Poikaystävä jätti opintonsa ja...

[ainokainen]

Minä olisin ihan tyytyväinen puhelinmyyjään, JOS hänellä olisi sen ohella jokin intohimo elämässä.
Jos mies olisi esim. muusikko tai taiteilija, jolla olisi jotain harrastukseen liittyviä tavoitteita, unelmia ja päämääriä elämässä, en pitäisi yhtään pahana sitä, että hän leipätyökseen tekisi jotain muuta.

Pointti on nimenomaan siinä, että ihmisellä pitäisi olla jotain tavoitteita ja sisältöä elämässään. Ap:n miehellä ei niitä ilmeisesti ole.

 

[hellittäkää vähän]

Pointti on nimenomaan siinä, että ihmisellä pitäisi olla jotain tavoitteita ja sisältöä elämässään. Ap:n miehellä ei niitä ilmeisesti ole.

Onpa aikamoinen arvio ihmisestä, jota kukaan täällä ei tunne ja jota kohtaan nyt suhtaudutaan hienoisesti (?) kulmakarvoja kohotellen ja halveksunnalla. Millaistahan olisi löytää katkeroituneen siippani kuvaus minusta täällä.

 

[mirhami]

Minustakin omien rajojen tunnistaminen on tärkeää. Kaikki eivät voi menestyä, eikä tarvitsekaan. Eihän kaikilla voi olla siihen edellytyksiäkään.

En silti puhu tässä nyt välttämättä mistään materiaalisista arvoista enkä uralla menestymisestä, vaan henkisestä kantista ja kyvystä kohdata haasteita noin yleisemminkin.

Elämässä tulee vastaan tilanteita, joissa kerta kaikkiaan on vaan purtava hampaat yhteen, ja pyrittävä eteenpäin, vaikka kuinka tuntuu siltä, että rajat tulee vastaan. Joskus ne rajat vaan pitää uskaltaa ylittää.
Ymmärrän epäonnistumista, mutta sitä, että ei edes yritä, en todellakaan.

Vai onko oikein, että tiukan paikan tullen toteaa vain "sorry, en pysty tähän"?
Enkä nyt tosiaankaan puhu työelämästä, vaan niistä oikeista tosielämän vastoinkäymisistä, kuten lapsen tai puolison sairastuminen tai mikä tahansa muu sellainen elämäntilanne, jossa punnitaan se, mihin ihmisestä oikeasti on.

Jos ihminen elää "mä nyt vaan olen tällainen eikä mun tarvitse tehdä mitään mitä mua ei huvita" -kuplassa, ehkä sellaisen kasvatuksen seurauksena jossa ei ole mitään vaadittu (valitettavan yleistä nykyään) ei tällaiselta ihmiseltä voi mitään vastuun kantamista odottaakaan.
Minä en tällaista elämänasennetta ihaile pätkääkään.

Oletko miettinyt, että henkilöllä, joka sanoo "en pysty tähän" ei todella siellä tunnelin päässä näyt mikään valo? Ymmärrän ap:n miestä omalta pohjaltani, kun itselläni alkoi aikoinaan lukiossa mennä huonosti. Silloin oli myös tunne, että en tee mitään ketään varten tai ylipäänsä se, että hommalta puuttuu tarkoitus. Arvelen, että sama vaivaa ap:nkin poikaystävää: jos olisi joku tietty syy, miksi jatkaa, asiastahan olisi helppo puhua, saada ihminen jatkamaan kohti tavoitettaan sen syyn vuoksi. Voi vaan olla, että henkilö kokee, mitään syytä ei ole.

Tämän vuoksi itse nosti esille tuon kotitaustan. Minusta ihminen ei ole irrallinen muista ihmisistä, että muodostaisi käsityksensä siitä, mitä elämässä haluaa täysin muista ihmisistä ja läheisistä riippumatta. Yleensä perhe tai läheiset ystävät peräänkuuluttavat sitä, että ihmisellä on edes jotain lyhyen tähtäimen tavoitteita, henkiö siis on tavallaan "tilivelvollinen", että tekee elämässä jotain mielekästä. Minusta siis tältä poikaystävältä puuttuu jokin dialogi noiden läheisten ihmisten kanssa, joiden kautta tulevat elämään ideat siitä, mitä elämässä tulee tavoitella ja mikä elämässä on hienoa. Ei ihminen elä missään tyhjiössä eikä onnellisuuden tavoittelu tai muiden päämäärien tavoittelu ole mitään sisäsyntyistä vaan syntyy vuorovaikutuksessa muihin.

 

[ainokainen]

Miksi ihminen ylipäänsä tekee mitään? Kyllä tavoitteita pitää olla. Sen kautta tulee elämään omanarvontunne ja onnellisuus.

Eikä se ole mitään tilivelvollisuutta muille, vaan itselle.

Peruskysymys on: Miten aikoo sen lyhyen elämänsä täällä viettää?
Palloileeko vain ympäriinsä vai yrittääkö saada jotain mielekästä aikaiseksi.

Jos olisin ap, yrittäisin jututtaa miestä ja kysellä häneltä kautta rantain, mistä hän haaveilee, ja mitkä hänen pitkän tähtäimen tulevaisuuden suunnitelmansa ovat.

 

[Neuvoton]

Mielestäni en ole osoittanut halveksuntaa poikaystäväni perhettä kohtaan, enkä myöskään sitä, että ns. eri yhteiskuntaluokista tuleminen olisi minulle jokin ongelma. Totesinpahan vain, että meillä on erilainen tausta. Itsehän sanoin, että minulla on esim. hänen kasvatuksestaan vain mutu-tuntuma, enkä lähtenyt ruotimaan sitä.

Mutta poikaystäväni on todellakin hylännyt kaikki ne asiat jotka ennen olivat hänelle hyvin tärkeitä, kyse ei ole ainoastaan opiskelusta. Se koskee myös harrastuksia, ja jossain määrin myös ihmissuhteita. On kuin juuri mikään niistä asioista joita hän piti ennen tärkeänä, ei enää merkitse. Olen ollut viime aikoina todella yllättynyt siitä, että kun olen ehdottanut hänelle jotain sellaista tekemistä josta hän yleensä on kiinnostunut, vastaanotto on ollut laimeaa. Häntä on vaikea saada lähtemään paikkoihin joissa hän on aiemmin tykännyt käydä jne. Vapaa-aikanaan hän haluaa usein notkua baareissa, vaikka ennen hänellä oli harrastuksia. Työyhteisö on alkanut muuttaa häntä myös musiikki-ja elokuvamaun, pukeutumisen jne. suhteen. Hän on nyt ikäistään nuoremman oloinen, ja minusta hän on jotenkin menettänyt kypsyyttään. Hän ei esimerkiksi ongelman sattuessa ala erittelemään sitä ja miettimään miten sen ratkaista, vaan alkaa uhota, kiroilla ja jopa esittää väkivaltaisia uhkauksia tyyliin "mä vedän sitä turpaan..." Ei hän ennen ollut tällainen, vaan paljon tyynempi ja kypsempi, pyrki selvittämään asiansa diplomaattisesti jne. Myös huumorintaju on muuttunut raflaavammaksi, ja nykyään hänellä on sellaisia juttuja, joita minä itse ja useat yhteiset ystävämme pitävät mauttomina. Ei hän ennen sellainen ollut. En ymmärrä mistä tällainen käytöksen ja tyylin muutos on yhtäkkiä tullut. Vaikuttaako siihen sitten jatkuva kymmenisen vuotta nuorempien ihmisten seurassa oleskelu, tiedä häntä.

Minä en halveksi siivoojia, sähkö-tai kirvesmiehiä tai roskakuskeja. Kaikki tekevät erittäin hyödyllistä työtä. Itse en vain pidä näitä soitteluun perustuvia ammatteja kovinkaan yleishyödyllisinä. Maailma ei tulisi toimeen ilman raksamiehiä tai siivoojia, mutta tulisimme mainiosti toimeen ilman puhelimitse tapahtuvaa myyntiä. Eihän joitakin vuosikymmeniä sitten vielä edes ollut sellaista. Ja useimmissa firmoissahan käsittääkseni kuitenkin on erilaisiin palkkioihin perustuva palkkaus. Eräs puhelinhommia tehnyt tuttavani kertoi stressaantuneensa aaltoilevasta kuukausipalkastaan niin, että joutui lopettamaan työt, eikä myöskään jaksanut jatkuvia tuntemattomien ihmisten haukkuja, vaikka kyseinen henkilö onkin luonteeltaan reipas ja positiivinen. En vain ymmärrä, miten ihmiset jaksavat sellaista vuosikausia ainoana työnään.

Pääpointtini on kuitenkin se, että mikäli joku tekee niin kapea-alaista työtä, luulisi hänellä olevan sen vastapainona elämässä paljon muutakin, kuten juuri harrastuksia ja kiinnostuksenkohteita. Poikaystäväni on nyt tuntunut luopuvan kaikesta tällaisesta. Tuntuu kuin hänen persoonansa jotenkin olisi näivettynyt.

 

[ällistynyt]

Mikä teitä pitää yhdessä?

Itse olen vastaavasti pettynyt puolisooni ja se on pikkuhiljaa kuolettanut tunteeni häntä kohtaan. En tunne oikeastaan mitään muuta kuin laimeahkoa ystävyyttä. Mutta meillä on lapset ja asunto ja laina ja monenmoiset siteet, joita ei ole ihan helppo katkaista aiheuttamatta tuskaa monille ja esim. taloudellisia suuria vaikeuksia. Ihmettelen kuitenkin jo kovasti, mikä pitää ihmistä yhdessä kumppanin kanssa, joka on näin kauaksi luisunut, kun mitään tällaisia velvotteita ja monikymmenvuotisia siteitä ei ole. Jos olisin noin nuori ja vapaa kuin sinä, minä kyllä lähtisin tai olisin jo lähtenyt. Eikö erilleen lähteminen, kumpikin toteuttamaan elämänsä unelmia, ratkaisuna houkuttele sinua yhtään?!

 

[Eläinten taputtelija]

Kyllä tavoitteita pitää olla.

Miksi ihmeessä? Monet ihmiset elävät tyytyväisinä elämänsä pientä jälkeä piirtäen. Miksi pitäisi pyrkiä eteenpäin? Mitä sillä voittaa?

Tavoitteet palvelevat ihmistä, kun niistä saa mielihyvää. Jos on kuitenkin muutenkin tyytyväinen elämäänsä, niin miksipä tavoitteilla itseään stressaamaan.

 

[Samanlaista nähnyt]

Mutta poikaystäväni on todellakin hylännyt kaikki ne asiat jotka ennen olivat hänelle hyvin tärkeitä, kyse ei ole ainoastaan opiskelusta. Se koskee myös harrastuksia, ja jossain määrin myös ihmissuhteita. On kuin juuri mikään niistä asioista joita hän piti ennen tärkeänä, ei enää merkitse. Olen ollut viime aikoina todella yllättynyt siitä, että kun olen ehdottanut hänelle jotain sellaista tekemistä josta hän yleensä on kiinnostunut, vastaanotto on ollut laimeaa. Häntä on vaikea saada lähtemään paikkoihin joissa hän on aiemmin tykännyt käydä jne. Vapaa-aikanaan hän haluaa usein notkua baareissa, vaikka ennen hänellä oli harrastuksia.

Tuntuu kuin hänen persoonansa jotenkin olisi näivettynyt.

Hei taas, tässähän näyttääkin olevan taustalla paljon enemmän, kuin ensimmäisen viestin perusteella pystyi tajuamaan. Minusta tuollainen muutos on huolestuttava. Onkohan poikaystäväsi masentunut? Jospa se selittäisi yhtäkkisen kiinnostuksen lopahtamisen kaikkeen?

Poikaystäväsi kaltaisesta taustasta tulevan ihmisen voi olla vaikeampi tuntea motivaatiota opiskeluun kuin koulutetummasta taustasta tulevien. Sinun oma taustasi ja kasvatuksesi kuulostaa siltä, että tulet menestymään elämässä. Ymmärrän hyvin, että työntekoa arvostamaan kasvatettua ihmistä huolettaa, että luisuuko poikaystävä nyt ihan kurjuuteen. Ellei poikaystävälläsii kannustuksestasi huolimatta riitä rahkeet muuhun kuin tuohon hänen nyt valitsemaansa urapolkuun, niin ehkä te tosiaan ette sovi niin hyvin yhteen. Yhteiset elemänarvot ja -tavoitteet ovat tärkein parisuhteen onnistumista edistävä tekijä. Kuulostaa valitettavasti vähän siltä, että teille tulisi suuria ongelmia ajan myötä. Mutta ÄLÄ kuuntele meitä nettipalstan nimettömiä, vieraita ihmisiä, vaan tee omat päätöksesi omien tunteidesi pohjalta. Jos kaipaat keskusteluapua, puhu läheisillesi, jotka oikeasti tuntevat sinut (ja poikaystäväsi). Kerro heille huolistasi ja epätoivostasi, ja pyydä heiltä neuvoa.

 

[ainokainen]

Miksikä niitä tavoitteita elämässä pitäisi olla?

No jos se tavoite olisi sitten vaikka se onnellisuuden tunne ja tyytyväisyys. Mitä nuo edellyttävät? Kai ne jokaisen kohdalla edellyttävät jotain, ainakin kattoa pään päällä, ruokaa ja edes joitain sosiaalisia suhteita. Nuo nyt ovat aika perustavanlaatuisia juttuja. Mutta riittävätkö ne? Ehkä jollekulle.

Joku kehitysvammainen voi olla oikein tyytyväinen siihen, kun pystyy esim. asumaan omillaan. Se on iso saavutus hänelle, ja tukee hänen omanarvontunnettaan.
Mutta jos nyt puhutaan ihan normaaliälyisestä ihmisestä, en usko, että pelkkä arjessa lilluminen riittää elämän sisällöksi pitemmällä tähtäimellä.

Minä uskon siihen, että ihminen ei ole onnellinen, ellei hän yllä omiin potentiaaleihinsa. Toisin sanoen, jatkuva alisuoriutuminen ei voi olla kenellekään hyväksi. Älykäs ihminen haluaa käyttää sitä älyään johonkin. Luova ihminen haluaa käyttää luovuuttaan, ja niin edespäin.

En todellakaan tarkoita tällä sitä, että itseä pitäisi verrata muihin, tai että asioita pitäisi suorittaa muita varten. Nimenomaan itseä varten olisi niitä tavoitteita asetettava. Jos tavoitteita ei aseteta, ei saada tyydytystä myöskään siitä, että tavoitteisiin on päästy. Ja se on iso menetys.

 

[mirhami]

Miksi ihminen ylipäänsä tekee mitään? Kyllä tavoitteita pitää olla. Sen kautta tulee elämään omanarvontunne ja onnellisuus.

Eikä se ole mitään tilivelvollisuutta muille, vaan itselle.

Peruskysymys on: Miten aikoo sen lyhyen elämänsä täällä viettää?
Palloileeko vain ympäriinsä vai yrittääkö saada jotain mielekästä aikaiseksi.

Jos olisin ap, yrittäisin jututtaa miestä ja kysellä häneltä kautta rantain, mistä hän haaveilee, ja mitkä hänen pitkän tähtäimen tulevaisuuden suunnitelmansa ovat.

En ole eri mieltä, mutta mielestäni tuon "pitäisi, pitäisi" hokeminen ei ole hedelmällistä tässä keskustelussa.
Kyllähän niitä ihmisiä löytyy, jotka eivät saa elämäänsä otetta. Ja jotka eivät koskaan löydä sellaista kokemusta, että ovat tilivelvollisia itselleen asioista.
Muutenkin viittasin "tilivelvollisuudella" sitä tilannetta, kun on vasta kasvamassa ja itsenäistymässä. Joku 20v. voi toki olla hyvin itsenäinen tavoitteineen ja ajatuksineen, toiset tarvitsevat vielä 20-vuotiaana turvallisia ihmisiä, joille ovat "tilivelvollisia", toki sopivissa rajoissa. En usko, että kukaan itsenäistyy noissa elämänvalinta-asioissa, joita tehdään 18-20+ -vuotiaana aivan autiolla saarella ja tekee noita päätöksiä varsinkaan vielä ilman ketään.

 

[masentunut]

Avaajan mies on masentunut.

Avaaja on itsekäs nainen, joka ei halua olla suhteessa antava osapuoli. Jos hän ei voi muuttua, hänestä ei tulee hyvää äitiä. Valitan.

Ihmisestä ei tee huonoa jos hän masentuu, eikä se jos ei jaksa olla parisuhteessa masentuneen kanssa. Mutta sitä en hyväksy, että sairaan ihmisen muita ominaisuuksia ja sairauden oireita repostellaan ja niistä etsitään kättä pidempää, jolla survoa tuo ihminen vielä ahtaammalle.

Mikset avaaja vain totea, ettei sinusta ole masentuneen kumppaniksi ja lopeta suhdetta? Miksi kitua ja kiduttaa?

 

[Neuvoton]

Olen kysynyt poikaystävältäni onko hän masentunut tai painaako jokin, mutta niin ei kuulemma ole, vaan hän on kuulemma "elämänsä vireessä". En siksi ole tähän asti oikein ajatellut hänen käytöstään sairauden oireina, vaan pitänyt sitä vain outona.

Ja miksi minun pitäisi vain antaa? Onko itsekästä toivoa saavansa myös jotain? Ja enkö ole antanutkin, kun olen yrittänyt keskustella poikaystäväni kanssa tapahtuneesta, viettää hänen kanssaan aikaa, tehdä asioita joista hän on ennen nauttinut? Hän ei halua tehdä asioita joista ennen piti, ja tyrmää keskustelunavaukseni aloittamalla riidan. Hän ei suostu perustelemaan ratkaisujaan mitenkään, ja pitää kaikkia keskustelunavauksiani härnäyksenä.

Minusta en ole itsekäs ihmetellessäni, miksi ihminen on muuttunut aivan yhtäkkiä varjoksi entisestä.

Tai kuvitelkaa vaikka itse tilanne, jossa puolisonne on ollut esimerkiksi työssäkäyvä, vapaa-ajallaan liikuntaa ja vaikkapa pianonsoittoa harrastava ihminen, jolla on paljon ystäviä. Kuvitelkaa, että hän hylkäisi työnsä, jossa on aiemmin kertonut viihtyvänsä, ja vaihtaa sen aivan toiseen, lopettaa liikuntaharrastuksen ja antaa pianon kerätä pölyä, ei suostu tekemään kanssanne asioita yhdessä, eikä tapaa vanhoja ystäviään kuin satunnaisesti. Ettekö potisi tilanteessa yhtään negatiivista tunnetta? Hyväksyisittekö sen noin vain? Ettekö reagoisi mitenkään?

Tottakai haluamme puolisoltamme tiettyjä asioita. Jos emme haluaisi, voisimme pariutua ensimmäisen vastaantulevan ihmisen kanssa.

 

[ainokaiselle]

Minä tavallaan ymmärrän kommentointiasi ja ymmärrän myös että tällaisella foorumilla ei voi kirjoittaa täysin kattavasti mistään aiheesta.

Kuitenkin haluaisin huomauttaa, että näkemyksesi on aivan hirvittävän kapea ja näet elämässä vain pari ulottuvutta. Äly ja sen toteuttaminen? Tunnut liittävän sen vahvasti juurikin noihin ulkopuolisiin mittareihin, vaikka toisin väität.

Uskoisin itse olevani alisuoriutuja sinun mittareillasi, itse taas koen eläväni onnellista, minun näköistäni elämää. Uran sijaan sekä minä että mies panostaa perheeseen, annamme maksimaalisesti aikaa lapselle, toisillemme, ihan oleilulle ja puuhailulle. Haahuilemme luonnossa, leivomme, käymme museoissa ja ylipäätään lorvailemme ja nautiskelemme.

Teemme elämästämme niin pitkälle ns. tavallisen ihmisen lauantaita muistuttavan kuin mahdollista. Siis vältämme kiirettä, pakkoaikatauluja, ruuhkia. Kokkaamme ja syömme rennosti kelloa katsomatt.

Tällä hetkellä emme ole kumpikaan töissä. Emme elä millään tuilla vaan säästöillä (toinen meistä kyllä vielä hoitovapaalla lapsen iän vuoksi, se on toki tukirahaa mitä siitä saa mutta meillä lapsilisä ka muu lapsen kautta tuleva tuki talletetaan lapsen omalle tilille pesämunaksi). Kumpikin myös satunnaisesti opiskelee huvikseen. Se ei ole erityisen tavoitteellista, ennemminkin opintovaatimukset toimivat vinkkeinä kiinnostaviin kirjoihin. Kun ne lukee, niin samalla vaivalla sitten suorittaa sen kurssin.

Kumpikin on akateemisesti koulutettu ja kun rahavarat ehtyvät, teemme jonkin pätkän koulutusta vastaavaa työtä. Pidämme kulutuksemme hyvin pienenä, yhden aikuisen palkalla elämme noin 4 kk koko perhe. Eli teemme aina parin kolme kuukauden pätkiä ja sillä elää mukavasti taas pitkän pätkän. Ennakoimme ja puskurissa on aina 12-18 kuukauden normaali rahantarve.

Joku ehkä miettiin, minkä mallin lapsi saa. Itsekin mietin sitä. Mutta meillä kyllä tulee varhaiskasvatuksen opetussuunnitelma aika hyvin käytyä kotona eli tiedollisesti ja taidollisesti saa ne virikkeet mitä päivähoidossakin. Jonottamisesta ja isossa porukassa vuoron odottamisesta lapsella ei ole paljon kokemusta, eikä sosiaalisesta toiminnasta isossa porukassa ilman omia vanhempia. Siksi olemme ajatelleet, että kokeilemme lapsen kanssa ryhmäliikuntaharrastusta (vaikka judo tai sirkuskoulu) ja anomme paikkaa kahdeksi päiväksi viikossa päiväkodissa/kerhossa. Lapsi on vasta alle 3 eli ihan "normiperheissäkin" moni on vielä kotona tuossa iässä.

Onneksi minulla ja miehellä on toisemme! Me olisimme varmaan painajainen perusakateemiselle kumppanille: meillä on tutkinnot ja työmahdollisuuksia, mutta me teemme työtä minimin ja haahuilemme muuta aina kun se onnistuu. Auto on vanha mutta hyvä, asunto on oma ja tilava muttei hienolla alueella, reissataan mutta repputyyliin, vaatteet on mutta kierrätämme paljon. Meistä ei olisi statuksen pönkittäjiksi.

 

[täsmennän]

Ja miksi minun pitäisi vain antaa? Onko itsekästä toivoa saavansa myös jotain?

Tottakai haluamme puolisoltamme tiettyjä asioita. Jos emme haluaisi, voisimme pariutua ensimmäisen vastaantulevan ihmisen kanssa.

Ei sinun tarvitsekaan olla vain antava osapuoli. Mutta ei ole tervettä eikä terveellistä syyllistä toisia ihmisiä siitä, ettei sinusta ole vastaamaan heidän tarpeisiinsa. Sinun ei tarvitse pystyä, yritä sisäistää se! Usko, ymmärrä ja muista, ettei se kumppanisi ongelma ole sinun ongelmasi. Silloin voit antaa anteeksi itsellesi ja hänelle.

Nythän vihaat tilannettasi, itseäsi ja miestäsi. Se vie energiaa turhaan.

Sinulla on lupa tuntea kuten tunnet. Mutta sinulla ei EI ole lupaa pakottaa kumppaniasi sellaiseksi, että sinun olisi hyvä olla hänen kanssaan. Joko sinulla on hyvä olo tai ei ole. Jos ei ole, muuta itseäsi tai olosuhteita. Eli joko hyväksy mies tai lopeta suhde.

Katso ulkoapäin: mies joka sättii lihavaa naistaan. Mies voi joko hyväksyä itsensä miehenä, jolle kelpaa lihava nainen tai hän voi määrittää itsensä mieheksi jolle ei kelpaa lihava nainen. Edellisessä tapauksessa hän voi olla suhteessa, jälkimmäisessä hän voi lopettaa suhteen tai pakottaa naisen laihduttamaan. Normaalia on silloin lopettaa suhde.

Eli älä peilaa ongelmaasi mieheen. SINÄ joko olet suhteessa tai et ole.

Sinä koet itse moraalista ongelmaa kun rakkautesi ei kannakaan tämän mentaaliongelman yli. Vain sinä voit ratkaista suhteutumisesi asiaan. Ei virtuaaliyhteisö. Ei yhteisö ole suhteessa mieheesi, sinä olet. Ja sinä olet ainoa joka voi päättää miten toimit ja miten kannattaa toimia.

 

[hille2]

Pointti ei kai ole se, että pitää olla tavoitteita. Pointti on se, että jokaisella on oikeus toivoa parisuhteeseen ryhtyessään tietynlaista, itselleen sopivaa kumppania. Ap. valitsi sellaisen, mutta kumppani muuttuikin radikaalisti.

Itsellänikin on aivan samat kriteerit kuin ainokaisella, eli että jotain kunnianhimoa tai tavoitteita täytyy miehellä elämässä olla, olivat ne sitten opiskelujen, työn, harrastusten, yhdistystoiminnan, hyväntekeväisyyden tai millä kentällä tahansa.

 

[mirhami]

Kyökkipsykologi jatkaa: mielestäni ap:n poikaystävä toimii sosiaalisesti hyväksyttävissä rajoissa ottaen huomioon, että hänen kannattaisi ehkä pohtia asioitaan ja varsinkin nuo keskeytetyt opiskelut vaikuttavat olevan hänen "kipeä kohtansa". Opiskelujen keskeytys on hyväksyttävää samalla tavoin kuin vaikkapa sellainen, että seurustelee monia vuosia aina vain lyhyitä suhteita kerrallaan. Eli jos katsoo kokonaisuutta, voi todeta, että jotain ongelmaa on, mutta arjessa kukaan ei ihmettele, miksi joku opiskelu jäi kesken ja sen voi helposti selittää "ei kiinnostanut" kuten senkin, miksi Jari oli puoli vuotta sitten Marjaanan kanssa ja nyt Liisan kanssa, kun vaan "ei toiminut".

Keskeytyneisiin opiskeluihin voi liittyä kuitenkin niin paljon epäonnistumista ja jopa häpeää eikä kaikki tunteet ole edes välttämättä tietoisia, samalla tavoin kuin noilla suhteilijoilla, jotka vaihtavat kumppania kuin paitaa. Ymmärrän siis suuttumisen aiheesta hyvin, puheenaihe, joka itselle on arka ja hämmentävä kohta, ei ole keskustelunaihe.

Kovin vaikea sanoa, jääkö tämä "videovuokraamovaihe" yhdeksi elämänvaiheeksi, kasvaako hän siitä ulos. Huomaako esimerkiksi parin vuoden kuluttua, että lopussa ei kiitos seisonutkaan ja raatoi pienellä palkalla saamatta sulkaa hattuun vai imeekö elämäntapa ikävistä työn puolista huolimatta itseensä. Molemmat vaihtoehdot ovat mielestäni yhtä mahdollisia.

 

[Eläinten taputtelija]

Kovin vaikea sanoa, jääkö tämä "videovuokraamovaihe" yhdeksi elämänvaiheeksi, kasvaako hän siitä ulos.

Kasvaa ulos? Minä tiedän useita akateemisia kuten opettajia (olen itsekin lukion opettaja), jotka ovat ovet iloisesti viuhkaten jättäneet akateemisen soppensa ja ryhtyneet duunareiksi. Yksi meni Alkoon myyjäksi, toinen puhelinmyyjäksi, kolmas opiskeli katsastusmieheksi, neljäs ryhtyi linja-autokuskiksi ja viides rupesi opiskelemaan kokiksi.

Esimerkiksi kokin työ on orjan hommaa. Sen pahempaa työtä on vaikea keksiä. Palkka on siivoojan tasolla, työajat ovat kertakaikkisen kurjat, elämään ei pääse muodostumaan rytmiä, parisuhteen hoitaminen on liki mahdotonta, rasitusvammat vaivaavat jo nelikymppisenä, merkittävä osa työstä on siivoamista, kantamista ja järjestämistä ja työpaikka on kuuma, likainen ja rasvainen. Ai mistäkö tiedän? Olin kokki ennen kuin opiskelin opettajaksi. Silti ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka jättävät akateemiset työnsä.

Laajentakaa hyvät ihmiset näkökulmaa. Jos joku on tyytyväinen työhönsä sen luonteesta riippumatta, niin kannattaa ainoastaan olla onnellinen hänen puolestaan. Maailma on täynnä koulutettuja pyrkyreitä, jotka piehtaroivat stressissä ja kulkevat tyytymättömyyden tilasta toiseen. Harvemmassa ovat ihmiset, jotka osaavat ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se luontevasti itsensä tarjoaa. He, jotka osaavat, ovat yleensä onnellisia.

 

[Eläinten taputtelija]

Ja vielä siitä koulutuksesta.

Luuletteko, että parin kolmen vuoden kokkikoulutus antaa eväät toimia kokin työssä? Ei anna. Koko koulutus on täysin turha. Viisaampaa olisi, kun ruoanlaitosta kiinnostuneet, ruoanlaittoa harrastaneet ja ammattimaisen ruoanlaiton reaaliteetit ymmärtävät ihmiset marssisivat raflan ovesta sisään, käärisivät hihat, rupeaisivat töihin ja kuuntelisivat nöyrästi ohjeita. Tällä menetelmällä saavutettaisiin alle puolessa vuodessa parempi ammattitaito kuin koulussa kolmen vuoden aikana.

Ja luuletteko, että yliopistoista valmistuvat fiksuimmat? Näin ei ole, vaan selvitykset osoittavat aivan päinvastaista. Akateemisesti ja tiedollisesti suuntautuneilta ja aikaisemmin erinomaisesti menestyneiltä opinnot jäävät usein kesken, kun taas pinnalliset suorittajat läpäisevät ne helposti. Asenteelliselta ja tiedolliselta sivistykseltään suorittajat kuitenkin tulevat kaukana dropouttien perässä.

Ihmeellistä tutkintovimmaa. Aivan kuin tutkinto kertoisi jotain ihmisestä ja hänen sivistyksestään ja osaamisestaan.

 

[ainokainen]

Näköjään emme pääse täällä yhteisymmärrykseen siitä, mitä hyvä elämä on, ja mikä on oikea "vaatimustaso" elämässä. Mikä on hyvää yhdelle, on huonoa toiselle.

Ehkä itse katson asiaa aika samanlaisesta näkövinkkelistä kuin ap, ja kummastelen hänen poikaystävänsä elämänvalinnoissa samoja asioita kuin hän.

Koen tämän keskustelun niin, että ap hakee validointia sille, että on toteamassa että on aika pistää selät vastakkain. Mielestäni hänen huolensa suhteen tilasta on täysin ymmärrettävä ja hyvin perusteltu.

Mitä itse ajattelet ap tämän keskustelun myötä? Ovatko ajatuksesi selkiytyneet, oletko saanut perspektiiviä asiaan?

 

[ainokainen]

Ihmeellistä tutkintovimmaa. Aivan kuin tutkinto kertoisi jotain ihmisestä ja hänen sivistyksestään ja osaamisestaan.

Pakko kommentoida vielä tähän: Kyllä kesken jätetty tutkinto kertoo jostain. Jos ihminen on niin hirveän älykäs kuin mitä väität (jopa siis niin, että tutkintonsa keskeyttävä olisi älykkäämpi kuin tutkintonsa valmiiksi saava) niin miksi ne opinnot sitten jäävät kesken?
Jos ei kerran asia ole älystä kiinni, niin mistä sitten?

Itse näen asian niin, että kyse on juurikin pitkäjänteisyydestä, sitoutuneisuudesta ja kyvystä sietää myös pettymyksiä ja vastoinkäymisiä (tämä viimeksi mainittu ehkä nousee kaikkein tärkeimmäksi).

Nämä nyt vaan sattuvat olemaan asioita, joita arvostan todella korkealle, ei se tutkinto sinänsä. Ymmärrän kyllä, että joku toinen arvostaa ihan erilaisia asioita, eikä siinä mitään.

 

[Eläinten taputtelija]

Pakko kommentoida vielä tähän: Kyllä kesken jätetty tutkinto kertoo jostain. Jos ihminen on niin hirveän älykäs kuin mitä väität (jopa siis niin, että tutkintonsa keskeyttävä olisi älykkäämpi kuin tutkintonsa valmiiksi saava) niin miksi ne opinnot sitten jäävät kesken?

Koska he eivät arvosta tutkintoa eivätkä koe saavansa siitä mitään. Älykkyys ei tarkoita kunnianhimoa, halua nousta sosiaalisessa hierarkiassa tai halua menestyä työelämässä. Älykkyyteen liittyy usein omaehtoisuus, riippumattomuus, sisäinen ohjautuvuus ja poikkeavat ratkaisut. Mitä lujemmin älykkyys yhdistyy luovuuteen, sitä omituisempaa voi ihmiseltä odottaa. Älykkyys ja luovuus liittyvät kykyyn nähdä ja toimia poikkeuksellisella tavalla ja irtautua totutusta ja muiden tarjoamasta.

Yleensä asiansa, esimerkiksi tutkinnot, loppuun saattavat ovat ihmisiä, joita ohjaavat sosiaalisen maailman arvostukset ja muut ulkoiset seikat. Diplomi-insinöörinä tai lääkärinä saa hyvää palkkaa ja arvostusta. Sukukin on tutkinnon jälkeen tyytyväinen, ja kun on vankka asema yhteiskunnassa, niin elämäkin on melko turvattua.

Älykäs ihminen ei kuitenkaan (aina) jaksa tarpoa ulkoisten tavoitteiden perässä, vaan hänelle merkitsee enemmän sisäinen maailma. Älykäs ammentaa mielihyvän älystään eikä siitä, mitä sillä voi saavuttaa.

Jo täällä lukiossa erottaa elämässään hyvin pärjäävät tytöt. Heillä on riittävästi lahjoja, motivaatiota, pitkäjänteisyyttä ja akateemisuuteen ohjaava (kodin) arvomaailma. Heistä tulee massamaistereita ja massatohtoreita. Eivät nämä pärjääjät kuitenkaan poikkeuksellisen älykkäitä ole. Kunhan menevät putkeen, jonka yleinen malli tarjoaa.

 

[ainokainen]

Mä en voi sille mitään, mutta minusta tuo kirjoittamasi herättää seuraavaa:

A) kertomasi asiat eivät mielestäni pidä ollenkaan paikkansa, eivät vastaa minun kokemustani siitä millaisia oikeasti älykkäät ihmiset ovat.

B) mielestäni kirjoituksessasi on todella vahvasti defensiivinen sävy.

Toisin sanoen yrität kääntää häviön voitoksi. Tällainen tunne minulle tulee tästä.

Ihan kuin menestyminen ja onnistuminen olisivat suunnilleen automaattisesti narsismia, pyrkyryyttä, itsekkyyttä ja ainoastaan sellaiselle ihmiselle tärkeää, joka ei oikeasti osaa olla elämässä läsnä, välittää ja olla henkisesti terve.

Ei kai se nyt noinkaan mene? Miksi ylipäänsä asetat nämä asiat vastapooleiksi?

Minusta on tervettä, että ihminen vaatii itseltään paljon. Itseltä vaatiminen näkyy onnistumisena sekä yksityiselämässä että työssä. Minä niputan nämä asiat yhteen, en laita niitä eri koreihin.

 

[aplodeeraa]

Eläinten taputtelija puhuu täyttä asiaa. Totta kai tyhmyys ja laiskuuskin voi olla opintojen keskeytymisen takana, mutta ei välttämättä. Tunnen erään ihmisen joka on suorastaan superälykäs, matematiikkanero, valokuvamuisti jne. mutta yliopisto jäi kesken, koska hän ei löytänyt sisäistä motivaatiota eikä löytänyt mitään yhteistä arvomaailmaa opiskelijatovereidensa kanssa, jotka pääasiassa pohtivat mahdollisimman rahakkaita erikoistumisia ja korkealentoista uraa.

 

[ihmettelijä]

Minusta on tervettä, että ihminen vaatii itseltään paljon. Itseltä vaatiminen näkyy onnistumisena sekä yksityiselämässä että työssä. Minä niputan nämä asiat yhteen, en laita niitä eri koreihin.

Niin no mikäpä sinun määritelmästäsi tekee sitten sen ainoan oikean?

 

[Ankelika]

Olen kysynyt poikaystävältäni onko hän masentunut tai painaako jokin, mutta niin ei kuulemma ole, vaan hän on kuulemma "elämänsä vireessä". En siksi ole tähän asti oikein ajatellut hänen käytöstään sairauden oireina, vaan pitänyt sitä vain outona.

Ja miksi minun pitäisi vain antaa? Onko itsekästä toivoa saavansa myös jotain? Ja enkö ole antanutkin, kun olen yrittänyt keskustella poikaystäväni kanssa tapahtuneesta, viettää hänen kanssaan aikaa, tehdä asioita joista hän on ennen nauttinut? Hän ei halua tehdä asioita joista ennen piti, ja tyrmää keskustelunavaukseni aloittamalla riidan. Hän ei suostu perustelemaan ratkaisujaan mitenkään, ja pitää kaikkia keskustelunavauksiani härnäyksenä.

Minusta en ole itsekäs ihmetellessäni, miksi ihminen on muuttunut aivan yhtäkkiä varjoksi entisestä.

Tai kuvitelkaa vaikka itse tilanne, jossa puolisonne on ollut esimerkiksi työssäkäyvä, vapaa-ajallaan liikuntaa ja vaikkapa pianonsoittoa harrastava ihminen, jolla on paljon ystäviä. Kuvitelkaa, että hän hylkäisi työnsä, jossa on aiemmin kertonut viihtyvänsä, ja vaihtaa sen aivan toiseen, lopettaa liikuntaharrastuksen ja antaa pianon kerätä pölyä, ei suostu tekemään kanssanne asioita yhdessä, eikä tapaa vanhoja ystäviään kuin satunnaisesti. Ettekö potisi tilanteessa yhtään negatiivista tunnetta? Hyväksyisittekö sen noin vain? Ettekö reagoisi mitenkään?

Tottakai haluamme puolisoltamme tiettyjä asioita. Jos emme haluaisi, voisimme pariutua ensimmäisen vastaantulevan ihmisen kanssa.

Elämä on arvoituksellista. Minäkin olin täysin toisenlainen ihminen 20+ ikäisenä. Arvostin
asioita, jotka ovat menettäneet merkityksensä.

Puolisoni oli ihana ihminen. Mutta sitten hän muuttui ja loput varmaan muistattekin. Ainakin Wiltsu on lukenut juttujani kommenttiensa perusteella.

Elämässä ei ole käsikirjoitusta. Toisen pään sisälle ei voi mennä koodaamaan mieleistä ihmistä.
On vain otettava vastaan se mitä ylhäältä tarjotaan.

Kohdallesi on osunut arvoituksellinen ihminen.

Tyttäreni kertoi ostaneensa kengät ja miettivänsä palauttaako ne. Muuten hyvät kengät olivat yhdessä asiassa epämieluiset. Mietin tässä ottaisinko vastaan nämä kengät. Mutta taidan jättää väliin. Olen jo käyttänyt niin paljon liian isoja kenkiä elämäni varrella. Halua kulkea itse ostamissani kengissä. Kengännumero on 35 tai 36 riippuu valmistajasta.

Pienijalkaisen ei ole helppoa löytää kenkiä.
Vaikea käsittää miksi et hyväksy miehesi elämänvaihetta. Hänellä on joku vaihe menossa.
Tunnen sivutyössäni paljon akateemisia. Moni tekee pätkätöitä ja elättää itsensä sivutyöllä.
Olen aikoinaan harkinnut jatko-opintoja, mutta kaikki kaatui lasten isän sairastumiseen.

Lapseni ovat korkeakoulutettuja. Luultavasti he tulevaisuudessa suorittavat toisenkin tutkinnon ties useampiakin.

Tiedän älykkyydestä melko paljon, mutta se siitä. Olen luvannut jättää tietyt asiat omaan tietoon netissä ja live-elämässä.

En harmittele, että olen kätkenyt kynttiläni vakan alle. Esim. musiikin alalla tunnen syvää sääliä ja myötähäpeää Idols-touhuista. Olisi kamalaa katsoa lastaan niissä ympyröissä.
Suomalaiset ovat kateellista kansaa. Olipa miten hyvä tahansa niin aina tulee takkiin.
Katsokaapa vaikka Kotikatu-keskustelua ellien palstalla. Hirveää mollaamista.
Eipä ihme, että meitä rivityöntekijöitä on pilvin pimein. Tälle kansalle ei halua vetää pärstäänsä framille.