Pettämisestä oikeasti selvinneet

Ei tuollaisella asenteella ainakaan selviä, että syyllistää toista vuosikaudet. Kyllä se toinen kyllästyy aika pian ja ei todellakaan ole ihme.

 

ei koskaan enää. Anteeksiantoa ei vaan kertakaikkiaan ole.

 

Miten antaa anteeksi, miten päästä yli pettämisestä? Seuraava on kirjoitettu petetyn kannalta, ja oletan, että pettäjä on mukana prosessissa kuunnellen ja myöntäen tekonsa:

Ihan ensin pitää päästää se viha ja pettymys ja suru ulos. Kun olo helpottaa, pitää lakata ruokkimasta sitä pahaa oloa. Pitää asettaa tapahtunut mittasuhteisiin.

Pitää miettiä mitä elämältään haluaa ja mitä sen eteen on valmis tekemään. Ja päätöksiinsä pitää sitoutua!

Mitä se on käytännössä:

1.Pettämistä ei voi ottaa esiin aina kun vähänkin pännii. Pettämisestä ei voi tehdä lyömäasetta, jolla voittaa tappelun kuin tappelun. Pettäminen ei tee kenestäkään kokonaan pahaa ihmistä, joka on koko ajan väärässä. (Ainoastaan pettäjän, ei hirviötä!) Joten petetty ei voi sallia itselleen ikuista marttyyrin roolia. Petetty voi olla väärässä

2. Kaikki on suhteellista. Joo, kaikki romanttiset luulot ja unelmat meni rikki. No ehkä se on hyvä, koska ne ovat nimenomaan unelmia. Jos haluaa olla onnellinen todellisessa elämässä, ei unelmissa, kannattaa miettiä, mitä oikein on tapahtunut (noin maaimankaikkeuden tasolla). Jotkut hinkkas sukuelimiä vastakkain. Ei tullut ruumiita, ei ruumiinvammoja. Jotkut valehteli joillekin toisille. Hui kamalaa. Maailmassa, jossa miljoonia kuolee tuskallisesti nälkään ja sairauksiin koko ajan, sukuelinten hinkkailu luvatta ja salaa ja valehdellen on loppujen lopuksi aika pientä.

3. Tee tapahtuneesta suhteen yhteistä omaisuutta. Vitsalkaa sillä. Tehkää siitä hassunhauska kommellus, pettäjän Erinomaisen Typerä Stuntti, josta kuitenkin päästiin yli ja parempaan suhteeseen. Naurakaa yhdessä, kun petetty on (vihdoinkin) kyllästynyt itkemiseen.

Nämä eivät ole helppoja ohjeita, tiedän ihan käytännön kokemuksesta. Ne toimivat, joskin vaativat paljon itsekuria ja tahtoa.

 

Anteeksiantoa ei vaan ole. En voi antaa anteeksi pettämistä. Valitettavasti.

 

Tämä on pitkän mietiskelyn tulos. On petoksia joita ei voi antaa anteeksi.

 

Luottamus oli elämäni suurimpia erehdyksiä ja sen myöntäminen helpottaa viimein: ei tarvitse enää vääntää puoleen eikä toiseen anteeksiannosta. Ikävä sanoa näin, koska luottamuksessa oli paljon hyvääkin. Se oli kuitenkin suuri virhe.

 

Sinä olet ehdoton, moni muu ei ole. Moni ymmärtää, että ihminen tekee virheitä ja on erehtyväinen. Virheistä voi kuitenkin oppia.

 

Ehkä kykenen antamaan anteeksi, jos vielä tervehdyn. Jos en niin vammat ym. muistuttvat virheestäni aina ja joka päivä. En siis tiedä, tuleeko sitä päivää enää, että kykenen antamaan. Ehkä, ehkä ei.

 

On mielenkiintoinen ristiriita siinä, että vaikka noin joka toinen suomalainen pettää joskus, yli 90% ei hyväksy pettämistä (tai petetyksi tulemista kai ).

Eli
pettäminen= "ei ole mitään", "vain seksiä", "ei tarkoita mitään", "siinä vain kävi niin", "ajauduttiin sänkyyn" "olin kännissä"

niin

petetyksi tuleminen = "maailmanloppu, ei koskaan enää, kerran pettää aina pettää, olen mieluummin yksin ja petetty kuin petetty"

Minulle tulee mieleen sellainen, että kyseessä on loukattu ego joillakin petetyillä, koska selkeästi osa meistä sallii pettämisen itselleen, mutta ei toiselle.

 

Ehkä kykenen antamaan anteeksi, jos vielä tervehdyn. Jos en niin vammat ym. muistuttvat virheestäni aina ja joka päivä. En siis tiedä, tuleeko sitä päivää enää, että kykenen antamaan. Ehkä, ehkä ei.

http://www.youtube.com/watch?v=C411h0S6qco&feature=related

 

kun henkiset haavat ja ruhjeet henkisestä luottamuksesta parantuvat niin voi olla mahdollisuus antaa anteeksi.

 

Kirjoitan tähän ketjuun tuntojani vaikka viimeisimmästä viestistä on jo aikaa. Itse tulin petetyksi yli kymmenen vuotta sitten ollessamme nuoria aikuisia. Tuolloin asian selvittyä ajattelin jotenkin naivisti, että ehdin puuttua suhteeseen ajoissa. Epäilys totuudesta jäi kuitenkin vaivaamaan. Vuosikymmenen jälkeen minun oli pakko saada tietää, epäilinkö turhaan. Totuus vaimoni, silloisen tyttöystävän, suhteesta vastasi pahimpia pelkojani. Pettämistä oli kestänyt noin vuoden ja se oli minun mitta-asteikolla erittäin julmaa.

Olen kuullut tuosta ajasta nyt molempien osapuolten versiot ja ne poikkeavat kovasti toisistaan. Toinen mies on vaalinut kokemustaan ja pitää vaimoani luultavasti edelleen elämänsä rakkautena. Vaimoni taas tuntee olonsa hyväksikäytetyksi ja koko ajatus oksettaa häntä. Hän selkeästi katuu tekoaan ja tuntee luultavasti vieläkin itseinhoa teoistaan. Heillä on ikäeroa noin 15 vuotta. Mies oli perheellinen ja vaimoni vasta itsenäistymässä.

Ymmärrän, että tapahtumat sijoittuu aivan eri ikäkauteen elämässämme, mutta tieto "totuudesta" vaivaa minua silti. Ehkä jopa enemmän kuin aikaisemmin. Tavallaan olen antanut vaimolleni anteeksi, mutta tunnen olevani jotenkin erillinen tai ulkopuolinen.

En usko, että puhuminen tapahtuneesta enää auttaa. Se vain avaa vanhoja haavoja. Elämme onnellista perhe-elämää, mutta ajattelen asiaa päivittäin ja pelkään tulevaa sekä sitä, muuttuvatko

 

...tunteeni häntä kohtaan. Auttaako aika? Miten voin päästää tästä irti?

 

...tunteeni häntä kohtaan. Auttaako aika? Miten voin päästää tästä irti?

 

selviää ja joku ei. Ei tänne pumpuliin ole ketään pistetty elämään ja jokainen saa kolhuja elämässä.

Realismi auttaa selviämään eli se että kukaan ei ole täydellinen. Jos ei selviä niin on liian herkkä elämään. Niin se vaan on.

Ruikutukset pois ja itsesääli: voi voi kun minua petettiin ... nyt en kestä elämää.

Pettäjä omaa huonon itsetunnon joten pettäjän on edes jotenkin tasattava puntit ja yleensä aina pettäjä pettää koska ei tunne itseäänsä tasapuoliksesksi kyseisessä suhteessa ja tunne elämä on niin huonoo ja heikkoa että silloin pettäjä näkee ainoana vaihtoehtona pettää puolisoaan/kumppaniaan ja tämä on yleisin syy tai oikeastaan aina miksi pettäjä puoliso pettää. Joten älkää petetyt jääkö kynnysmatoksi vaan lähtekää pettäjä suhteesta koska niin moni rikkoo oman psyykkeensä ettei edes tajua enää lähteä pettäjä suhteesta..

 

Anteeksi voi antaa, mutta unohtaa ei koskaan. Eikä luottamus palannut ainakaan minulla.

 

Kirjoitan tähän ketjuun tuntojani vaikka viimeisimmästä viestistä on jo aikaa. Itse tulin petetyksi yli kymmenen vuotta sitten ollessamme nuoria aikuisia. Tuolloin asian selvittyä ajattelin jotenkin naivisti, että ehdin puuttua suhteeseen ajoissa. Epäilys totuudesta jäi kuitenkin vaivaamaan. Vuosikymmenen jälkeen minun oli pakko saada tietää, epäilinkö turhaan. Totuus vaimoni, silloisen tyttöystävän, suhteesta vastasi pahimpia pelkojani. Pettämistä oli kestänyt noin vuoden ja se oli minun mitta-asteikolla erittäin julmaa.

Olen kuullut tuosta ajasta nyt molempien osapuolten versiot ja ne poikkeavat kovasti toisistaan. Toinen mies on vaalinut kokemustaan ja pitää vaimoani luultavasti edelleen elämänsä rakkautena. Vaimoni taas tuntee olonsa hyväksikäytetyksi ja koko ajatus oksettaa häntä. Hän selkeästi katuu tekoaan ja tuntee luultavasti vieläkin itseinhoa teoistaan. Heillä on ikäeroa noin 15 vuotta. Mies oli perheellinen ja vaimoni vasta itsenäistymässä.

Ymmärrän, että tapahtumat sijoittuu aivan eri ikäkauteen elämässämme, mutta tieto "totuudesta" vaivaa minua silti. Ehkä jopa enemmän kuin aikaisemmin. Tavallaan olen antanut vaimolleni anteeksi, mutta tunnen olevani jotenkin erillinen tai ulkopuolinen.

En usko, että puhuminen tapahtuneesta enää auttaa. Se vain avaa vanhoja haavoja. Elämme onnellista perhe-elämää, mutta ajattelen asiaa päivittäin ja pelkään tulevaa sekä sitä, muuttuvatko

873 ota ero