Toisen huomioiminen

Hei!

Olen seurustellut mieheni kanssa noin 2,5 vuotta, josta vuoden olemme nyt asuneet yhdessä. Rakkautta en koe suhteestani puuttuvan, mutta toisinaan ottaa aika rankasti aivoon se, että tuntuu kuin olisin suhteessamme ainoa, joka on sisäistänyt tietyissä asioissa olevan nyt kyse MEISTÄ eikä vain minusta itsestäni. Eli siis toisin sanoen mieheni ei aivan tunnu ymmärtävän toisen ihmisen huomioonottamista niin arkisissa kuin muissakin asioissa. Esimerkiksi jos hän menee kauppaan, ostaa hän hyvin suurella todennäköisyydellä sieltä vain asioita, joita hän itse tarvitsee ajattelematta sen kummemmin minua. Jos meillä ei esim. ole hedelmiä, tuo hän kaupasta mandariineja, joita minä taas en voi syödä jne. Ja jos hän taas pesee pyykkiä, niin koneeseen ajautuu vain hänen omia vaatteitaan vaikka kori olisi pullollaan minunkin vaatteitani. Itse kyllä osaan pestä hänenkin pyykkejään sekä ostaa hänelle maitoa, mitä taas en itse käytä. Teloin taannoin jalkani ja kinkkasin menemään kyynärsauvoilla. Pyysin miestäni käymään työpäivän jälkeen apteekissa ostamassa särkylääkettä, jottei minun tarvitsisi sauvojen kanssa lähteä apteekkiin raahautumaan. Vastaus pyyntööni oli ”En jaksa.” Olin melko kiitollinen.

Miehelläni on useita harrastuksia, jotka vievät paljon hänen aikaansa. Siitä en viitsi olla pahoillani, koska kyllähän ihmisellä harrastuksia pitää olla ja on niitä minullakin. Ainut vaan, että ne harrastukset tuntuvat poikkeuksetta menevän aina minun ja meidän yhteisten asioiden edelle. Ja sanonkin usein vitsinä, että suhteessamme on kolme osapuolta: minä, mieheni ja mieheni jalkapallojoukkue. Esimerkiksi taannoin mieheni lupasi viettää illalla ns. laatuaikaa kanssani, vaikka samana iltana oli heidän joukkueensa jonkin sortin yhteishengenkasvatusiltamat naapurikaupungissa. Niissä kun ei hänen mukaansa mene kauan. No, odotin ja odotin miestä kotiin päässä oma ajatukseni siitä, kuinka illan voisimme viettää (mitään sen suurempia suunnitelmia kun ei ollut). Ja yllättäen kohta puhelimeen tulee viesti, että ”Suututko pahasti, jos jään yöksi tänne?”. Vastasin vain tympeästi, että tee niin kuin parhaaksi näet, toivotin hyvät yöt ja totesin, että jatkossa on turha lupailla mitään, jos lopputulos on aina se, että saan viettää laatuaikaa ihan vaan itseni kanssa. Tätä on nimittäin tapahtunut aiemminkin. Kyllähän se mies sitten sieltä tuli, yhden aikaan yöllä.

Tiedän, että kaikkien merkkipäivien muistaminen on melko yleisesti liikaa miesten aivokapasiteetille. Olkoon kyse sitten ystävänpäivästä tai suhteen merkkipäivästä. Itse olen aina hankkinut jonkin pienen lahjan miehelleni, koska mielestäni on vain kohteliasta huomioida toista tuollaisina päivinä. En ole oikeastaan edes odottanut itse saavani mieheltäni mitään, mutta edes jonkinlainen muistava ele olisi kyllä ihan mukava. Esimerkkiin tulee taas tämä suhteemme kolmas osapuoli: On ystävänpäivä ja olen aamulla vaatimattomasti lahjonut miestäni. Päivällä mieheni soittaa minulle ja sanoo parin joukkuekaverinsa tulevan kahville. Se ei haittaa minua, koska ei ystävänpäivää minun puolestani tarvitse mitenkään erityisesti minun kanssani viettää, muistaminen olisi kuitenkin ihan toivottua. Menen kotiin vasta vieraiden lähettyä ja totean mieheni käyneen ostamassa kavereilleen kunnon kahvipullat. Sanon havaintoni ääneen ja mieheni tokaisee ”Piti minun sinullekin kortti ostaa, mutta unohdin.” Niin eli joukkuekavereille ostetaan pullat vaikka minkälaisessa kiireessä, mutta minut yksinkertaisesti unohdetaan täysin.

Esimerkkien kaltaisia tilanteita on muitakin. Jotten nyt täysin miestäni haukkuisi, niin kyllä hän minua välillä osaa huomioida ja mielestäni yhteiselomme sujuu pääsääntöisesti varsin mainiosti. Mutta kyllä tuollaiset edellä mainitut tilanteet tuottavat aina pienen pettymyksen (paitsi nyt nuo kauppareissut, ne ketuttaa muuten vaan) ja petetyt lupaukset yhteisistä hetkistä tuottavat ainakin minulle voimakkaan olon siitä, että minun tunteistani ja tarpeistani ei välitetä. Olen toki miettinyt, että olenko nyt vaan itse liian niuho kun jaksan vetää herneet nenään tuollaisista asioista.

Joten sanokaapa, onko teillä kokemuksia vastaavanlaisista tilanteista? Oletteko onnistuneet kouluttamaan miehestänne huomioivamman ja kuinka se käytännössä tapahtuu? Niin ja olenko minä nyt vaan itse turhan tarkka?

 

Miehesi puristaa hammastahnaa keskeltä ja sinä tuubin päästä. Ostakaa itsellenne omat hammastahnat. Lopeta rutina.

 

Itsenäiseen vanhuuteen, koska miehesi ei ole ns. hoitajatyyppiä.

 

Sanoisin että aika tyypillinen tämän mies, äidiltä haettu, itsekeskeinen, ei välitä muista, oma napa tärkein. Eikä kerta kaikkiaan sovi parisuhteeseen.
Joudut kestämään tuota samaa hamaan tulevaisuuteen asti, ei parane tuo tauti.
On olemassa myös miehiä jotka huomioivat elinkumppaninsa, usko vaan, niitä on ihan meidän kaikkien lähellä.
Poikanen on ikuinen poikanen.

 

En huolisi, joten ei ole arjen kokemusta tuollaisesta. Kenenkään ei tarvitse olla täydellinen koko ajan (miehet tosiaan unohtelevat kroonisesti merkkipäiviä jne. ja meillä naisillakin on omat vajavuutemme mutta tuossa on minusta ihan tietoista välinpitämättömyyttä.

Toisenlaisia m i e h i ä on (tämä on poikanen, kuten nimim. vanhempi mieskin kirjoittaa). Hiertäviä asioita voi vähätellä aikansa sanomalla niitä pikkuseikoiksi. Mutta pienistä asioista se teidänkin yhteinen arki koostuu.

Kysyt voiko "kouluttaa" huomioivammaksi. Tietysti voi yrittää nostaa asioita esiin, mutta jos se kaikuu kuuroille korville niin turha jauhaa. Toista ihmistä ei oikeastaan voi kouluttaa, aito muutos tulee ihmisestä itsestä sisäisen motiivin myötä.

 

Tosiaan, olisi pitänyt korvata tuo "mies" sanalla "poika". Itsekin olen todennut, että kyseinen henkilö on ollut turhan hyvällä äitinsä hoidolla ja hänellä on ollut vapaus mennä ympäriinsä lähinnä oman mielensä mukaan. Itse olen taas pienestä pitäen tottunut ottamaan vastuuta itseni lisäksi myös muista ja laittamaan vastuuni jostakin oman tahtoni edelle. Olen kyllä pitänyt aiheesta (eli tästä huomioimisesta) puhuttelun kerran jos toisenkin ja viime kerralla mahdollisesti sain jopa pointtini menemään aivoihin asti. Jään mielenkiinnolla seuraamaan.

 

Jos minun avokkini täällä kirjoittaisi minusta ap:n tavoin niin antaisin lemput samalla hetkellä. Voi mies parkaa siis.

 

Tosiaan, olisi pitänyt korvata tuo "mies" sanalla "poika". Itsekin olen todennut, että kyseinen henkilö on ollut turhan hyvällä äitinsä hoidolla ja hänellä on ollut vapaus mennä ympäriinsä lähinnä oman mielensä mukaan. Itse olen taas pienestä pitäen tottunut ottamaan vastuuta itseni lisäksi myös muista ja laittamaan vastuuni jostakin oman tahtoni edelle. Olen kyllä pitänyt aiheesta (eli tästä huomioimisesta) puhuttelun kerran jos toisenkin ja viime kerralla mahdollisesti sain jopa pointtini menemään aivoihin asti. Jään mielenkiinnolla seuraamaan.

Ap: "Olen seurustellut poikani kanssa 2.5 vuotta ..."

 

Miehesi puristaa hammastahnaa keskeltä ja sinä tuubin päästä. Ostakaa itsellenne omat hammastahnat. Lopeta rutina.

Joo. Mies varmaan laittaa vessapaperirullankin väärinpäin telineeseen. Papru tulee alta takaa, eikä edestä ylhäältä. Kumpi on oikein? Onko vessanpöntön kannen ja istuinrenkaan oikea asento ylhäällä vai alhaalla?

Eikö mies ole ajatustenlukija? Jos ei, niin juokse niin lujaa kuin pääset. Jätä se sika! Maaailma on kunnon miehiä pulloillaan!!

 

Ei tuo minun mielestäni ole turhaa rutinaa. Ap kokee ettei häntä huomioida edes pienissä arkisissa asioissa ja jos ei niissäkään niin miten sitten suuremmissa asioissakaan?

Itselläni on kokemusta täysin samanlaisesta itsekkäästä tapauksesta, äidin helmoissa pyörivä yli kolmekymppinen "mies" jonka ei ole koskaan tarvinnut tehdä itse mitään minkään asian eteen. Oma napa on tärkein ja vaikka ei tekisikään sitä tahallaan niin näin se vain valitettavasti on.
Pitää nostaa kytkintä vielä kun ei ole liian myöhäistä, kauhistuttaa ajatuskin että olisi vielä lapsia tämän yhden lapsen lisäksi. Ei tikkua ristiin pistäisi minkään eteen ja odottaa että joka asiassa passataan. Kun hänen pitäisi tehdä oma osuutensa tai koitaa ajatella muitakin kuin itseään niin metsään mennään ja lujaa. Kun ei vaan kiinnosta.

Tämä on mun mielestä ap:nkin tapauksessa, ei vaan kiinnosta, ainakaan vielä. Ei ole kasvanut aikuiseksi vaan elää kaveriporukan mukana teinielämää. Ei todellakaan ole valmis parisuhteeseen vielä. Laita kotiinsa kasvamaan.

 

Lopeta leikkiminen ja avaa suusi.

Jos haluat tiettyjä hedelmiä, pyydä miestä tuomaan niitä.
Jos haluat pyykkisi pestyksi, pyydä miestä pesemään ne samalla kuin omansa (ja älä sitten nosta meteliä jos menee vääriä pyykkejä väärään pesuohjelmaan..)
Jos mies kysyy pahastutko hänen peruessa yhteiset menonne, älä leiki vaan vastaa rehellisesti jos pahoitat mielesi.

Ystävänpäivästä ei moni välitä eikä pidä sitä merkkipäivänä kuten esim. syntymäpäivää, sillähän on kaupallinen alkuperä mitä kaikki eivät arvosta.

Apteekkitapaus sen sijaan oli todella tylyä, ei kenenkään tarvitse kepeillä kinkata asioille jos perheessä on tervekin ihminen.

 

Nin tyhmä en ole, että en olisi asioista miehelleni sanonut ja ulisisin silti. Ainut vaan, että niistä puheista ei näytä olevan mitään hyötyä ellei sitten pidä pitempää ja hartaampaa puhetta. Muutosta tapahtuu vasta siinä vaiheessa, kun mies todella tajuaa, että en ole mikään itsestäänselvyys. Ja on se sen osittain jo tajunnutkin ja tietyssä määrin huomioiminen on parantunutkin.

Minua ei kiinnosta se, mihin suuntaan vessapaperirulla pyörii tai mistä kohtaa hammastahnaa puristetaan. Kyseiset asiat eivät hetkauta tunteitani yhtään, sillä elämässä on suurempiakin asioita joihin laittaa energiaansa. Tuskin kukaan kuitenkaan on mielissään esim. mainitsemistani ohareista?

Tarkoitukseni ei ole laittaa miestä kotiin kasvamaan. Kärsivällisenä ja optimistisena ihmisenä uskon siihen, että hän tuosta jossain vaiheessa aikuistuu ja alkaa nähdä omaa napaansa pidemmälle. Kyllä tässä asiassa vie kuitenkin voiton kaikki suhteemme hyvät puolet. Ja jos jossain vaiheessa totean, että näin tehdessäni teen tyhmästi, niin se on sitten vain minun mokani.

 

Nin tyhmä en ole, että en olisi asioista miehelleni sanonut ja ulisisin silti. Ainut vaan, että niistä puheista ei näytä olevan mitään hyötyä ellei sitten pidä pitempää ja hartaampaa puhetta. Muutosta tapahtuu vasta siinä vaiheessa, kun mies todella tajuaa, että en ole mikään itsestäänselvyys. Ja on se sen osittain jo tajunnutkin ja tietyssä määrin huomioiminen on parantunutkin.

Minua ei kiinnosta se, mihin suuntaan vessapaperirulla pyörii tai mistä kohtaa hammastahnaa puristetaan. Kyseiset asiat eivät hetkauta tunteitani yhtään, sillä elämässä on suurempiakin asioita joihin laittaa energiaansa. Tuskin kukaan kuitenkaan on mielissään esim. mainitsemistani ohareista?

Tarkoitukseni ei ole laittaa miestä kotiin kasvamaan. Kärsivällisenä ja optimistisena ihmisenä uskon siihen, että hän tuosta jossain vaiheessa aikuistuu ja alkaa nähdä omaa napaansa pidemmälle. Kyllä tässä asiassa vie kuitenkin voiton kaikki suhteemme hyvät puolet. Ja jos jossain vaiheessa totean, että näin tehdessäni teen tyhmästi, niin se on sitten vain minun mokani.

Jos on joku oma meno niin sille päivälle/illalle/yölle ei kannata suunnitella mitään parisuhdeiltoja ... tulee liikaa. Apteekissa käy se, joka on terve ja jonka lähellä päivän aikana on apteekki. Kaupasta tuodaan ruokaa kaikille myös toivomusten mukaan ...

 

Toivonpa tosiaan että teillä loksahtaa kohdalleen nuo arjen yhteiset asiat. Vaikuttaa, että suhteessanne on kuitenkin hyvää ainesta
Oletan että olette melko nuoria (?) ja joskus jopa v o i käydä niin että ikäkin tuo hieman helpotusta kun vain suhteen motivaatio säilyy. Seuraava haaste onkin sitten liiallisen rutiinin selättäminen

 

Lopeta leikkiminen ja avaa suusi.

Jos haluat tiettyjä hedelmiä, pyydä miestä tuomaan niitä.
Jos haluat pyykkisi pestyksi, pyydä miestä pesemään ne samalla kuin omansa (ja älä sitten nosta meteliä jos menee vääriä pyykkejä väärään pesuohjelmaan..)
Jos mies kysyy pahastutko hänen peruessa yhteiset menonne, älä leiki vaan vastaa rehellisesti jos pahoitat mielesi.

Ystävänpäivästä ei moni välitä eikä pidä sitä merkkipäivänä kuten esim. syntymäpäivää, sillähän on kaupallinen alkuperä mitä kaikki eivät arvosta.

Apteekkitapaus sen sijaan oli todella tylyä, ei kenenkään tarvitse kepeillä kinkata asioille jos perheessä on tervekin ihminen.

Olen täsmälleen samaa mieltä. Sinun pitää "kouluttaa" miestä sanomalla suoraan, että mitä haluat. Moni mies ei ole lapsuudessaan oppinut vanhemmiltaan näkemään sitä, että kumpikin tekee toisensa hyväksi asioita eikä monelta pojalta edes vaadita sitä, että poika joutuisi ottamaan vastuuta kotiasioista ja ylipäätään huomioimaan muita. Jos näitä asioita ei ole opetellut lapsena ja nuorena, niin niissä on kova homma opetellessa vasta aikuisena. Peli ei ole siis menetetty, mutta sinun pitää tosi tarkkaan miettiä, että jaksatko kasvattaa aikuista miestä ja toisaalta jaksatko sitä, että hänen elämässään on urheiluharrastus niin tärkeässä roolissa? Entä jos saatte lapsia, niin meneekö mies silti illanistujaisiin, vaikka sinä olet kotona rättiväsyneenä kuumeessa hoitamassa pientä vauvaa?

Näitä asioita kannattaa käsitellä aikuisella tavalla. Esimerkiksi illanistujaisten jälkeen olisit voinut sanoa, että pahoitit mielesi, koska kuvittelit, että hän tosiaan tulisi ajoissa kotiin. Jos mies pyytää anteeksi ja on aidosti pahoillaan, niin älä jätä asiaa hiertämään "kivenä kenkään", vaan anna oikeasti anteeksi ja elämä jatkuu eteenpäin.

Apteekkitapauksesta olisit voinut sanoa, että mitä jos mies itse olisi kepeillä, niin sinä olisit ilomielin hakenut apteekista vaikka mitä, jos mies olisi pyytänyt, joten eikö hän nyt millään voisi hakea lääkettä, jottei tarvitse lähteä klenkkaamaan sinne?

Jos suhteessa on paljon hyvää, älä luovuta. Huomaat kyllä jossain vaiheessa, että mies oppii vuosi vuodelta uusia asioita, jotka koituvat parisuhteen hyväksi. Miehen pitää vain tajuta, että kun panostaa parisuhteeseen, niin se koituu hänelle itselleenkin hyväksi.

 

Toivonpa tosiaan että teillä loksahtaa kohdalleen nuo arjen yhteiset asiat. Vaikuttaa, että suhteessanne on kuitenkin hyvää ainesta
Oletan että olette melko nuoria (?) ja joskus jopa v o i käydä niin että ikäkin tuo hieman helpotusta kun vain suhteen motivaatio säilyy. Seuraava haaste onkin sitten liiallisen rutiinin selättäminen

Kiitos! Ja kyllä meissä ainesta on kunhan nämä pienet ketutuksen aiheet saadaan silotettua. Ei tuo mies (tai poika) tuota kuitenkaan ilkeyttään tee, se ei vaan tajua.

 

Hmmm. Minä taas haluaisin juuri tuollaisen miehen. En mitään riippaa tai hoitajaa. Olen itsekin itseninen ihminen ja tahdon että kanssakäymiseni kaikkien ihmisten kanssa, myös kumppanini kanssa, perustuu vapauteen ja vapaaseen tahtoon. Ei velvollisuuteen. Myös minulla on suhteessa oikeus ostaa vain itselleni, mennä omia menojani, tavata ystäviäni ihan millin haluan (haluan usein). Samoin tekee kumppanini. Silloin kun molemmat tahdomme viettää yhtä aikaa aikaa toistemme kanssa, sen kyllä huomaa. Silloin suorastaan kipunoi Ja taas aamulla on molemmilla oma elämä.

Jos toisella olisi luottamuspulaa, tämä ei toimisi. Tai ehkä toimisi, koska kumpikin tulee omillaan toimeen ja on valmis nostamaan jalan kytkimeltä milloin vain, jos sitä tuntuu. Ei vain ole tuntunut, kun toista ei kahlita.

 

Hmmm. Minä taas haluaisin juuri tuollaisen miehen. En mitään riippaa tai hoitajaa. Olen itsekin itseninen ihminen ja tahdon että kanssakäymiseni kaikkien ihmisten kanssa, myös kumppanini kanssa, perustuu vapauteen ja vapaaseen tahtoon. Ei velvollisuuteen. Myös minulla on suhteessa oikeus ostaa vain itselleni, mennä omia menojani, tavata ystäviäni ihan millin haluan (haluan usein). Samoin tekee kumppanini. Silloin kun molemmat tahdomme viettää yhtä aikaa aikaa toistemme kanssa, sen kyllä huomaa. Silloin suorastaan kipunoi Ja taas aamulla on molemmilla oma elämä.

Jos toisella olisi luottamuspulaa, tämä ei toimisi. Tai ehkä toimisi, koska kumpikin tulee omillaan toimeen ja on valmis nostamaan jalan kytkimeltä milloin vain, jos sitä tuntuu. Ei vain ole tuntunut, kun toista ei kahlita.

Hmmm, mielestäni tässä ei kyllä ole hoitaja/riippakivi -suhteesta kyse?!? Mahtaako edellinen kirjoittaja ollut lukenut nämä esimerkit?

Olemme mieheni kanssa aivan itsenäisiä ihmisiä, voimme sopia menoja omien ystäviemme kanssa ja omien harrastusten suhteen ilman että toinen vetäisi hernettä nenään, mutta kysehän on nyt ihan perushuomioinnista!

Eli jos töissä vaikka työkaverini kävelee edelläni ja kantaa kirjoja syli täynnä, niin vähin mitä voin tehdä, on avata hänelle ovi. Ja minulla ei ole siis kummempaa tunnesidettä tähän työkaveriin Miksen siis rakastavassa, aikuisten ihmisten parisuhteessa, yhteistaloudessa kykenisi huomioimaan puolisoani ja hänen tarpeitaan? Tiedän puolisoni allergiat ja hän minun, siispä jos minä tai puolisoni käy ruokakaupassa, on luonnollista ostaa perheen ruuat siten että allergiat on huomioitu. Mikäli puolisoni on sairaana ja minä terveenä, on täysin luonnollista ja jopa hyvien tapojenkin mukaista käydä puolisoni puolesta apteekissa tms? Ja jos minä olen luvannut tulla kotiin mieheni luo x-kellonaikaan mennessä tai vaihtoehtoisesti olen luvannut nähdä kaverini kaupungilla vaikka tiistaina töiden jälkeen, en todellakaan tee kellekään ohareita ilman äärimmäisen pätevää syytä, koska se nyt vain on tyhmää ja epäkohteliasta käytöstä!

Mutta joo, asiaan. Eli mies on joskus "vain" mies, mutta jos mies haluaa, on hänenkin mahdollista oppia Eli sano suoraan mielipiteesi (putkiaivot) ja mikäli muutosta ei oikeasti ala vähitellen tapahtua, vinkkinä mainittakoon että muunkinlaisia miehiä löytyy.

 

Ei ap. mitään ihmeitä ole vaatinut.
Parisuhteen tärkeimpiä kulmakiviä on juuri toisen huomioon ottaminen.
Ja se on erittäin turhauttavaa ja alentavaa pyytää toiselta että " ajattele joskus minuakin, jooko ?" kun toinen ei sitä itse tajua.

Jos sama ärsyttävä pikkuasia toistuu jatkuvasti toisen piittaamattomassa käytöksessä, eikä korjaannu edes huomauttamisella, kannattaa oikeasti miettiä jaksaako tällaista koko loppuelämänsä.. Ex:ni lähtiessä kauppareissulle pyysin häntä joskus tuomaan minulle jonkin asian, esim. omenoita, ja selitys kotiin tullessa oli että " unohdin" tai " ei siellä ollut " ( !!! ).
Tuonkaltainen piittaamattomuus on yksi tärkeimmistä syistä miksi hän nykyisin entinen.

Nykyisin en voisi olla tyytyväisempi koska minulla on huomioiva, ihana mies jolle ei kaikkea tarvitse vääntää rautalangasta. Puolitamme kodinhoidon kulut ja kotityöt, ja olemme molemmat tyytyväisiä. Elämä on hienoa!

 

Tuli mieleeni aika jolloin olin viimeisilläni raskaana. Olimme silloisen mieheni, lapseni isän kanssa menossa kauppaan. Samaan aikaan ovelle tuli vieras naisihminen vaunujen kannssa jolle exäni avasi kohteliaasti hymyillen oven. Min ätulin perässä, mutta en ehtinyt sisään samalla oven avauksella kun ovi läjähti kiinni aivan nenäni edessä. Exäni ei edes huomannut mitä kävi.

Jatkossa huomasin, että aina ja kaikessa ne kaikkein lähimmät ihmiset jäivät häneltä huomiotta. Heille ei tarvinnut olla huomaavainen, koska he olivat jo osa hänen elämäänsä. Vieraat ihmiset eivät olleet, heihin piti aina tehdä vaikutus. Oman lapsensa kanssa hän ei jaksanut leikkiä, mutta otti hoitoon kummilapsemme, jonka kanssa leikki ja nukkui vieressä lattialla patjalla yön, etenkin jos kummilapsen vanhemmat olivat näkemässä. Oman lapsensa kanssa hän suukotteli ja kaulaili vain julkisissa paikoissa. Sai mummelit hykertelemään miten ihanaa on kun isäkin osaa olla lapsensa kanssa ja näyttää tunteensa.

No, eron jälkeen hän ei enää ole vaivautunut tapaamaan lastamme tai osallistumaan lapsen elinkustannuksiin tai mihinkään muuhunkaan, paitsi tilaisuuksissa joissa täytyy esiintyä: sukujuhlat, koulun päättäjäiset ym.

Sanoinkin aina aikoinani, että kaverina mahtava mies, mutta ei sen kanssa elää voi. Kavereille se olikin aina se avulais, huomaavainen ja lojaali. Mutta vain niille kavereille joista voi jotenkin jollain lailla hyötyä, tai jotka nostavat siivellä hänenkin statustaan.

 

Mies ei todellakaan ymmärrä "vihjeestä" kuten nainen, joka aistii pienetkin nyanssit. Mies on putkiaivo, jolle pitää sanoa selvällä suomen kielellä ja suoraan mitä haluaa tai miksi joku asia/teko harmittaa. Tämä pätee kaikessa.
Piintyneet tavat ei kouluttamalla lähde. Kaiken takana on oma tahto.
Jos mies ihan aidosti haluaa muuttaa toimintatapojansa ja käyttäytymistään, niin sen hän tekee omasta vapaasta tahdostaan ja omasta aloitteestaan (kun asiasta on siis jo keskusteltu ja mies on jopa sisäistänyt miksi näin kuuluisi toimia).
Nämä jutut on nähty jo muutamaan kertaan, ihmistä ei muuttamalla muuteta, läksyni olen minäkin oppinut

 

Heippa Myrtti!

Tunnistin itseni viestistäsi, jalkapallojoukkueeseen kuulumista lukuunottamatta kaikki samat piirteet löytyvät myös minun avomiehestäni. Olemme kolmekymppisiä ja olleet yhdessä n. 3 vuotta.

Avomieheni ei koskaan _siis ei koskaan_ tuo minulle mitään tuliaisia tai kivaa esim. kaupasta. Itse olen tuonut hänelle lukemattomat kerrat pieniä lahjoja, esim. hiljattain ostin hänelle uuden hienon repun, koska hänen vanha oli mennyt rikki. Mieheni on tasan kerran tuonut kukkia, ja se tapahtui sen jälkeen, kun olin "itkenyt" hänelle sitä, että hän ei ole kertaakaan tuonut kukkia. Eli ei lämmittänyt sekään kovin paljoa.

Tässä välissä kaikille teille, jotka vain haistattelette ja käskette ap:tä olemaan valittamatta: voisitte miettiä ratkaisuja sen sijaan että "lyötte lyötyä"! Vai onko teidän oma elämänne niin pa**aa, että saatte nautintoa muiden tallaamisesta?

Takaisin aiheeseen. Mieheni ei myöskään tuo kaupasta mitään minulle, vaan ostaa töiden jälkeenkin vain itselleen ruokaa... Hän ei aamulla tervehdi minua herättyänsä, eikä tervehdi kun tulen kotiin. Istuu vain läppäri sylissään sohvalla hiljaa.

Minä kärsin tästä kaikesta, ja olen harkinnut eroa jo kauan. Sanottakoon se, että itse yritän parhaani tehdä meille mukavan kodin ja huomioida hänet. Seksiä on, joten se ei ole ongelma. Se onkin varmaan ainoa asia, jolloin todella saan häneltä huomiota.

Jos edellinen poikaystäväni ei olisi tuonut minulle kuuta taivaalta, en tiedä osaisinko odottaa parempaa. Mutta ex oli maailman huomaavaisin ja empaattisin tapaamani mies, ja se tuntuu edelleen olevan miehen malli päässäni. Ja toinen mahtava miehen malli on oma isäni: hän on aina muistanut äitiäni kukkasin ja lahjoin ja halaa ja pussaa äitiä joka päivä töiden jälkeen. Vanhempani ovat jo 60-vuotiaita...

Mikähän on raja sille, että pitää vain uskaltaa lähteä suhteesta?

 

Heippa Myrtti!
Takaisin aiheeseen. Mieheni ei myöskään tuo kaupasta mitään minulle, vaan ostaa töiden jälkeenkin vain itselleen ruokaa... Hän ei aamulla tervehdi minua herättyänsä, eikä tervehdi kun tulen kotiin. Istuu vain läppäri sylissään sohvalla hiljaa.

Mie olen pitkät pätkät kirjoittanut otsikolla "huono itsetunto parisuhteessa" Piti tulla tännekin sanomaan, että on aivan kuin ex-mieheni käytöstä tuo. Ja pahaksi onneksi moiseen näkymättömyyteen tottuu ajan kanssa - siis mie totuin siihen, ettei aamulla puhuta oikein mitään (toinen vaan hörppii kahvia ja tuijottaa sitä läppärin ruutua) ja kun tullaan töistä, niin silloinkaan ei vaihdeta kuulumisia päivästä. Mies ei ikinä esim. kysynyt, miten mun päiväni meni. Sentään kuunteli, jos jotain kerroin. Ja toi kaupasta "mun ruokia", jos erikseen niitä tilasin.

Mies ei ehdottanut mitään yhteisiä juttuja, kaikki yhteiset menot olivat aina mun aloitteestani. Ja kun oltiin yhdessä, niin hän saattoi alkaa vitsailla ja flirttailla kelle tahansa puolitutulle naiselle, mie olin kuin ilmaa. Jos vaikka käveltiin autolta kotiovelle, niin mies harppoi viisi metriä edellä eikä edes vilkaissut, tulenko perässä.

Pitemmän päälle aloin masentua ja alakuloistua. Yhteiset viikonloput olivat voimanponnistuksia, kun niissä ei mitään todellista yhteistä ollut, kumpikin sopi omia menojaan ja teki omia juttujaan. En tiedä, pitäiskö kiittää siitä, että mies lopulta jätti mut löydettyään uuden naisen. Mie olin nimittäin niin päättämätön, etten osannut lähteä suhteesta pois.

Täytyy olla jokin kotoa opittu käyttäytymismalli tuo. Siis ettei "tarvitse" kiinnittää huomiota niihin kaikkein lähimpinä oleviin ihmisiin. Tai sitten pitää niitä lähimpänä olevia jollain lailla uhkana ja pitää heitä sen takia etäällä, en tiedä. Miekin olen omasta mielestäni aika omapäinen enkä osaa huomioida, mut on näemmä niitä paljon pahempiakin tapauksia.

 

Tuli mieleeni aika jolloin olin viimeisilläni raskaana. Olimme silloisen mieheni, lapseni isän kanssa menossa kauppaan. Samaan aikaan ovelle tuli vieras naisihminen vaunujen kannssa jolle exäni avasi kohteliaasti hymyillen oven. Min ätulin perässä, mutta en ehtinyt sisään samalla oven avauksella kun ovi läjähti kiinni aivan nenäni edessä. Exäni ei edes huomannut mitä kävi.

Jatkossa huomasin, että aina ja kaikessa ne kaikkein lähimmät ihmiset jäivät häneltä huomiotta. Heille ei tarvinnut olla huomaavainen, koska he olivat jo osa hänen elämäänsä. Vieraat ihmiset eivät olleet, heihin piti aina tehdä vaikutus. Oman lapsensa kanssa hän ei jaksanut leikkiä, mutta otti hoitoon kummilapsemme, jonka kanssa leikki ja nukkui vieressä lattialla patjalla yön, etenkin jos kummilapsen vanhemmat olivat näkemässä. Oman lapsensa kanssa hän suukotteli ja kaulaili vain julkisissa paikoissa. Sai mummelit hykertelemään miten ihanaa on kun isäkin osaa olla lapsensa kanssa ja näyttää tunteensa.

No, eron jälkeen hän ei enää ole vaivautunut tapaamaan lastamme tai osallistumaan lapsen elinkustannuksiin tai mihinkään muuhunkaan, paitsi tilaisuuksissa joissa täytyy esiintyä: sukujuhlat, koulun päättäjäiset ym.

Sanoinkin aina aikoinani, että kaverina mahtava mies, mutta ei sen kanssa elää voi. Kavereille se olikin aina se avulais, huomaavainen ja lojaali. Mutta vain niille kavereille joista voi jotenkin jollain lailla hyötyä, tai jotka nostavat siivellä hänenkin statustaan.

Exäsi on päivänselvä narsisti...kokemusta vastaavasta.

 

Mies ei ehdottanut mitään yhteisiä juttuja, kaikki yhteiset menot olivat aina mun aloitteestani. Ja kun oltiin yhdessä, niin hän saattoi alkaa vitsailla ja flirttailla kelle tahansa puolitutulle naiselle, mie olin kuin ilmaa. Jos vaikka käveltiin autolta kotiovelle, niin mies harppoi viisi metriä edellä eikä edes vilkaissut, tulenko perässä.

Pitemmän päälle aloin masentua ja alakuloistua. Yhteiset viikonloput olivat voimanponnistuksia, kun niissä ei mitään todellista yhteistä ollut, kumpikin sopi omia menojaan ja teki omia juttujaan. En tiedä, pitäiskö kiittää siitä, että mies lopulta jätti mut löydettyään uuden naisen. Mie olin nimittäin niin päättämätön, etten osannut lähteä suhteesta pois.

Mä taas luulen, että olette miehille vaan se "joku ämmä on pakko olla"-juttu. Ei ne todellisuudessa teistä välitä, vähän kuin joskus nuorena roikutettiin sitä mitätöntä kaveria mukanaan ja sitten heivattiin se julmasti helvettiin kun saatiin parempi.