskaa, kun isä huorittelee äitä ja heittelee tavarat pellolle...
Mitäs sitten, kun isä kohdistaa "huomionsa" lapseen?

 

Te olette molemmat eksyneitä lampaita. sinä olet eksynyt väkivaltaiseen suhteeseen, jssa ei ole enää mitään rakkautta eikä kunnioitusta. Miehesi muistuttaa ihmisen hahmossa olevaa demonia, joka haluaa tuhota ja hävittää kaiken, jopa sinutkin. Mieti nyt hetkinen tilannettasi, elämäsi 99% varmuudella ei tule onnistumaan tämän ihmishirviön kanssa. Ehkä olet myös mitä suuremmalla todennäköisyydella läheisriippuvainen ihminen; heillä on taipumus roikkua huonossa suhteessa loputtomasti. Puhun kokemuksesta. Ero kirpasee kerran ja kovaa, mutta terve aikuinen toipuu kyllä noin 1-2 vuodessa ja kasvaa entistä vahvemmaksi.

 

Ap, joko sinä olet muuttanut pois ja mitä sinulle kuuluu?

 

Kiitos teille kaikille vastauksistanne. On hassua miten itsestäänselvät järjelliset asiat vaan sisäistää objektiivisemmin kun saa muilta palautteen ja tuntemattomien ihmisten kommenteilla saa havahtumaan omasta sokeudesta paremmin irti. Olen jo osin aiemmin muuttanut pois siirtämällä varastoon lähes kaiken omaisuuteni. Ehkä tämän viestiketjun voimin saan lopulta uuden vuoden lupauksena itselleni voiman siirtyä pois. Kiitos jokaiselle teistä kommenteistanne ja näkemyksistänne! Ne ovat olleet hyvin arvokkaita.

 

Toivottavasti Pahasti eksyksissä vuodenvaihteen jälkeen kirjoittaessaan tänne käyttää jo nimimerkkiä Ei yhtään eksyksissä. Kysy neuvoja turvakodista tai poliisilta miten hoidat muuton ja asettumisen uuteen asuntoosi niin, että se sujuu turvallisesti, lähestymiskiellot ym. Jos asunnon saaminen on vaikeaa niin turvakodissa varmaan osaavat neuvoa ja siellä voit asua pahimman yli. Tulethan sitten kertomaan tänne miten kaikki lähtee rullaamaan.
Rauhallista Joulua ja Uutta Vuotta sinulle!

 

Hei ! tuli ihan kamala olo ja vatsa kipeäksi puolestasi.Järkyttävää , että oman terveytesi kustannuksella pidät väkisin yllä ns.suhdetta todella sairaan miehen kanssa.Onko taustalla läheisriippuvaisuutta vai joku hoitavietti? et pysty parantamaan rakkaudella henkisesti sairasta miestä ja hänen epäkypsyyttään.Ei kannata roikkua epätoivoisesti noin kauhean miehen kanssa , joka alistaa sinua noin. Riisu nyt hyvä nainen ne vaaleanpunaiset silmälasit suhteestanne ja kuvitelmat ja haaveet ydinperheestä .Ja pakene todella nopeasti tilanteesta.Yhteiskunta kyllä auttaa! Ihan säälittää ajatuksen juoksusi ja toiveesi.Varmasti saat sen perheesi jonkun tasapainoisen miehen kanssa.Aikaa on viellä.Ei kannata hukata omaa elämää jonkun ääliön takia! arvosta ja kunnioita itseäsi edes vähän-siitä se lähtee.Oma hyvinvointi on tärkeintä! tuo tyyppi ei parane hoivaamisella ja ymmärtämisellä.Auta nyt omaa itseäsi ja häivy kun viellä pystyt.

 

Sain hänet kerran psykiatriseen päivystykseen jossa vannottivat hänet lopettamaan.

Aika outoa, että päivystyksessä vannottivat vaan lopettamaan. Jos sait sinne asti, niin se itsemurhalla uhkaaminen on jo pakkohoidon peruste.

 

Asberger diagnoosi ei tee kenestäkään alistajaa. Pidetään puurot ja vellit eri kupeissa. Keittiödiagnoosia kannattaa myös varoa.

Jatkan vielä jos tästä on jotain apua sinulle. Tilanteemme oli vastava. En koskaan osannut tehdä mitään niin, että olisin miellyttänyt puolisoani. Hän haukkui minua kaikesta mitä tein, milloin en tuonut talouteen riittävästi rahaa, valvoin liian myöhään, nukuin liian pitkään, pesin hampaani väärin, kävelin liian kovaäänisesti, asiallinen pukeutumiseni asiakaspalveluun ärsytti, valmistamani ruoka oli huonoa, ruokalaskumme oli liian suuria, olin suihkussa liian pitkään, pöydässä oli tarjolla liikaa, kulutin aikaa lastemme kanssa liikaa, musiikki tai ohjelmat joita katsoin oli vääriä tai huonoja, en tukenut häntä riittävästi, en uskaltanut ottaa riskejä (hänen mielestään)..... Vaikka näytin mustaa valkoisella asioita, niin ne eivät olleet oikein. Enhän minä tiennyt mitään tai ymmärtänyt jne.
Ongelmat lähti purkautumaan niin, että soitin mieheni työnantajalle ja kerroin tilanteestamme. Asia järjestettiin niin, että miehelleni tuli kutsu työterveyslääkäriin "vuosittaiseen tarkastukseen". Sieltä hänet passitettiin työpsykologin pakeille ja siitä tilanne eteni niin, että diagnosoitiin maanis depressiiviseksi ja lääkitys aloitettiin. Tilanne korjaantui hieman mutta taustalla oli lisäksi asperger-syndroman oireita, joita lääkkeillä ei saa poistettua. Motto : "jos kaikki tekisivät ja eläisivät siten kuin minä, niin elämä olisi paljon helpompaa".
Ymmärtänet, että jos miehesi (niin ihana ja rakastettava kun onkin) on henkisesti tasapainoton tai sairas ei tilanteenne korjaannu sillä, että sinä kulutat itsesi loppuun.
Yksi asia vielä. Yleensä ihminen, joka on päättänyt tehdä itsemurhan ei puhu asiasta mitään vaan hoitaa homman. Taas nämä minä tapan kyllä itseni, otan 40 buranaa, nirhaan ranteisiini naarmuja, ammun itseäni ritsalla ja hirtän kyllä itseni tiskirättiin ovat vain ja ainoastaan uhkailuja ja harvemmin johtavat mihinkään todellisiin tekoihin.

 

en jaksanut lukea juttuasi kokonaan, alkukin riitti_lähde.

 

Pahasti eksyksissä, mitä nyt kuuluu?

 

'Kannattaako vielä vuoden jälkeen toivoa ja uskoa? Kannattaako yrittää tehdä töitä?'

joo usko vaan vielä 40 vuotta, kun aika moni nainen uskoo /toivoo vaikka sata vuotta parempaa sekä luulee muuttaakseen miehen , vaikka mies kaataisi ämpärin sontaa niskaanne, ette te kuiteskaan sitä 'sikaa ' jätä, vaik minkälaisia neuvoa saatte täältä toisilta.

 

Miten ap jaksat? Entä miten te kommentoijat pääsittehän itse irti tilanteesta? Elän identtisessä tilanteessa kuin ap ja mietin mikä ihme voima pitää minua tässä. Kuin joku maaginen magneetti. En pysty sivuuttamaan onnellisia aikoja ja suhteen parasta antia.
Olisiko kiinnostavaa jutella kanssasi ap enemmänkin ja ehkä oppia toisiltamme. Minä olen 32v.

 

Miten ap jaksat? Entä miten te kommentoijat pääsittehän itse irti tilanteesta? Elän identtisessä tilanteessa kuin ap ja mietin mikä ihme voima pitää minua tässä. Kuin joku maaginen magneetti. En pysty sivuuttamaan onnellisia aikoja ja suhteen parasta antia.
Olisiko kiinnostavaa jutella kanssasi ap enemmänkin ja ehkä oppia toisiltamme. Minä olen 32v.

Mitä te toisiltanne oppisitte, kun kumpikaan ei älyä aloittaa omaa elämää?

 

Mitä te toisiltanne oppisitte, kun kumpikaan ei älyä aloittaa omaa elämää?

Sait miettimään. Kiitos!