kesäloman vietto uusioperheessä

Lainaus edellisestä:
Minusta sinä kirjoitata lapsesta ikävään ja alentuvaaan sävyyn. Jos hän ja hänen turpansa sinua niin ahdistavat, niin suosittelen lapsettoman puolison etsintää. Saisit ne kallisarvoiset lomasikin viettää ilman tälläisiä karseita häiriötekijöitä elämässäsi.

Sinun on hyväksyttävä se tosiasia, että lapsi tulee aina kuulumaan miehesi elämään.
Jos et suostu kasvamaan henkisesti hyväksymään tilannetta ja lasta omine ongelmineen, teidän on parasta erota.

Mieti itseäsi lapsen tilanteessa. Miten suhtautuisit itse kielteiseen äitipuoleen?
Sinulla on elämänkokemusta, lapsella ei.

Jos haluat aloittaa elämäsi ihan puhtaalta pöydältä, hae sinkkumies.

 

Minua alkoi kiinnostamaan, mistä kumpuaa ap:n asenne? Onko työstressiä? Entä suhde mieheen? Onko kaikki ihmiset outoja, jotka käyttäytyvät eri tavalla?

Entä mies, kun hän ottaa lapsen luokseen, niin kärsiikö hän tilanteesta? Tietysti kärsii.

Aikuisten tehtävä on olla aikuisia, eikä mennä lapsen tasolle kiukuttelemaan milloin mistäkin; tietysti lapsi on hyvä syy heittäytyä samaan rääkymiseen, mutta ei se oikein nyt käy.

 

Kyllä tässä varmaankin taustalla on sekin, että lapsi ei miellytä kauheasti. Kun ei ole saatu luotua hyvää ja ehkä vähän rakastavaakin suhdetta lapseen, lapsi lähinnä ärsyttää.

Pojat varsinkin ovat leikeissään metelöiviä ja ilman kaveria turhautuvat. Tytöt saattavat olla nenäkkäitä ja arvostelevia. Jos lapsi vielä vertaa "sijaisäitiä" omaan äitiinsä (tai isää) niin ärsyttää vielä enemmän.

Jos molemmilla on lapsia on lähtökohta ehkä parempi kuin , että lapseton "joutuu" äidiksi tai isäksi. Rakkaus ja välittäminen lapseen ei synny napin painalluksella. Paljon voi kyllä aikuinen vaikuttaa siihen minkälaiseksi suhde muovautuu. Lapsi on välitön ja vastaanottava. Lapsi huomaa aika äkkiä välittääkö aikuinen.

Suuri syy on myös se, että kasvatuksessa on näkemyseroja. Ei ole juteltu tarpeeksi siitä mitkä on pelisäännöt. Onko ap jutellut naamat vastakkain tästä asiasta. Kerroitko tästä loma-asiasta oman näkemyksesi? Jos pitää kaikki sisällään siitä ei seuraa hyvää.

Kaikki eivät pidä lapsista ja sillä sipuli eivätkä opi koskaan välittämäänkään.

 

Kyllä minä suosittelen ap:lle ehdottomasti sinkkumiehen etsimistä. Miehen takia ja lapsen takia.

Muutama ikävuosi lisää ja oma lapsi ehkä kasvattavat ap:tä huomaanaan miä elämässä on tärkeää.

Olen ydinperheen kannattaja. Siellä ristiriidat ratkotaan sisäisesti ja toisia kunnioittaen eikä erota. Uusioliitot ovat pahimpia. Niissä se lapsi unohtuu.

 

Kyllä minä suosittelen ap:lle ehdottomasti sinkkumiehen etsimistä. Miehen takia ja lapsen takia.

Muutama ikävuosi lisää ja oma lapsi ehkä kasvattavat ap:tä huomaanaan miä elämässä on tärkeää.

Olen ydinperheen kannattaja. Siellä ristiriidat ratkotaan sisäisesti ja toisia kunnioittaen eikä erota. Uusioliitot ovat pahimpia. Niissä se lapsi unohtuu.

No arvaapa onko 30-40 -vuotiaan kovin helppo löytää lapseton ihminen rinnalleen ?
Helppohan se on sanoa noin, mutta totuus on että todella suuri osuus ihmisistä on jo mennyt tekemään lapsia jonkun kanssa tuohon ikään mennessä.
Tuntuu vähän nimittäin siltä että lapsia tehdään sen enempää miettimättä, että miten ne vaikuttavat ihmisen KOKO LOPPUELÄMÄÄN !!!!!!!!!!
Jos vaikka on miehiäkin jotka ehkä ovat sitä mieltä etteivät lapsia haluaisi niin johan tulee joku nainen joka päättää sen asian miehen puolesta - "oho, tulin raskaaksi ja ihan vahingossa".

MIEHET KÄYTTÄKÄÄ SITÄ KONDOMIA TAI TEETTÄKÄÄ VASEKTOMIA.

 

Toisaalta lapsen kanssa elänyt on aina valmiimpi parisuhteeseen...

 

Toisaalta lapsen kanssa elänyt on aina valmiimpi parisuhteeseen...

Voisitko perustella? Olen elänyt vallan menestyksekkäästi yli 20 vuotta parisuhteessa, jossa ei ole lapsia kummallakana. Sinä aikana moni lapsellinen pariskunta (tuttavapiirissämme) on ehtinyt muodostaa jo uusperheitä tai ovat muutoin vaan eronneet.

 

lapsella on kyllä leluja millä leikkiä, mutta kun se kyllästyy aina leluihinsa minuutissa ja sit ne jää pölyttymään nurkkaan ja sit ostetaan uusia ja niihinkin kyllästytään. En ikinä lapsena mennyt valittaa vanhemmilleni että mulla on tylsää tai ettei ole mitään tekemistä. Ei vanhemmat ole mitään hemmetin 24/7 viihdytyskoneita, vaan lapsen pitää itsekin keksiä sitä tekemistä. Katsoin tovi sitten hauskan ohjelman jossa oli juttua lastenohjelmista, lapset jotka tuijottaa niitä vauvasta asti, tulee juuri tuollaisia jotka ei osaa vain olla ja jotka kyllästyvät hetkessä kaikkeen uuteen. Mä en ole katsonut telkkaria kuin vasta tarhaikäisenä, eikä todellakaan ole ollut ikinä ongelmia sen suhteen, että en olisi osannut vain olla. Täällä on kyllä vaikka mitä tekemistä, mutta kun toinen ei jaksa keskittyä mihinkään kuin hetken aikaa. En sit tiiä onko tuolla joku adhd tai joku muu ongelma, mutta turpa käy kokoajan jos ei puheen niin jonkun muun äänen siivittämänä ja tosiaan kaikkeen kyllästytään hetkessä.

Kyllä tuo lapsi viime vuonna oli meillä mun lomasta kaksi viikkoa, ei siinä mitään jos olisikin täydet lomat, mutta kun ei ole.

Hei aloittaja!
Sympatiani ovat kokonaan puolellasi. On varmasti kohtuullista jos miehesi antaa huomionsa kokonaan pojalleen yhden viikon ajan ja mikä sen parempaa kuin tehdä se "miesten kesken" yhteisellä Lapin matkalla. Ja ehkä sen matkan jälkeen on helpompi keskustella rajojen asettamisesta ja pojan kasvatuksesta yleensä kun todella ottaa vastuun pojastaan vähäksi aikaa.
Ihan samalla tavalla on kohtuullista että miehesi viettää ainoan kesälomaviikkosi sinun ja vain sinun kanssasi. Jos hän joutuu kysymään itseltään miksi on ehkä aika alkaa miettiä suhteenne tulevaisuutta.
Ensimmäiset kirjoituksesi viestivät melkoista turhautumista ja kuikkuakin. Onneksi viimeisistä viesteistä paistaa läpi hiukan rauhallisempi suhtautuminen asioihin. Toivottavasti voitte keskustella miehesi kanssa asiasta rauhallisesti ehkä hyvän aterian ja viinilasin ääressä.

Olen jonkun verran hämmästynyt muutamista vastauksista joita olet saanut. Asenteena tuntuu joillakin olevan Kun kerran olet valinnut miehen jolla on lapsi on sinun siitä kärsittävä tai syyllistäminen siitä että uskaltaa esittää omia mielipiteitä lastenkasvatuksesta.

Olet mielestäni ihan normaali ja järkevä nuori nainen. Pidä puolesi mutta tee se sympaattisella tavalla.

Kaikkea hyvää!

 

Toisaalta lapsen kanssa elänyt on aina valmiimpi parisuhteeseen...

Tän täytyy olla provo. Miten ne sitten on eronneita jotkut jopa kahdesti tai kolmesti ja jotkut vaan seurustelee seurustelemistaan eikä pysyvää suhdetta saa aikaan.

 

Kyllä minä suosittelen ap:lle ehdottomasti sinkkumiehen etsimistä. Miehen takia ja lapsen takia.

Muutama ikävuosi lisää ja oma lapsi ehkä kasvattavat ap:tä huomaanaan miä elämässä on tärkeää.

Olen ydinperheen kannattaja. Siellä ristiriidat ratkotaan sisäisesti ja toisia kunnioittaen eikä erota. Uusioliitot ovat pahimpia. Niissä se lapsi unohtuu.

Ei kai miehiä/naisia tarvitse etsimällä etsiä. On paskamaista rakastua jos sitten toinen asettaa lapsen, työn, exän, kaverit, jalkapallon, virkkaamisen... minkä tahansa tärkeämmäksi kuin kumppaninsa. Jos kumppani ei ole niin kovin tärkeä sittenkään, niin sitten ei kannata kituuttaa sitä suhdetta jos ei siitä kertakaikkiaan mitään tule. Asioista kyllä pitää puhua, kertoa kummankin näkemyksiään. Syyttelemättä. Sitten kun oikeasti lapsellinenkin rakastuu niin kummasti vaan saa asiat pelaamaan yhteen kun haluaa. Lapset saadaan sopeutumaan jne. Tietysti niin kauan kun toinen ei ole tärkeä niin ei halua yrittämiseenkään ole. Silloinkaan lapsille ei saa antaa yliotetta eikä lapsia käyttää selityksenä, että ne ei halua sitä ja tätä. Se on väärin lapsia kohtaan. Kaikilla ei ole selkärankaa sanoa suoraan, tai ei ole taitoa, eikä siitäkään tarvitse syytellä. Aikuinen ihminen osaa sanomattakin tehdä omat päätelmänsä ja ihan hyvässä hengessä lopettaa suhteen eikä sekään ole lasten syy ettei isä tai äiti osaa tai halua sopeuttaa lapsia uusiosuhteeseen. Kumma miten moni siinä kuitenkin onnistuu. Allekirjoittanutkin vaikka exä ihmissuhdetaitoni romukoppaan kierittikin.

 

Voisitko perustella? Olen elänyt vallan menestyksekkäästi yli 20 vuotta parisuhteessa, jossa ei ole lapsia kummallakana. Sinä aikana moni lapsellinen pariskunta (tuttavapiirissämme) on ehtinyt muodostaa jo uusperheitä tai ovat muutoin vaan eronneet.

Samaa ihmettelen, terveisin 18 v saman miehen kanssa yksissä pysynyt. Ei ole pakko olla lasten tai velkojen takia yksissä, kun kumpaakaan ei ole. Velkaa oli mutta talo on jo maksettu aika päiviä sitten.

Tänä aikana lapsiperheelliset ovat kierrättäneet puolisoitaan ties kuinka moneen kertaan.

 

Sen verran vielä, että olen monesti saanut katsoa myös esim. appiukon turhautumista tuon lapsen touhuihin samoin samaisen tapauksen naisystävän. Kun mikään ei vaan mene perille vaikka useamman kerran pyytäisi ja vaikka kuinka sanoisi, että et viittis kiipeillä siinä sohvan selkämyksellä kun sä satutat jotain kohta - kun on hetkeä aiemmin melkein lentänyt jonkun päälle. Olen kerran naureskellen todennut tälle appiukon naiselle, että jos tuo olisi mun lapsi niin aivan varmasti pistäisin sen kuriin ja tottelemaan.
Ja mitä ADHD-diagnoosiin tulee, niin luulen kyllä että kolmen vuoden sivustaseuraajana tunnistaa kyllä jos on jotain ylivilkkausongelmia. Varsinkin kun on tullut opiskeltua psykologiaa.

Mutta oli miten oli, mä en hyväksy kotonani minkäänsortin väkivaltaa minkään ikäiseltä tapaukselta keneenkään perheenjäseneen kohdistettuna. Ja muutenkin mun mielestä lapsi ei saa olla se, jonka pillin mukaan mennään tai joka pompottelee aikuisia mielensä mukaan (tai no ne pomppii jotka pomppii, mä en pompi sen pillin mukaan). Jos se on tuollainen jo pikkuisena, niin luulen että asia tulee vaikuttamaan ihan kaveripiireistä lähtien lapsen elämään. Ei kukaan lapsikaan halua olla tuollaisen kaverina, joka on ylimielinen ja määräilevä.

 

Ja mitä ADHD-diagnoosiin tulee, niin luulen kyllä että kolmen vuoden sivustaseuraajana tunnistaa kyllä jos on jotain ylivilkkausongelmia. Varsinkin kun on tullut opiskeltua psykologiaa.
.

"ylivilkausongelma" ei ole sama kuin ADHD. Luulisi psykologin tietävän.

Ymmärrän hyvin, että lapsi on rasittava. Tiedän useita rasittavia lapsia. Mutta melkein aina heissä on myös sympaattisia piirteitä. Tosin voi olla, että se sympaattisuus häviäisi, jos heitä saisi yliannoksen.

Jos lapsi hiertää noin paljon elämääsi, eikä herätä mitään positiivisia tunteita, niin jos olisin sinä lopettaisin suhteen johon lapsi liittyy noin suurena osana.

Luojan kiitos valitsin tarkoituksella miehen jolla ei ole lapsia.

 

...joka on ylimielinen ja määräilevä.

En puutu tähän lastenkasvatuskeskusteluun, sillä en keskustele lasten kasvatuksesta sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole lapsia. Autonkin ajamisesta voi oppia teoriassa kaiken, muttei silti osaa ajaa autoa.

Mutta tää. "...joka on ylimielinen ja määräilevä." Kahdeksanvuotias lapsi ei ole koskaan ylimielinen eikä määräilevä.

 

[Mutta tää. "...joka on ylimielinen ja määräilevä." Kahdeksanvuotias lapsi ei ole koskaan ylimielinen eikä määräilevä.[/QUOTE]

Kyllä minä olin.......

 

En puutu tähän lastenkasvatuskeskusteluun, sillä en keskustele lasten kasvatuksesta sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole lapsia. Autonkin ajamisesta voi oppia teoriassa kaiken, muttei silti osaa ajaa autoa.

Mutta tää. "...joka on ylimielinen ja määräilevä." Kahdeksanvuotias lapsi ei ole koskaan ylimielinen eikä määräilevä.

No entäs jos ajaa vaikka kaverin autolla joka toinen viikonloppu 14 tuntia päivässä putkeen. Pesee ja tankkaa sitä, imuroi penkit ja tarkistaa öljyt. Oppiiko siinä ajamaan ja tajuamaan auton päälle mitään vai jääkö homma edelleenkin ihan teorian tasolle? Kun se auto ei ole nääs oma.

Olen minä muuten nähnyt useammankin ylimielisen ja määräilevän kahdeksanvuotiaan lapsen. Muista nimittäin aikas hyvin vielä millaisia olivat oman lapsuuteni kaverit ja omat sisarukset siinä iässä.

 

En puutu tähän lastenkasvatuskeskusteluun, sillä en keskustele lasten kasvatuksesta sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole lapsia. Autonkin ajamisesta voi oppia teoriassa kaiken, muttei silti osaa ajaa autoa.

Mutta tää. "...joka on ylimielinen ja määräilevä." Kahdeksanvuotias lapsi ei ole koskaan ylimielinen eikä määräilevä.

Hah, kyllä vaan täällä on joka toinen viikonloppu, tervetuloa Itä-Suomeen seuraksemme viikonlopuksi katsomaan touhua.
Kaksi vuotta meni ihan kivasti, sit vaan tuli mitta täyteen kun valittaminen senkus jatkui ja mukaan astui tuo ylimielisyys ja määräileväisyys. Mä todellakin toivon, että tuo on vain joku ohimenevä vaihe. Ei ole kiva, kun joka toinen viikonloppu ahdistaa kun joutuu kuuntelemaan omassa kodissa, jonkun toisen lapsen valittelua milloin mistäkin, kun tiedän että kyseisellä tapauksella on kaikki paljon paremmin, kuin suurella osalla maailman väestöstä. Ärsyttää tuollainen, kun ei mitään tunnuta arvostavan vaikka kyseinen tapaus on sellainen, jolle sataa huomiota vaikka kuinka monelta tapaukselta tavaran ja muun muodossa.
Mua välillä oikeasti hävettää oikein, jos ollaan oltu jossain sukulaisissa jossa on ollut paljon väkeä ja jos tämä tapaus ei ole huomionkeskipisteenä, niin se alkaa pitää hirveetä mekkalaa ja huutelee"katsokaa mua, mä osaan tehdä näin" ja sit tekee jotain aivan typerää asiaa, että huomio kiinnittyisi häneen edes hetken. Jos olisi oma lapsi, niin en antaisi tuolla tavalla häiriköidä edes vaan opettaisin, ettei aina tarvitse olla huomionkeskipisteenä. Eniten tuossa ärsyttää se, että itse ja omat siskot ja veljet eivät ole olleet tuollaisia, mutta ilmeisesti tuo kun on ollut ainoa lapsi ja äitin silmäteränä 6vuotta, tekee tuon että sitä huomioo kerjää sitten tavalla tai toisella, kun on tottunut siihen että mennään hänen ehtojen mukaan ja että häntä huomioidaan kokoajan.

Jos vanhempani asuisivat hieman lähempänä kuin 300km päässä, niin menisin heidän tykö näinä viikonloppuina kun lapsi on meillä niin kauan, kunnes multa laantuu tää vitutus joka on muhinut sisällä vuodenpäivät... Äitilleni olen näistä lapsen touhuista aina kertoillut ja hän on ihan kauhuissaan, ettei jaksaisi tuollaista lasta yhtään.

 

Sen verran vielä, että olen monesti saanut katsoa myös esim. appiukon turhautumista tuon lapsen touhuihin samoin samaisen tapauksen naisystävän. Kun mikään ei vaan mene perille vaikka useamman kerran pyytäisi ja vaikka kuinka sanoisi, että et viittis kiipeillä siinä sohvan selkämyksellä kun sä satutat jotain kohta - kun on hetkeä aiemmin melkein lentänyt jonkun päälle. Olen kerran naureskellen todennut tälle appiukon naiselle, että jos tuo olisi mun lapsi niin aivan varmasti pistäisin sen kuriin ja tottelemaan.
Ja mitä ADHD-diagnoosiin tulee, niin luulen kyllä että kolmen vuoden sivustaseuraajana tunnistaa kyllä jos on jotain ylivilkkausongelmia. Varsinkin kun on tullut opiskeltua psykologiaa.

Mutta oli miten oli, mä en hyväksy kotonani minkäänsortin väkivaltaa minkään ikäiseltä tapaukselta keneenkään perheenjäseneen kohdistettuna. Ja muutenkin mun mielestä lapsi ei saa olla se, jonka pillin mukaan mennään tai joka pompottelee aikuisia mielensä mukaan (tai no ne pomppii jotka pomppii, mä en pompi sen pillin mukaan). Jos se on tuollainen jo pikkuisena, niin luulen että asia tulee vaikuttamaan ihan kaveripiireistä lähtien lapsen elämään. Ei kukaan lapsikaan halua olla tuollaisen kaverina, joka on ylimielinen ja määräilevä.

Vain omaan toimintaansa voi vaikuttaa.
Tällä periaatteella sinulla on kaksi mahdollisuutta. 1) muutat omillesi 2) sovit avomiehesi kanssa, miten teidän kodissanne kasvatetaan lapsia ja toimit ainakin itse määrätietoisesti sen mukaan, jos mies ymmärtää ja hyväksyy tavoitteesi. Jos mies ei ymmärrä, siirry kohtaan 1.

Tuossa toisessa vaihtoehdossa on se mahdollisuus, lapsi huomaa teidän kodissanne olevan oikeuksia ja velvollisuuksia, joiden mukaan toimitaan. Se perustuu selkeisiin sääntöihin, jotka tehdään pojallekin selväksi, kun aikuiset ovat ne ensin yhdessä sopineet. Poika oppii vähitellen tavoillenne ja tottelee sinua myös appiukon luona. Jos pojan käytös ei ala muuttua ja jos miehesi unohtaa sopimuksen, niin palaat kohtaan 1.

Ylivilkas oppii toimimaan muiden kanssa, kun on selkeät säännöt ja riittävästi liikuntaa. ADHD taas kannattaa diagnostisoida, lääkitä ja hoitaa oireiden mukaisesti. Kuten varmaan tiedät ADHD:ssä sama toimintatapa ei pure kaikkiin.

Mitä tulee lapsiin, niin minulla ei ole. Olen kyllä vuosien mittaan yhden tarhallisen seurannut, kun äitini on ollut perhepäivähoitaja. Omaan kotiin muutettuani seuranta ei ole ollut päivittäistä.

 

"ylivilkausongelma" ei ole sama kuin ADHD. Luulisi psykologin tietävän.

Mitä tarkoitat? ADHD:han on tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö.

 

Mutta tää. "...joka on ylimielinen ja määräilevä." Kahdeksanvuotias lapsi ei ole koskaan ylimielinen eikä määräilevä.

Hahahahaha! No ei tietenkään _sinun_ kullannuppusi <3

Sitten vielä väitetään, että LAPSETTOMAT eivät tajua lapsista mitään. Tuntuu pikemmin olevan niinpäin että lapsen saatuaan sokaistuu täysin ja näkee vain kullanhohteisen ihmeolennon, joka ei koskaan tee mitään ikävää tai tuhmaa eikä omaa mitään inhimillisiä negatiivisia puolia.
Kysymys vanhemmille: Missä vaiheessa ihmeellinen, virheetön Lapsi muuttuu ns. tavalliseksi ihmiseksi, joka voi tehdä virheitä tai jopa suorastaan ilkeyksiä?

 

Sen verran vielä, että olen monesti saanut katsoa myös esim. appiukon turhautumista tuon lapsen touhuihin samoin samaisen tapauksen naisystävän. Kun mikään ei vaan mene perille vaikka useamman kerran pyytäisi ja vaikka kuinka sanoisi, että et viittis kiipeillä siinä sohvan selkämyksellä kun sä satutat jotain kohta - kun on hetkeä aiemmin melkein lentänyt jonkun päälle. Olen kerran naureskellen todennut tälle appiukon naiselle, että jos tuo olisi mun lapsi niin aivan varmasti pistäisin sen kuriin ja tottelemaan.
Ja mitä ADHD-diagnoosiin tulee, niin luulen kyllä että kolmen vuoden sivustaseuraajana tunnistaa kyllä jos on jotain ylivilkkausongelmia. Varsinkin kun on tullut opiskeltua psykologiaa.

Mutta oli miten oli, mä en hyväksy kotonani minkäänsortin väkivaltaa minkään ikäiseltä tapaukselta keneenkään perheenjäseneen kohdistettuna. Ja muutenkin mun mielestä lapsi ei saa olla se, jonka pillin mukaan mennään tai joka pompottelee aikuisia mielensä mukaan (tai no ne pomppii jotka pomppii, mä en pompi sen pillin mukaan). Jos se on tuollainen jo pikkuisena, niin luulen että asia tulee vaikuttamaan ihan kaveripiireistä lähtien lapsen elämään. Ei kukaan lapsikaan halua olla tuollaisen kaverina, joka on ylimielinen ja määräilevä.

Täysin samaa mieltä. Millainen pikkuhitleri tuosta vielä tuleekaan, jos ei ikinä voi ottaa huomioon muita kuin itsensä? Todellakin, siinä on kaverit ihmeessä ja oma puoliso ja lapset aikanaan, että millainen hitleri tai pirttihirmu onkaan!

 

Ihmisyyteen kuuluu se, että toiset meistä on mitä ovat. Suurin virhe vain tapahtuu siinä, että heitä aletaan syrjiä ja jättämään pois normaalista arjesta, jolloin se pienikin mahdollisuus, että he voisivat saada huomiota ja ymmärtämystä osakseen, rapauttaa heidän viimeisenkin toiveen kehittyä oikeaan suuntaan. Tuntuu oudolta, että psykologian opiskelija ei tätä ymmärrä; olen kyllä sitä mieltä, että ap tekee tulevaisuudelle palveluksen, jos hän vaihtaisi alaa. Tuolla asenteella ei tulla koskaan pärjäämään hoitotyössä.

 

Mitä tarkoitat? ADHD:han on tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö.

Jokainen ylivilkas lapsi ei suinkaan ole ADHD-lapsi.

Mikäli muuten aloittaja olisi oikea psykologian opiskelija (sen sijaan että on pari psykan kurssia lukiossa 20 vuotta sitten suorittanut) hän ymmärtäisi pitää mahdollista ADHD:ta lapsen käytöstä selittävänä tekijänä ja osaisi etsiä ratkaisumalleja miten tälläisen lapsen kanssa toimitaan. Sen sijaan että hän tuomitsisi, hän ymmärtäisi ettei lapsi kenties itsekään voi käytökselleen mitään.

 

Elämän kokoaminen alkaa pienistä osasista. Hetken keskittyminen ongen kohoon, on kuin lottovoitto, joka voi kasvaa ja kasvaa. Jos ajatelaan lapsen olevan valmis ihminen, joka tekee asiat juuri niin kuin toiset haluaa, niin ehkä ollaankin pitkällä metsässä. On toki meillä lapsi, joka osaa miellyttää muita, mutta hänen omat valmiutensa ruokkia omaa minäänsä tulevat vajavaisiksi. Ihminen, joka vain elää muita miellyttääkseen, on varjo myös itselleen. Hän ei ole hän; vaan hän on muiden toive ja hän ei ehkä olekaan tyytyväinen itseensä ja saavutuksiinsa. Minusta tärkeintä on kasvattaa lapseen itsenäisyyttä ja sitä ei saavutetakaan kurilla ja nuhteella, vaan oman itsensä kautta tekemällä.

 

En puutu tähän lastenkasvatuskeskusteluun, sillä en keskustele lasten kasvatuksesta sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole lapsia. Autonkin ajamisesta voi oppia teoriassa kaiken, muttei silti osaa ajaa autoa.

Mutta tää. "...joka on ylimielinen ja määräilevä." Kahdeksanvuotias lapsi ei ole koskaan ylimielinen eikä määräilevä.

Ai jaa, eikös jokainen ensimmäisen lapsen saanut ole lapseton.