Masennus vai mistä on kysymys?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja MartinF
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

MartinF

Vieras
Vaimon kanssa ollaan tultu sellaiseen pisteeseen, että minut tuntuu kuin olisi puristettu seinää vasten ja en todellakaan tiedä, mitä pitäisi tehdä?

Taustana sen verran, että olemme reilu nelikymppinen uusioperhe ja naimisissa jo useamman vuoden. Molemmilta edellisistä suhteista melkein täysi-ikäinen lapsi ja sitten yhteinen nelivuotias. Molemmilla on omat yritykset ja sen myötä työkuviot vaimollani hyvin selkeät ja säännölliset, itselläni taas työn luonteen takia epäsäännöllisempää ja pääasiassa pystyn tekemään työt paljolti kotoa käsin, mutta toisinaan on pakko käydä ulkomaillakin. Yhdessäoloomme on mahtunut pieniä kriisejä, taloprojekti jne. mutta niistä on selvitty. Itselläni aiempi suhde oli todella vaikea nähtävästi edellisen puoliskon persoonallisuushäiriön takana (jälkeenpäin tunnistettua) ja oli suuri helpotus päästä siitä eroon ja tämä uusi suhteemme tuntui todella hienolta ja helpolta aiemman jälkeen.

Nyt sitten viimeisen vuoden aikana vaimoni on ollut pitemmän aikaa hyvin erikoinen ja vetäytyvä, puhumatonkin ja olen ihmetellyt asiaa. Nyt sitten viikonloppuna päätin ottaa asiasta selvää ja selvisi, että oli tyttärensä kanssa käynyt katsomassa asuntoa itselleen. Hän on monta kertaa puhunut, että häntä välillä ahdistaa yhdessäolomme ja että oli virhe mennä naimisiin ja saada lapsi. Hän haluaisi, että ollaan tahoillamme omissa asunnoissa, mutta ei missään tapauksessa erota, mutta molemmat saisivat sitten tehdä omat juttunsa miten parhaaksi näkee ja välillä sitten nähtäisiin. Tästä on ollut aiemminkin puhetta ja aiuksi tyrmäsin asian sanomalla, että minusta se on parisuhteen kerman kuormintaa, jossa ei tarvitse koskaan kohdata vaikeuksia ja selvitellä niitä ja voi sitten aina paeta vaikeita asioita omaan koloon. Tätä vaimoni on sitten käyttänyt monta kertaa keskusteluissa, että hän kun on minun mielestä sellainen "kermankuorija"

Vaimoa on hiertänyt jostain syystä todella paljon oma exäni, joka varsinkin alkuaikoina puuttui tapaamisten ja elatusapujen muodossa meidänkin elämään ja pari vuotta sitten olin oikeudessa asti pitkälti vaimoni vaatimuksesta riitelemässä elatusavuista. Saatiinkin ne sovittua, mutta kysymys oli enemmän periaatteellinen kuin rahallinen. Tulemme molemmat ihan kohtuullisesti toimeen, joten rahallisesti sillä ei mahdotonta merkitystä ole. Itse en koe olevani millään tavalla riippuvainen exästäni ja en koe minkäänlaista tunnetta sinne suuntaan. Vaimoni taas puhuu aina "saatanan lehmästä", joka puuttuu aina elämäämme, vaikka ei ole koko ihmistä tavannut. Vaimoni mielestä hän punoo aina juonia ja määräilee sitten lapseni kautta meidänkin tekemisiä esim. tapaamisten muodossa ja minä olen sitten Mikki Hiiri, joka suostuu kaikkeen. Itse ajattelen asiaa niin, että olkoonkin exä millainen tahansa, niin antaa olla ja jättää omaan arvoonsa.

Oli miten oli, niin viikonloppuna juteltiin yöllä ja päädyimme siihen tulokseen, että ehkä olisi hyvä, jos olisin poissa jonkin aikaa. Minulla ei tosiaankaan ole paikkaa minne mennä, mutta ajattelin että jotain kyllä keksin. Aamulla lähdin järjestelemään asioita ja sain soiton perään, että noinko sitten lähdet ja "hae sitten kaikki vitun tavarasi huomiseen mennessä". Tuntui aivan käsittämättömältä, että oma vaimoni voi sanoa minulle noin. Kokosin ajatuksia ja arvelin, että syy ei voi olla minussa ja minun tekemisissä aina. Palasin kotiin ja kerroin, että meidän on pakko jutella jossain näistä asioista ja varsinkin hänen täytyy selvittää, mistä paha olo johtuu. Nyt sitten tila vaihtelee hänellä itkusta vihamieliseen tyhjyyteen, välillä itkeskelee ja pyytelee anteeksi, että on tällainen ja välillä taas on tunteja puhumatta.

Nyt en tiedä, mitä ihmettä tekisin. Soitin perheneuvontaan, jossa pääsisi keskustelemaan "jo marraskuussa", joka tässä tilanteessa on sadan vuoden päästä. Kotona en oikein pysty keskittymään töihinkään kunnolla ja illat sitten on toistemme välttelyä ja samalla nelivuotias aistii, että jotain outoa on tekeillä ja takertuu vuoronperään molempiin. Tuntuu välillä, että järki lähtee päästä, jos tämä jatkuu, mutta kun en kertakaikkiaan voi tehdä asialle mitään. Aamulla sanoin, että hänen on pakko mennä puhumaan noista tunteista, mutta sanoi, ettei ehdi millään. Itselläni on hyvä ystävä, jolle voi asioista kertoa, mutta vaimollani ei oikein ketään, omat vanhempansakin on toivottanut kirjaimellisesti helvettiin ja eikä ole ollut heidän kanssaan tekemisissä vuosiin jostain syystä, jota an tiedä. Jotenkin vaan tuntuu, että noin mustien asioiden kanssa eläminen vaikuttaa väkisellä ajatteluun ja tekee pahaa oloa.

Mutta miten tästä sitten eteenpäin? Tuntuu, että helpottaisi kovin, jos saisi eri näkökulmia asioihin. Onko kysymys masennuksesta vai ollaanko vaan niin erilaisia, että tässä ei enää mikään auta?
 
Kyllä, vaimollasi on masennusta tai muuta. Palstoilla ei diagnoosia juuri kannata tehdä, mutta tuo itkuisuus ja muut oireet viittaavat siihen. Vaimosi pitäisi hakea apua siihen. Miten vaimon pään käännät, en tiedä. En tiedä sitäkään, miten vaimo siihen aikaa tekee. Ajanpuute on joskus oikea syy ja joskus tekosyy, tapa naamioida haluttomuus ryhtyä asiaan.

Varaa se perheneuvonta-aika. Soita sinne uudestaan, kun tilanne pahenee ja jaksamisesi heikkenee. Ehkä voivat järjestää jotain jo aiemmin.
Terveyskeskuksessa on psykiatrisia sairaanhoitajia ja muuta alan väkeä, jolle pitäisi päästä juttelemaan nopeasti muutaman päivän sisään. Käy keskustelemassa ja purkamassa mieltäsi, ehkä he osaavat neuvoa, miten saisit vaimollesi hoitomyönteisyyttä.

Minua ihmetyttää, että vaimosi ei ole nähnyt ex-vaimoasi. Usein tämä tapahtuu jossain vaiheessa, kun lapset menevät toisen vanhemman luo. He tosin ovat nyt melkein täysi-ikäisiä, etkä ilmaissut, miten pitkään olet ollut yhdessä nykyisen vaimosi kanssa.

Ilmeisesti et missään vaiheessa ole tutustunut vaimosi vanhempiin. Onko vaimosi lapsilla yhteyttä näihin isovanhempiin? Isovanhemmat ovat yleensä lapsille tärkeitä.

Vaikuttaa siltä, että vaimollasi on ollut jo useamman kerran ongelmia psyykensä kanssa.
 
Jotenkin vaikuttaa siltä, että vaimollasi on todella paha olla. Tunnistin jotain samankaltaisia fiiliksiä itsessäni kun olin 45 vuotias. Ensimmäiset hormonaaliset muutokset alkoivat (vaihdevuodet) ja lääkitys korjasi ensin tilannetta mutta kyseessä oli myös ikäkriisi.
Tuli ajatuksia siitä, että tätäkö halusin, tätäkö elämäni tulee olemaan hamaan loppuun asti, onko minulle enää mitään odotettavissa, vanhenen ... hirvittävä kasvunpaikka ihmisenä ja usein se taitekohta, jolloinka vielä tehdään radikaaleja muutoksia elämässä. Henk.koht sanoin itseni irti työstä, muutin paikkakunnalta, lähdin opiskelemaan, erosin jne.
Vaimosi on elämän, parisuhteen ja arjen kyllästyttämä nainen, joka on väsynyt ja jollekka pitäisi saada ehdottomasti jokin piristävä muutos.
Ei ole helppoa olla se "ilkeä äitipuoli" niille bonuslapsille eikä myöskään helppoa olla alle kouluikäisen äiti yli 40 vuotiaana.
Tiedän kokemuksesta kuinka hankalaa voi olla exien kanssa toimiminen. Tärkeinä uusioperheessä on tietää oma paikkansa ja asemansa, jos ne on selvät ja selkeät niin parisuhteessa (sinä-vaimosi) toimiminen on paljon helpompaa ja turvallisempaa.
Lasten etu menee kaikessa etusijalle eikä uusio eikä ex-puolisko voi/saa asettaa itseään edes samalle kalkkiviivalle.
Toinen asia joka parisuhteessa ja nimenomaan uusiosuhteessa on äärimmäisen tärkeää ovat yhteiset pelisäännöt sekä kummankin puoliskon oikeudet mutta myös velvollisuudet. Koska olet sanonut vaimollesi, että rakastat häntä? Nyt kun hän on ladannut itsensä täyteen mustaa vihaa ex-vaimoasi kohtaan on erityisen tärkeää, että huomioit häntä ja muistutat rakkaudestasi juuri häntä kohtaan.
Keskustelua, keskustelua ja keskustelua koska pakeneminen suhteesta (jos on toimiva suhde) ei ole oikea tapa ratkaista ongelmia.
Menneestä ja menneisyyden luurangoista on kasvettava yli sekä ne ongelmat on kohdattava sekä käsiteltävä koska muuten ei synny mitään hedelmällistä uutta rakentavaa.
 
ihmetyttää myös: olet ollut aviossa nykyisen vaimosi kanssa jo useamman vuoden eikä hän ole ikinä nähnyt eksääsi. Ehditte ilmeisesti seurustellakin ennen avioon menoanne varmaan vuoden pari, joten ainakin 5-6 vuotta eikä nyksä ole nähnyt kertaakaan eksää, outoa, erittäin outoa.

Itse en eläisi ihmisen kanssa joka käyttää sanapareja "saatanan lehmä", "vitun tavarasi" jne nelivuotiaan kuullen. Mutta jokainen meistähän valitsee itse itselleen puolison, joten mikä minä olen sinua neuvomaan.

Vinkiksi seuraavaa kertaa varten. Kannattaa seurustella pidempään ennen papin aamenta. Lapsia ei kannata tehdä lisää enää kuuntelemaan jatkuvaa kiroilua, riitaa ja tappelua.
 
Perheneuvoloihin on aina ollut pitkät jonot. Jos ap. haluat puhua jollekin, soita kriisipuhelimeen.
Siellä on ammatti-ihmisiä puhelimessa. Helpottaa, kun saa puhua asioistaan.

Vaimosi kielenkäyttö on siivotonta. Erittäin outoa, että hänellä on välit poikki vanhempiinsa.

Ei kahdessa asunnossa eläminen ole huono ratkaisu. Kaikkeen tottuu nopeasti ja saat tilaa hengittää.
 
Alkuperäinen kirjoittaja nelikymppinen myös;11724891:
ihmetyttää myös: olet ollut aviossa nykyisen vaimosi kanssa jo useamman vuoden eikä hän ole ikinä nähnyt eksääsi. Ehditte ilmeisesti seurustellakin ennen avioon menoanne varmaan vuoden pari, joten ainakin 5-6 vuotta eikä nyksä ole nähnyt kertaakaan eksää, outoa, erittäin outoa.

Itse en eläisi ihmisen kanssa joka käyttää sanapareja "saatanan lehmä", "vitun tavarasi" jne nelivuotiaan kuullen. Mutta jokainen meistähän valitsee itse itselleen puolison, joten mikä minä olen sinua neuvomaan.

Vinkiksi seuraavaa kertaa varten. Kannattaa seurustella pidempään ennen papin aamenta. Lapsia ei kannata tehdä lisää enää kuuntelemaan jatkuvaa kiroilua, riitaa ja tappelua.

Hyvää tekstiä, ajattelen samoin. Itsekään en eläisi hetkeäkään naisen kanssa joka käyttäisi moista kieltä. Ei sivistyksestä ja kunnioittamisesta tietoakaan.
 
Mielialavaihtelut viittaa hormoniperäiseen toimintaan. Jollain vaihtarit alkaa tuonikäisenä. Ylipaino ja väärä ruokavalio syynä. Ahdistaa ja itkettää ja kun ei tiedä mistä olo johtuu niin syy on tietenkin läheisessä. Katoppa sinne vaimos ylähuuleen, kasvaako karvoja?
 
että vaimosi on masentunut ja kokenut sinut jollain tapaa välinpitämättömäksi jonkin aikaa. Ehkä olet suhtautunut asioihin rauhallisesti ja lunkisti ja hän on ajatellut sen niin ettet välitä? Voi olla, että liian helposti lähdit pakkaamaan tavaroitasi ts. suostuit vaimosi tunnekuohun ehdotukseen kun sinun olisi hänen mielestään pitänyt vakuuttaa ettet haluakaan lähteä hänen luotaan?
 
Kiitos näistä kommenteista, todella paljon auttoi pään sisällä selvittelyä ja jonkinlainen synninpäästökin siitä, että vika ei välttämättä ole itsessä.

Taisin kirjoituksessa antaa liian negatiivisen kuvan vaimostani; toki on mitä hienoin ihminen "normaalitilassa" ja sen takia muutoskin tuntuu niin suurelta. Suhteemme lähti aika vauhdikkaasti liikkeelle kahdeksan vuotta sitten, kun sattumalta tavattiin ja molemmilla oli aika lailla samanlainen elämäntilanne ja samanlaiset ajatukset omasta tuolloisesta suhteesta. Emme pitkään tapailleet ja kummankaan periaatteisiin ei kuulu puolison selän takana touhuilu ja erosimme tahoillamme. Kumpikin oli tosin tehnyt lähtöä omasta aiemmasta suhteesta jo vuositolkulla ja on varmasti yksi niistä asioista, joka yhdistikin.

Voihan se olla, että etenkin vaimollani (joka omalta oli ollut yhdessä exänsä kanssa - yli 18 vuotta) arki uudessa parisuhteessa tuotti pettymyksen. Siinä kun pieni lapsi vie yhteistä aikaakin paljon pois, niin itsekin on ollut välillä aika lujilla. Samoin ei vaimoni lasten kuullen ihan mitä tahansa suustansa päästä ja noita kertomiani asioita eivät lapset olleet kuulemassa. Ei silti poista sitä, että en itse tuollaista halua kuulla.

Mitä uusioperheasioihin tulee, niin voivatko ne sitten olla syynä kaikkeen? Nyt tilanne oikeastaan alkoi kärjistyä siitä, että poikani oli ulkomailla koulun takia ja soitti sieltä ennen kotilentoa, voisinko tulla lentokentälle vastaan ja siitä viedä sitten hänet äidilleen. Lupasin tottakai, vaikka arvasin, että siitä tulee kotona vaikeuksia. Ajattelin kuitenkin, että jos äitinsä ei vaivaudu vastaan ja poika kuitenkin ollut pitempään reissussa, niin joka tapauksessa haluaisin mennä vastaan vaikka sitten siksi aikaa, että voidaan hetki jutustella. Kun soitin vaimolleni, että menen poikaa vastaan, niin hän kilahti siitä ja sanoi vaan, että niin Mikki Hiirtä taas viedään (koska ei ollut minun hoitovuoro) ja siitä lähtien tämä tilanne on sitten kärjistynyt ja muuttunut huonompaan suuntaan.
 
Kiitos näistä kommenteista, todella paljon auttoi pään sisällä selvittelyä ja jonkinlainen synninpäästökin siitä, että vika ei välttämättä ole itsessä.

Taisin kirjoituksessa antaa liian negatiivisen kuvan vaimostani; toki on mitä hienoin ihminen "normaalitilassa" ja sen takia muutoskin tuntuu niin suurelta. Suhteemme lähti aika vauhdikkaasti liikkeelle kahdeksan vuotta sitten, kun sattumalta tavattiin ja molemmilla oli aika lailla samanlainen elämäntilanne ja samanlaiset ajatukset omasta tuolloisesta suhteesta. Emme pitkään tapailleet ja kummankaan periaatteisiin ei kuulu puolison selän takana touhuilu ja erosimme tahoillamme. Kumpikin oli tosin tehnyt lähtöä omasta aiemmasta suhteesta jo vuositolkulla ja on varmasti yksi niistä asioista, joka yhdistikin.

Voihan se olla, että etenkin vaimollani (joka omalta oli ollut yhdessä exänsä kanssa - yli 18 vuotta) arki uudessa parisuhteessa tuotti pettymyksen. Siinä kun pieni lapsi vie yhteistä aikaakin paljon pois, niin itsekin on ollut välillä aika lujilla. Samoin ei vaimoni lasten kuullen ihan mitä tahansa suustansa päästä ja noita kertomiani asioita eivät lapset olleet kuulemassa. Ei silti poista sitä, että en itse tuollaista halua kuulla.

Mitä uusioperheasioihin tulee, niin voivatko ne sitten olla syynä kaikkeen? Nyt tilanne oikeastaan alkoi kärjistyä siitä, että poikani oli ulkomailla koulun takia ja soitti sieltä ennen kotilentoa, voisinko tulla lentokentälle vastaan ja siitä viedä sitten hänet äidilleen. Lupasin tottakai, vaikka arvasin, että siitä tulee kotona vaikeuksia. Ajattelin kuitenkin, että jos äitinsä ei vaivaudu vastaan ja poika kuitenkin ollut pitempään reissussa, niin joka tapauksessa haluaisin mennä vastaan vaikka sitten siksi aikaa, että voidaan hetki jutustella. Kun soitin vaimolleni, että menen poikaa vastaan, niin hän kilahti siitä ja sanoi vaan, että niin Mikki Hiirtä taas viedään (koska ei ollut minun hoitovuoro) ja siitä lähtien tämä tilanne on sitten kärjistynyt ja muuttunut huonompaan suuntaan.
Vaimollasi saattaa olla käsitys, että olet ex-vaimosi marionetti ja toimit kuten tämä tahtoo. Tulihan hänelle selvyys siitä kuka pyynnön noutamisesta esitti? Hän ei voi/saa olla mustasukkainen ajasta, jonka vietät lapsesi kanssa. Lapsella on oikeus isäänsä mutta ymmärrän myös, että vaimosi kokee jääneensä nyt jostain syystä jotenkin varjoon.
Aiemin jo kirjoitin siitä kuinka tärkeää uusiosuhteessa on painottaa rakkastan juuri ja vain sinua- teemaa.
Yhdistän tuon hiiri-vertauksen siihen, että vaimosi mielestä sinulta puuttuu rohkeutta toimia toisin tilanteissa, joissa hän tekisi asiat jotenkin muuten. Näissä tilanteissa on keskustelun paikka ja ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua vaan kompromisseja voidaan tehdä, huom kumpikin joutuu antamaan myöden.
Ottakaa paperi ja kynät ja piirtäkää ns sukupuu, jossa paikkanne määräytyy (exät, nyxät, sinun, minun ja meidän lapset, vanhemmat, sukulaiset jne). Piirtäkää sitten omasta paikastanne viiva ihmiseen/ihmisiin, joidenka kanssa toimitte. Pian kartalle alkaa hahmoittua "hämähäkkejä eli klikkiytymiä" jos nyt vaimosi jää noiden hämähäkkien ulkopuoliseksi on varsin ymmärrettävää hänen turhautumisensa, mustasukkaisuutensa ja suuttumuksensakin sekä pettymys.
Kartta osoittaa hyvin kunkin paikan perheessä, jonka tulisi toimia niin ettei kukaan tunne jääneensä sivuun ja huomiotta.
 
Viimeksi muokattu:
Vaimollasi saattaa olla käsitys, että olet ex-vaimosi marionetti ja toimit kuten tämä tahtoo. Tulihan hänelle selvyys siitä kuka pyynnön noutamisesta esitti?

Totta kai sanoin, että poika soitti ja pyysi hakemaan, mutta vaimoni mielestä on päivänselvää, että exäni on käskenyt pojan soittaa minulle ja pyytää hakemaan kentältä.

Mitä noihin verkostoiihn tulee, niin kun eilen tarkemmin ajattelin asiaa, niin ympyrät ovat kovin pienet. Itse olen tekemisissä poikani kanssa n. joka kolmas viikko (tapaamisoikeus määriltelty, että joka toinen viikonloppu, mutta käytännössä menee usein, että on pari viikkoa äitinsä luona ja viikon minun luona). Vaimoni tyttö on meillä joka toinen viikko. Omat venhempani asuvat sen verran kaukana, että tapaamme heitä hyvin harvoin, vaimoni vanhempia ei koskaan. Yhteinen lapsemme ei ole isovanhempiaan äitinsä puolelta edes tavannut. Muita sukulaisia minun puolelta ei juuri ole ja vaimoni puolelta sama juttu, tavataan ehkä pari kertaa vuodessa muita sukulaisia. Itse asiassa tuossa hämähäkkikuviossa olen kohta itse enemmän ulkopuolella kuin vaimoni.

Eilen taas, kun vaimoni tuli töistä, ajattelin että laitan ruokaa valmiiksi (jota sinänsä turhan harvoin olen tehnyt), mutta kun hän kotiin tuli, ei koskenutkaan laittamaani ruokaan vaan teki oman ruan. Koko illan oli sanomatta sanaakaan minulle, kunnes ihan illalla sanoi "on kai sillä lehmällä liian pieni elatusmaksu, kun ei ole varaa pesuainetta, kun poikas pyyhe haisee kuolemalta." - Oli nostanut poikani pyyhkeen kuivumaan toiseen paikkaan.

Mietin, voisiko kysymys olla burn-outista, hän on kuitenkin töissä käytännössä kuutena päivänä viikossa 8 -17 tai 9 - 18 ja lauantaina 9 -15. Tätä tahtia on jatkunut reilusti yli vuoden. Lomaa ei halua pitää, paitsi nyt on lähdössä tyttöjemme kanssa viikoksi etelään syksymmällä. Viimeksi olimme yhdessä lomalla kaksi vuotta sitten. Vaimoni ei halua lähteä käymään anoppilassa ja käytännössä töittensä takia ei sinne edes ehdikään, koska päiväseltään käyntiä ajatellen paikka on liian kaukana. Lisäksi vaimoni pari vuotta sitten alkoi puhumaan, miten haluaisi ottaa koiran. Arvelin, että jos hän kovasti haluaa ja tekee onnelliseksi, niin miksei. Loppujen lopuksi koiria on nyt kolme ja ne ovat hänelle elämän keskipiste. Koirien myötä on mennyt viimeinenkin mahdollisuus tehdä vaikka spontaaneja viikonloppulevähdyksiä, vaiikka illallinen ja hotelliyö jossain. Nytkin lupasin jäädä hoitamaan koiria, jotta tytöt ja vaimoni pääsevät viikoksi lomalle.

Enpä kyllä tiedä, kauanko oma pää kestää tällaista menoa.
 
Viimeksi muokattu:
Vai koiranhoitajaksi? Hei, kyllä se emännän terapia pitäisi aloittaa hänen syntymästään alkaen. Siellä on tapahtunut jokin hylkääminen tai riittämättömyys, jo ihan lapsena. Hänen itseluottamuksensa ei ole kehittynyt normaalille tasolle ja sinä saat sitä nyt kokea kaikenlaisena ongelmana, jota et tietysti itse ongelmaksi edes miellä, niin kuin ei pidäkään. Yhteys lähisukulaisiin kertoo paljon. Jos saisit hänet ymmärtämään, että hän on väsynyt ja hän suhtautuu normaaleihinkin asioihin oudosti, niin hän voisi alkaa työstämään tilannetta.

Pyri olemaan riitelemättä, mutta kun huomaat, miten hän vetää jonkin asian överiksi, niin osoita se hänelle, suuttumatta ja kysy tekisitkö omalle lapsellesi noin tai rakkaalle ihmiselle. Kun et provosoidu, niin hän voi lopulta tajuta sen, että hän itse on riivaamassa muita. Olet hänen ainoa puhekaverinsa, sekään ei ole oikein, hän tarvitsisi laajemman peilin ympärilleen, jotta ymmärtäisi itseään.
 
Huh, huh... Viikosta toiseen, päivästä toiseen, lapsi, yritys, koirat, huusholli, hormonit... piiri pieni pyörii. Ei ole mikään ihme, että vaimosi on aivan "piipussa".
Sinä olet riippana lisäksi tuossa kaikessa muussa oravanpyörässä omine vaatimuksinesi (ja se pahuksen ex-vaimokin siellä kummittelee hänen päässään) tai niin vaimosi sinut nyt kokee. Hän kohdistaa kaiken negatiivisuutensa juuri ja vain sinuun osittain siksi, että olet hänen läheisin ihmissuhteensa. Olet tavallaan hänen ainut defenssinsä yhdistettynä viha-rakkaus.
Jokin katkaisu/apu olisi ehdottomasti saatava ennen kuin vaimosi romahtaa.
 
Kirjoitin tuossa aiemmin, ettei vaimoni lähde anoppilaan, tarkotin siis omaa äitiäni. Omien vanhempiensa kanssa hän kun ei ole ollut kuuteen vuoteen tekemisissä millään tapaa.

Tuo vuorenhuipputeoria on monta kertaa ollut mielessä ja tuossa viikonloppuna kun kävelin yksikseni ja mietiskelin asioita, niin tulin siihen tulokseen että kerta kaikkiaan kaikki vika ei voi olla minussa. Vaimoni on sellainen, että ei pysty olemaan hetkeäkään kotonakaan nk rennosti. Aina on joku paikka vinossa, pyykkiä pestävänä jne jne. Hän ei voi sietää epäjärjestystä ja on monta kertaa huutanut, kun pikkuisemme on levitellyt leluja ympäriinsä ja raivopäissään siivonnnut paikkoja kuntoon ja samalla sadatellut, että ovat saman tien taas epäjärjestyksessä. Siinä mielessä taas on tosi vaikea käsittää, että meillä on koko ajan kuitenkin järjettömät määrät koirankarvaa joka paikassa ja koirien säännöllinen paskantaminen ja kuseminen matoille ei haittaa yhtään. Ja onhan meillä kollikissakin, joka yhtenään kusee vessan seinille liisterit ja joka haisee vähintäänkin tuolle em. kuolemalle. Kuitenkin mikä sitten haittaa on sitten se, kun miesten jäljiltä vessat haisee aina kuselle ja pitää niitä aina olla siivoamassa. Eipä silti, tavaksi on tullut, että itselläni on lauantaisin jokseenkin vapaata, niin olen sitten koko talon aina siivonnut, eikä se minua haittaa ollenkaan.

Muuten olen kyllä vetänyt tuota suuttumattomuus -linjaa, vaikka välillä käy kyllä omalle itsetunnollekin jatkuva mollaaminen. Se on kyllä totta, että varmasti olen lähin taho, jolle voi noita asioita nk. kaataa päälle. Hassua, että edellisessä suhteessa oli loppujen lopuksi hyvin samankaltaisia asioita ja kun nyt alkaa taas nostaa päätään nuo jutut, väistämättä miettii, että tekeekö toisen tuollaiseksi vai valitsenko itse seurani väärin? Tuntuu vaan vahvasti siltä, että aina tulee löytymään jokin pielessä oleva asia, oli se sitten kuinka pieni tahansa, että syiden täytyy olla jossain muualla.
 
Kirjoitin tuossa aiemmin, ettei vaimoni lähde anoppilaan, tarkotin siis omaa äitiäni. Omien vanhempiensa kanssa hän kun ei ole ollut kuuteen vuoteen tekemisissä millään tapaa.

Tuo vuorenhuipputeoria on monta kertaa ollut mielessä ja tuossa viikonloppuna kun kävelin yksikseni ja mietiskelin asioita, niin tulin siihen tulokseen että kerta kaikkiaan kaikki vika ei voi olla minussa. Vaimoni on sellainen, että ei pysty olemaan hetkeäkään kotonakaan nk rennosti. Aina on joku paikka vinossa, pyykkiä pestävänä jne jne. Hän ei voi sietää epäjärjestystä ja on monta kertaa huutanut, kun pikkuisemme on levitellyt leluja ympäriinsä ja raivopäissään siivonnnut paikkoja kuntoon ja samalla sadatellut, että ovat saman tien taas epäjärjestyksessä. Siinä mielessä taas on tosi vaikea käsittää, että meillä on koko ajan kuitenkin järjettömät määrät koirankarvaa joka paikassa ja koirien säännöllinen paskantaminen ja kuseminen matoille ei haittaa yhtään. Ja onhan meillä kollikissakin, joka yhtenään kusee vessan seinille liisterit ja joka haisee vähintäänkin tuolle em. kuolemalle. Kuitenkin mikä sitten haittaa on sitten se, kun miesten jäljiltä vessat haisee aina kuselle ja pitää niitä aina olla siivoamassa. Eipä silti, tavaksi on tullut, että itselläni on lauantaisin jokseenkin vapaata, niin olen sitten koko talon aina siivonnut, eikä se minua haittaa ollenkaan.

Muuten olen kyllä vetänyt tuota suuttumattomuus -linjaa, vaikka välillä käy kyllä omalle itsetunnollekin jatkuva mollaaminen. Se on kyllä totta, että varmasti olen lähin taho, jolle voi noita asioita nk. kaataa päälle. Hassua, että edellisessä suhteessa oli loppujen lopuksi hyvin samankaltaisia asioita ja kun nyt alkaa taas nostaa päätään nuo jutut, väistämättä miettii, että tekeekö toisen tuollaiseksi vai valitsenko itse seurani väärin? Tuntuu vaan vahvasti siltä, että aina tulee löytymään jokin pielessä oleva asia, oli se sitten kuinka pieni tahansa, että syiden täytyy olla jossain muualla.

Nyt kun luin tuon, niin eroa tuosta, saat elämän. sairastut itsekin. Tuo kollikissa kannattaisi saattaa piikille, ei sillä ole oikeutta liata asuntoanne, kamala haju. Et ole huono ihminen, ansaitset paremman elämän ja se on mahdollista saada eroamalla, jos toinen ei tunnusta sairauttaa ja hakeudu hoitoon.
 
Viimeksi muokattu:
Vaimosi työtahti on sellainen, että niitä koiria ei olisi pitänyt ottaa. Hän ei edes huolehdi niistä. Eikä sinullakaan tunnu olevan aikaa koirille ja kissalle.
Hyvin kasvatetut ja hoidetut eläimet eivät kuseksi sisälle. Koirat ulkoilutetaan riittävän monta kertaa päivässä. Kissan vessa-astia puhdistetaan päivittäin tai vähintään joka toinen päivä.
Yksikin koira olisi ollut liikaa.

Sinä vaikutat kiltiltä mieheltä. Ehkä vaimosi on juuri siihen piirteeseen ihastunut. Sitten hän ei vain tiedä, mitä niin kiltillä miehellä tekisi. Hän on ehkä kotonaan tottunut taistelemaan isänsä huomiosta ihan lapsuudestaan asti tai sitten käytökseen on joku muu syy.

On todella törkeää olla syömättä ruokaa, jonka toinen on tehnyt. Jos ruoka ei ole hyvää, sitä maistaa vähän ja täyttää itsensä leivällä.

Kumpi teillä hoitaa yhteistä lastanne? Osallistuuko vaimosi hänen hoitamiseensa?

On päivänselvää, että sinä hait poikasi lentokentältä. Hän oli ollut pitkään matkoilla. Hän on iso ja päättää itse omista ihmissuhteistaan. Niin päätät sinäkin.

Ihmissuhteisiin kuuluvat myös työssä tulevat ihmissuhteet ja harrastuksista tulevat. Niissä kyllä on paljon vain omia, ei puolisolle kuuluvia. Tai riippuu harrastuksista. Yhteisen harrastuksenkin kautta voisi olla yhteisiä ihmissuhteita.

Jotenkin minusta tuntuu, että teidän olisi vain hyvä muuttaa erillenne ja sopia yhteisen lapsen hoito.

Vaimollasi on paljon asioita, joita hän ei uskalla käsitellä. Hän kuitenkin tarvitsee hyvää terapeuttia.
 
Voi hyvänen aika miten tuttuja asioita kertomuksestasi nousee pintaan.
Tuo Durasel-pupumaisuus vaimossasi onko hän aina ollut yhtä touhukas/tehokas vai onko tilanne nyt vain sellainen (sijaistoiminto?) eli onko vaimosi normaali käyttäytyminen muuttunut selkeästi?
Onko hän perusluonteeltaan hyvin pedantti ja vaatii itseltään sekä myös muilta paljon? Kärsiikö hän "kiltin tytön"- syndromasta eli kun pitäisi osata pysähtyä ja puhaltaa peli seis tai sanoa ei, niin homma vain jatkuu ja jatkuu?
Rakastaako hän sinua? Koska hän on viimeksi sanonut sen sinulle? Onko ihastuminen/rakastuminen/seurustelun hormonihuuma muuttunut pitkästyttäväksi ei tunnu missään arjeksi hänen kohdallaan?
Tekeekö hän tai onko hän tehnyt jo omalta kohdaltaan eroprosessointia pidemmän aikaa kun ei tämä ollutkaan sitä mitä minä halusin?
Vahvasti tuntuu siltä, että hän on tehnyt päätöksen jo suhteenne jatkumisen suhteen. Kun kaikki mitä toinen tekee, edustaa, sanoo... ärsyttää ja saa aikaan vain negatiivisia tunteita on tilanne aikas kriittinen.
Nainen on ensisijaisesti äiti ja lapsi on ylensä se ykkönen. Sitten on eläimet, jotka tuntuvat olevan hänelle tärkeitä ilmeisesti vilpittömän vuorovaikutuksen vuoksi. Sitten voi tulla työ, jonka hän kokee tärkeäksi jo toimeentulon takaamisen kannalta. Sitten viimeisenä on se ei enää niin ihana ja rakastattava puoliso. Jos tuosta reestä on pudotettava jotain pois, joka tuntuu rasittavan omaa elämää niin minkähän kuvittelet sen olevan?
Tuntuu siltä, että vaimosi ajattelee jos asiat olisivat toisin kuin nyt, niin hän olisi tyytyväisempi elämäänsä yksin kuin parisuhteessa -> jos asuisimme jonkin aikaa erillään (miltä minusta tuntuisi).
Oletteko mielestäsi pari, joka on kuin yhteinen lautta, kaksi lauttaa höllässä narussa rinnakkain vai kaksi erillistä lauttaa kosken kuohuissa ajautumassa kumpikin omaan suuntaansa?
 
Hän on kyllä aina ollut nk. tehokas, joka itseäni viehätti paljon, koska taas exäni taas teetti ja maksatti lähestulkoon kaikki asiat minulla, joka vei henkilökohtaisen konkurssin partaalle ja pitkälti nykyisen vaimon ansiosta sain taas asiani kuntoon - aina tähän asti. Mutta kieltämättä on monta kertaa tuntunut, että tuo siivoaminen jne. on vahvaa sijaistoimintoa tai pakenemista jostain. Monta kertaa asiat ovat niin, että hän tekee ne sitten itse, kun toiset tekee ne kuitenkin väärin.

Mitä rakastamiseen tulee, niin ei ole tunteistaan puhunut pitkiin aikoihin, kertoo vaan pettyneensä kaikkeen. Olihan se suhteen alussa paljon kahdenkeskistä aikaa ja mukavaa yhdessäoloa, mutta sitten siihen tulee lapset mukaan ja muut arjen asiat ja niiden sovittaminen yhteen ei ole aina erityisen romanttista. Eipä silti, vaimoni on kyllä hyvin realistinen, suorastaan inhorealistinen ja ajattelee asioita usein pahimman kautta. Toisaalta hyvin käytännöllinenkin ja hoitaa nimenomaan käytännön asiat aina kuntoon.

Mutta kyllä minua harmittaa, kun ehdottelin yhteistä lomaa viime vuonna ja vastaus oli, että ei voida koirien takia. Suunnittelin sitten itse lomaa poikani ja pikkutyttöni kanssa ja kun vaimoni sitten kuuli suunnitelmasta, loukkaantui siitä ettei voida yhdessä lähteä ja että kyllä noihin koiriinkin olisi löytynyt ratkaisu. Kun sitten sanoin, että tuota en tiennyt ja ilman muuta muutetaan suunnitelmia sen mukaan, niin sitten sitä ei kuulemma tarvitse tehdä, koska en häntä alunperinkään mukaan halunnut. Ja nyt jos sitten tulee puheeksi, niin se aina "mene vaan, niinhän sinä alunperinkin halusit", joka taas tuntuu minusta äärimmäisen epäreilulta. Alunperinkin tuntui tyhjältä ruveta suunnittelemaan lomaa ilman että yhdessä siellä oltaisiin. Lisäksi oman työni kautta joudun toisinaan käymään ulkomailla, mutta toisaalta pystyn ottamaan helposti ja usein otankin nuorimmaisen mukaan ja annan vaimolle sen myötä "omaa aikaa" eikä se minua haittaa yhtään. Mutta nämä matkat lasketaan sitten "minun lomaksi" ja olen kuulemma lomaillut paljonkin tämän myötä.

Elämistä hän pitää kyllä todella hyvää huolta ja kyllä häntäkin toki harmittaa tuo siisteysasia (rodulle luonteenomaista), mutta ei läheskään siinä määrin kuin minusta pitäisi. Ja kyllä minuakin harmittaa sellaiset "pikkuasiat", että kun nuorimmainen viimein nukkuu yöt rauhassa, niin nyt sitten koirat heräilee haukkumaan yhtenään ja viimeiset kuukaudet koirat ovat sitten olleet samassa sängyssäkin meidän kanssa. En ehkä siitäkään erityisesti pidä, mutta siedän asian. Toisaalta muistan kyllä, miten monta kertaa hänellä meni täysin kuppi nurin, kun lapsi heräsi yöllä huutamaan. Ja jos nyt noista koirista vielä, niin itse olen päivällä paljon kotona ja teen sieltä käsin töitäni, niin laitan koirat ulos monta kertaa päivässä ja sen myötä niiden ei tarvitse olla yksin pitkiä aikoja. Olisiko sitten varsinaista "eroprosessia" pitkittänyt tuon oma koiranhoitajan -roolini, joka asiana on varmasti pulmallinen, jos en tässä olisi.

Oli miten oli, niitä asioita, joihin vaimossani rakastuin, on varmasti olemassa ja haluaisin ne kovasti takaisin. Se, että onko vaimoni jo mielessään prosessoinut ja tehnyt eroa jo vuosikaupalla, sitä en tiedä. Sitäkään en tiedä, että onko se totta, kun sanoo ettei halua erota. Itse omasta mielestäni omaan tosi pitkän pinnan ja en herkästi valita mistään asioista. Tottakai jos tunnen kokevani epäoikeudenmukaisuutta, suutun itsekin. Mutta nyt vastaus omiin kapinoihin on usein, että jos ei miellytä, voi lähteä menemään. Silti, painottaisin että vaikka kirjoitan paljon negatiivisia asioita, niin kyllä meilläkin on ollut enimmäkseen niitä hyviä hetkiä ja voin sanoa rakastavani vaimoa yhä. Mutta nyt alkaa vaan vaikeudet kasautua ja on itse aseeton niiden edessä. Tietty koen omana taakkana senkin, että kun edellinen suhde oli todella raskas ja vaikea, niin sitä vannoi että jos siitä selviää, teen kaikkeni, että en enää epäonnistu. Mutta sellaiseen elelyyn en haluaisi ruveta, että ollaan tahoillamme ja tavataan aina "silloin tällöin", oltaisiin silti naimisissa ja yhdessä eikä erottaisi.
 
Edellä on esitetty erilasia syitä vaimosi kriisiin ja varmasti ainakin osa johtuu hänen lapsuudenkodistaan. Vaikka tietäisit ja ymmärtäisitkin ne syyt, eivät ne auta sinua tippaakaan, eikä sinun pidä ottaa vastaan rumia nimityksiä. Olet hieno mies, ymmärrät ja venyt harmonian säilyttämiseksi ja sinuun voi turvallisesti ja seurauksitta ja nautinnollisesti projisoida kaikki mikä ärsyttää. Sovinnollisen luonteesi vaimosi voi ymmärtää epämiehekkääksi lepsuudeksi ja tuntea itsensä turvattomaksi, jossain syvällä meissä on kuva kivikauden miehestä, perheen suoja ja turva - siksi epäkunnioittava Mikkihiiri nimitys.
Mieheni perheellä oli "odotuksia" ja mieheni toteutti ne vaieten. En halunnut sekaantua asiaan, mutta vaikka en kiroile, niin joskus mielessäni raivostuin ja ajattelin, että miksei hän sano niinkuin MIES ”saatana sentään” tai edes EI. Myönnän että tämä kiltteys ja tottelevaisuus alensi ajoittain kunnioitustani häneen. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
 
Vaimosi on narsisti, ja paranemisesta ei ole takuita, joten juokse jo.

Tuo ylimielisyys on leimaavaa, sitten hänen pitää saada tehdä kaikki, kun kukaan muu ei osaa oikein ja lopulta hän palaa itsekin loppuun, mutta ei tajua minkä vuoksi, koska hän on oikeassa ja viaton, vain muissa on vikaa. Suuttuminen ja itsensä hallinta niissä tilanteissa, joissa hän on menettämässä otetta on hänestä käypiä käyttäytymismalleja. Hänen lomansa menee sinun lomasi ja tarpeiden edelle. Ja hänen tarpeensa menee kaiken edelle. Hän ei tule toimeen muiden ihmisten kanssa, koska hän ei voi sietää niiden itsemääräämisoikeutta ja jopa sanomista kantaansa hänen asioihin. Sinä et ole kuin ilmaa ja hän ihmettelee, että miten nyt yrität kilpeäsi kiilottaa ja tulet vastaan, hän on sitä mieltä, että myöhäistä on, hän on oikeassa tässäkin asiassa ja hänessä ei ole vikaa, hän on loisto tyyppi ja fiksu ja filmaattinen, mutta vain vieraille ja miellyttämisen kohteille. on hyvin todennäköistä, että hän on ylimielisyydessään päättänyt ottaa rakkautta vastaan muiltakin, koska hän on siihen oikeutettu ja kotona kohdellaan huonosti.

Siis juokse , hop hop.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Tiivistäen;11725519:
miksei hän sano niinkuin MIES ”saatana sentään” tai edes EI. Myönnän että tämä kiltteys ja tottelevaisuus alensi ajoittain kunnioitustani häneen. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?

Kyllä ymmärrän. Käsittääkseni hänen aikaisemmassa suhteessa arki oli koko ajan kiivasta yhteenottoa ja viittä vaille päällekäymistä. Mutta kuten kirjoitin, olen itse luonteeltani sellainen, että raivoan itsekseni. Muutaman kerran ollaan otettu yhteen, että olen korottanut ääntäni ja siitä tulee heti takaisin ja kovaa, ettei tartte tulla huutamaan. Mylviminen, kiroilu ja huutaminen ei ole omiin geeneihin niin tarttunut. Itsekseni saatan raivota omille asioilleni, mutta ulospäin vähän harvemmin. Liekö sitten sen takia, että omalla isälläni hermo menee mitä pienimmistä asioista. Kun sitä raivoamista lapsena tarpeeksi kuunteli - varsinkaan, kun se ei johtanut mihinkään - niin on jotenkin fiksumman tuntuista olla raivoamatta. Monta kertaa lapsena ja puhumattakaan aikuisena on ihmetellyt, että miten VOI ihmisellä olla noin onneton pinna kuin omalla isälläni. Toisaalta oli pienenä pelkojakin, kun seurasi vierestä ja sen takia ei omia lapsiakaan sille turvattomuuden tunteelle altistaisi - ja miksi tekisinkään, kun se ei omalle luonteelle ole "luonnollista". Jos taas nainen luolamiestä kaipaa, niin eiköhän noita huutajia ja hakkaajia löydy pilvin pimein, eikä etsinnän pitäisi tuottaa edes kohtuutonta vaivaa :). Mutta en silti mielestäni ole "pehmo", nynny tai jollain tapaa naisellinenkaan, ehkä vaan normaalia paremmat hermot omaavaa tyyppiä.
 
Kirjoitin tuossa aiemmin, ettei vaimoni lähde anoppilaan, tarkotin siis omaa äitiäni. Omien vanhempiensa kanssa hän kun ei ole ollut kuuteen vuoteen tekemisissä millään tapaa.

Tuo vuorenhuipputeoria on monta kertaa ollut mielessä ja tuossa viikonloppuna kun kävelin yksikseni ja mietiskelin asioita, niin tulin siihen tulokseen että kerta kaikkiaan kaikki vika ei voi olla minussa. Vaimoni on sellainen, että ei pysty olemaan hetkeäkään kotonakaan nk rennosti. Aina on joku paikka vinossa, pyykkiä pestävänä jne jne. Hän ei voi sietää epäjärjestystä ja on monta kertaa huutanut, kun pikkuisemme on levitellyt leluja ympäriinsä ja raivopäissään siivonnnut paikkoja kuntoon ja samalla sadatellut, että ovat saman tien taas epäjärjestyksessä. Siinä mielessä taas on tosi vaikea käsittää, että meillä on koko ajan kuitenkin järjettömät määrät koirankarvaa joka paikassa ja koirien säännöllinen paskantaminen ja kuseminen matoille ei haittaa yhtään. Ja onhan meillä kollikissakin, joka yhtenään kusee vessan seinille liisterit ja joka haisee vähintäänkin tuolle em. kuolemalle. Kuitenkin mikä sitten haittaa on sitten se, kun miesten jäljiltä vessat haisee aina kuselle ja pitää niitä aina olla siivoamassa. Eipä silti, tavaksi on tullut, että itselläni on lauantaisin jokseenkin vapaata, niin olen sitten koko talon aina siivonnut, eikä se minua haittaa ollenkaan.

Muuten olen kyllä vetänyt tuota suuttumattomuus -linjaa, vaikka välillä käy kyllä omalle itsetunnollekin jatkuva mollaaminen. Se on kyllä totta, että varmasti olen lähin taho, jolle voi noita asioita nk. kaataa päälle. Hassua, että edellisessä suhteessa oli loppujen lopuksi hyvin samankaltaisia asioita ja kun nyt alkaa taas nostaa päätään nuo jutut, väistämättä miettii, että tekeekö toisen tuollaiseksi vai valitsenko itse seurani väärin? Tuntuu vaan vahvasti siltä, että aina tulee löytymään jokin pielessä oleva asia, oli se sitten kuinka pieni tahansa, että syiden täytyy olla jossain muualla.
Sanoisin että käy mahdollisimman pian juttelemassa jonkun asiantuntijan kanssa. Yksityisille psykologeille ja pari/seksuaaliterapeuteille pääsee suht nopeasti, muutaman päivän päästä. Kevennät sillä tavalla mieltäsi ja saat asiantuntijan puolueettoman näkökulman. Älä vatvo asiaa liian kauan mielessäsi, on raSkasta.
 
Viimeksi muokattu:
Kyllä ymmärrän. Käsittääkseni hänen aikaisemmassa suhteessa arki oli koko ajan kiivasta yhteenottoa ja viittä vaille päällekäymistä. Mutta kuten kirjoitin, olen itse luonteeltani sellainen, että raivoan itsekseni. Muutaman kerran ollaan otettu yhteen, että olen korottanut ääntäni ja siitä tulee heti takaisin ja kovaa, ettei tartte tulla huutamaan. Mylviminen, kiroilu ja huutaminen ei ole omiin geeneihin niin tarttunut. Itsekseni saatan raivota omille asioilleni, mutta ulospäin vähän harvemmin. Liekö sitten sen takia, että omalla isälläni hermo menee mitä pienimmistä asioista. Kun sitä raivoamista lapsena tarpeeksi kuunteli - varsinkaan, kun se ei johtanut mihinkään - niin on jotenkin fiksumman tuntuista olla raivoamatta. Monta kertaa lapsena ja puhumattakaan aikuisena on ihmetellyt, että miten VOI ihmisellä olla noin onneton pinna kuin omalla isälläni. Toisaalta oli pienenä pelkojakin, kun seurasi vierestä ja sen takia ei omia lapsiakaan sille turvattomuuden tunteelle altistaisi - ja miksi tekisinkään, kun se ei omalle luonteelle ole "luonnollista". Jos taas nainen luolamiestä kaipaa, niin eiköhän noita huutajia ja hakkaajia löydy pilvin pimein, eikä etsinnän pitäisi tuottaa edes kohtuutonta vaivaa :). Mutta en silti mielestäni ole "pehmo", nynny tai jollain tapaa naisellinenkaan, ehkä vaan normaalia paremmat hermot omaavaa tyyppiä.

En missään nimessä tarkoittanut luolamiehellä raivoavaa primitiivistä otusta, vaan turvaa ja suojaa. Oma lapsuutesi, niinkuin meidän kaikkien, vaikuttaa tähänkin päivään. Joku viisas on sanonut, että nykypäivän miehen rooli on hakusessa. Niin kai se on.
 
Viimeksi muokattu:
Miksi vaimosi ei ole tekemisissä omien vanhempiensa kanssa?
Eikä lapsi ole nähnyt isovanhempiaan koskaan?
Onko vaimosi lapsuudenkodissa joitain salaisuuksia vai ovatko he jossain vanhainkodissa?
 

Similar threads

Yhteistyössä